Eletään taas niitä aikoja, kun tuntuu, että kaikki potuttaa. Pienimmistäkin harmeista kasvaa suhteettoman suuria katastrofeja. Siis korvien välissä, ei elävässä elämässä. Tekisi mieli ruikuttaa, natista ja kitistä tästä, tuosta ja siitä, mutta... Äh, liiaksi vaivaa. Ja lisäksi älytöntäkin.
Tokihan vaikka jokaiselle vuoden päivälle voisi keksiä sen oman valituksenaiheensa, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Ei ainakaan olo parantuisi, päinvastoin.
Joo, mulla on oikeus mun omiin tunteisiin, ei siinä mitään, selvähän se. Mutta kannattaisi ehkä joskus pysähtyä miettimään, onko niissä tunteissa mitään järkeä. Että voisko niille tunteille sanoa, että "hei kamoon, nyt vähän jäitä hattuun", jotta ne rauhoittuisivat. Tunteitakin meinaan pystyy pitämään aisoissa, emmehän me ole enää mitään 5-vuotiaita, jotka eivät osaa pidätellä, vaan purskauttavat kaiken sellaisenaan ulos systeemeistään muiden niskaan. Tosin välillä tuntuu, että osalla porukoista on jäänyt se kehitysvaihe kokonaan käymättä läpi tai sitten he ovat vain reputtaneet loppukokeessa.
Joskus on kyllä hyvä vähän selvitellä niitä omia huolenaiheita. Että ovatko ne ihan oikeita huolia ja murheita. Osa varmasti on, mutta osa taatusti ei ole. Ja jos sillä hetkellä ei niitä Oikeita Murheita ole olemassa, niin voisiko sitten jättää niistä Ei-Oikeista Murheista ruikuttamisen vaikka väliin. Voisi.
Välillä mua ärsyttää se, kun sanotaan, että jokaisen murheet ovat yhtä merkittäviä. Eivät kyllä ole. Murheitakin on niin laidasta laitaan, että eroja löytyy kyllä eivätkä ne todellakaan ole tasavertaisia keskenään. Sitä voi jokainen ihan testata omassakin päässään omien murheittensa kanssa. Eli jos on rysäyttänyt autonsa päin puuta, ei tasan tarkkaan siinä rytäkässä syntynyt sukkarikko tunnu missään, vaikka jossain toisessa tilanteessa - esim. Oscar -gaalan punaisella matolla - se voisi vituttaa ihan armottomasti.
Niin. Murheilla on eroja. Minun murheeni ovat pieniä ja suorastaan naurettavia joidenkin toisten ihmisten murheisiin nähden ja heidän murheensa puolestaan ovat, jos eivät nyt pieniä, niin kuitenkin siedettäviä jonkun toisen murheisiin verraten. Sen oman murheensa vakavuuden voi testata asettumalla sen toisen asemaan. Jos siihen kykenee. Että miltähän minusta tuntuisi, jos kynsimurtuman - tai vaikka rannemurtuman, jos se nyt kuulostaa paremmalta - sijaan minulla olisikin naapurin pääkallon murtuma.
Ihmiset, jotka osaavat pistää omat murheensa oikeisiin mittasuhteisiin, ovat niitä tämän elämän tosi onnellisia ja tyytyväisiä. He elävät positiivisessa mielialassa ja heillä asiat aina järjestyvät sen kaaoksenkin jälkeen. Kunpa olisinkin yksi heistä.
JälkiMärinät:
Jos joku ei hiffannut tekstistä, niin kirjoitin siinä itsestäni, en kenestäkään toisesta. Tosin, jos tuntui siltä, että tarkoitin juuri Sinua, niin silloin saattaa omatunnollasi olla sormensa pelissä.
Henk.koht. meikäläistä ei puristele yhtään, mitä toiset ihmiset murehtivat ja onko niissä murheissa järkeä vai ei. Itse haluaisin vain vimmatusti päästä eroon siitä turhien 'murheiden' vatvomisesta. Se syö ihmisestä loputkin energiat eikä ainakaan meikäläisellä ole mitään vara-akkua vaihtaa, jos tämä nykyinen tyhjenee kasaan.
Ei se elämä todellakaan parane ruikuttamalla. Ja murheet ovat niin suhteellinen käsite. Se mikä kaataa toisen maailman on toisella vain pikku kupru tiessä. Mä olen yrittänyt tietoisesti lopettaa "turhien murheiden" suremisen, mutta aina se ei onnistu. Negaatio vie aina voimia kun taas positiivisuus ihan oikeasti voimaannuttaa.
VastaaPoistaJoskus taas murheita voi aiheuttaa lähistöllä oleva pösilö, josta ei pääse eroon kuin tekemällä todella suuria ratkaisuja, joita ei kuitenkaan voi tehdä aivan yksin ja ne murheet voivat välillä olla todella hankalia ylipäästäväksi.
Tossa se onkin: murheet ovat suhteellisia ja ihmiset erilaisia. Josta syystä pitäisi yrittää asettua toisen asemaan, jotta pystyisi näkemään ne omat murheet oikeassa mittakaavassa. Harva sitä kuitenkaan haluaa tehdä.
PoistaMä ahdistun, kun luen tarinoita ihmisten elämistä, joilla on niitä Oikeita Murheita, mutta mä 'pakotan' itseni lukemaan niitä, jotta osaisin pistää arvoja järjestykseen joka ikinen päivä ja muistaa oman elämäni kuprujen kohdalla, että "eihän tässä mitään hätää ole, tästäkin selvitään".
Ja joskus tulee sitten niitä juttuja, joille ei itse voi mitään - kuten mainitsemasi pösilöt. Silloin se asia pitää vaan hyväksyä. Se, mille ei itse pysty tekemään mitään, siitä on päästävä yli. Muuten tulee hulluksi. Tämäkin tie on joskus kuljettu ja kivikkoiseksi todettu, mutta vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Tai ne ovat lähes mahdottomia toteuttaa.
Vielä ei semmosta murhetta oo tullu vastaan, etteikö siitä jotain positiivista ole saanu ajateltua. Oon vissiin jotenni kummallinen kaenuulaenen, kun oon melekeen aena posiitiivisella mielellä. :D Täötys varmaan käyä Pessimistipäevillä, jotta ossaes olla ihmisiksi niinku muuttii näellä korkeoksilla. ;)
VastaaPoistaPari kestovalittajaa on sattunu työkaveriksi, ni oon tullunna allerkiseksi "tyhjänpäeväselle" valitukselle. Van jännä oli toisen kohalla, ko sitä ei etes oatellu kui palijo se valitus vaekutti toesten elämään, enne ko se tyyppi jäe saeraslomalle. Töessä oliki toosi mukavata sen jäläkeen.
Oot, kuule, niin oikeassa! Voi toki olla, ettei just sillä akuuteimmalla hetkellä paljon valoa näy - ainakaan joka kerta -, mutta mä olen huomannut, että jokaisessa paskanakissa on ollut se hyvä asiansa, jota mä kutsun 'tarkoitukseksi'. Siksi aina, kun taas joku kuoppa tiehen osuu, mietin jo heti alkuun, että joku tarkoitus - hyvä - silläkin kuopalla on mun elämään. Asiat pitää nähdä isoina kokonaisuuksina.
PoistaJa tuo viimeinenkin on juur noin. Valitukseenkin - toisten - turtuu. Ja sitten kun se hiljenee, niin vasta huomaa keventyneen tilanteen.
Meillä kuopus lienee perinyt jostain tuon positiivisen ajattelun, kun perjantaina kerroin koulunvaihdosta ja tänään sanoi "sopeutuneensa ajatukseen". Ja että ei sentään oo niin paha kun jos olis muutettu kokonaan paikkakunnalta pois tai jos äiti olis kuollut (tapasi perjantaina yhtä kamua jonka luona oli edelliskerralla tyttö jonka äiti oli vast ikään kuollut). Liitti sitten pienessä mielessä nää yhteen.
VastaaPoistaUskomaton lapsi, täällä ei itkeskele enää kuin äiti ja sekin siksi, että lapsi on niin käsittämätön tapaus!
Tai sitten sä olet hänelle sen opettanut. :) Ja sitä kannattaa vaalia, vaikka välillä se pirun vaikeaa onkin, kun sitä realististakin ajattelua olisi hyvä oppia...
PoistaLapsetkin opettavat meitä aikuisia. :)
Nyt taas tuntuu, ettei tee mieli valittaa mistään. Kuulin iltapäivällä 3 v. pikkutytön hukkumisuutisen. Oma kolmevuotiaani katosi aikoinaan 2 tunniksi synkkään lähimetsään, jossa on puroja ja syviä suonsilmäkkkeitä. Silloin tehtiin suurhälytys ja vapaaehtoisia etsijöitäkin oli paljon. Se oli pitkä kaksituntinen, mutta loppu oli onnellinen. Tälle perheelle kävi toisin.
VastaaPoistaEi voi ajatellakaan tuon murheen suuruutta. Sitä ei ymmärrä eikä pysty edes kuvittelemaan.
PoistaNiin, ihan olen itsekin saanut omassa päässäni käsitellä näitä valitusjuttuja tässä viime aikoina. Se, mitä minulle tapahtui, oli silloin Maailmanloppu. Nyt se on jo selätetty enimmäkseen ja se turenkilaisen pikkutytön kuolema on varmaankin lähiomaisille Maailmanloppu. Niinkuin täällä meidän selkosilla tänään tapahtunut kolari jossa 29-vuotias mies kuoli.
VastaaPoistaMinun murheeni ei toivottavasti lisännyt kenenkään sivullisen taakkaa, toisaalta murehtimatta jättäminen ei olisi keventänyt kenenkään taakkaa. Nyt kun tapahtuneesta mitä ilmeisimmin nousen voittajana, toivon, etten enää jatkossa tuhlaisi yhtään energiaa jonninjoutavaan narinaan.
Negatiiviset ihmiset pitäisi jättää taakseen tai ainakin valita seuransa niin, ettei negatiivisyys söisi turhaan omaa energiaa. Sukulaisiaan ei valitettavasti voi valita mutta seuransa voi.
Sinun Maailmanloppusi herätti meidät - tai ainakin minut - taas tajuamaan, ettemme tänään tiedä huomisen päivän murhetaakkaa, josta syystä tänään ei pidä tuhlata energiaa turhiin murehtimisiin. Samalla se toi mieleeni myös oman Maailmanloppuni vuosikausien takaa ja muistutti, että pieniä ovat tämän päivän murheeni.
PoistaAinoat tämän päivän Oikeat Murheeni koskevat lapsia, mutta niistäkin uskon selviävämme voittajina.
Luojalle kiitos, ettei tänään todellakaan tiedä huomisen taakkaa. Ihmiskunta olisi varmaan jo dead end.
VastaaPoistaIhminen on sitkeä ja vaikka elämänlanka onkin hauras, se on ihmeen joustava. Kaikkia käänteitä ei voi käsittää, hyväksymisestä saati ymmärtämisestä puhumattakaan. Se kai on sitten sitä elämää joka opettaa ja antaa. Ja ottaa.
Juu, ei kestäisi, jos etukäteen tietäisi, mitä joutuu kestämään.
PoistaElämä on suuri mysteeri monilta osiltaan. Siksi odotankin sitä päivää, jolloin saan tietää kaikki vastaukset. Koska sellainen tulee, eihän tässä muuten olisi mitään järkeä. Onneksi jotain vastauksia tulee jo matkan varrellakin, ikäänkuin makupaloina sitä viimeistä päivää odotellessa. :)
Minä olen ehkä vähän sellaista tosi-onnellista ihmistyyppiä; ainakin luulen/kuvittelen oppineeni jättämään joutavanpäiväiset pikkumurheet omaan arvoonsa. Siis nimenomaan niin, että on niilläkin arvonsa, mutta se ei ole järin suuri. Toisaalta pystyn kyllä repimään elämää suurempaa draamaa esim. pieleen menneestä tukanvärjäyksestä (tämä siltä varalta että joku lukee blogiani ja huomaa ristiriidan viimeisimmän kirjoitukseni ja tämän kommentin välillä ;) ) mutta ihan aikuisten oikeasti ymmärrän kyllä, etteivät sen tason asiat aidosti merkittäviä ole.
VastaaPoistaItselläni liikunta toimii hyvänä "murhemittarina": tapaan sanoa, että jos jokin murhe vielä tuntuu murheelta siinä vaiheessa, kun rääkin jälkeen kävelee salilta kotia kohti, niin sitten se on oikeasti murehtimisen arvoinen - mitättömät ja turhat harmistukset valuvat kyllä hikenä salin lattianrakoon, mihin ne kuuluvatkin.
Onnellinen on tosiaan ihminen - ja järkeväkin -, joka osaa erottaa Murheet Harmeista. Kaikki eivät todellakaan osaa ja sen huomaa täällä somessa harmillisen usein.
PoistaMulle raitis ilma ja ulkoilu tekee saman. Tai kyllä hikiliikuntakin, jos sinne asti pääsen. :)