perjantai 30. syyskuuta 2016

avoimet ovet

Viikko on ollut enemmän kuin hankala. Mielen päälle on käynyt, vaikka iloisiakin hetkiä on ollut, kuten esim. tänään, kun Pienin kertoi saaneensa hienon työtodistuksen ja pienen 'palkankin' TET-viikostaan. Tyytyväisiä olivat olleet kovasti hänen työpanokseensa ja meikäläisellekin tuli siitä niin hyvä mieli, ettei parempaa tällä viikolla. Tähän saakka.

Mutta joo, rämmitty on. Ja eräänä aamuna sen näki ex-piällysmieskin, kun vaihteeksi 'jäin' hänelle 'kiinni' itkemisestä taukohuoneessa. Työkaverin olkaa vasten kylläkin, mutta silti. No, olisinhan toki voinut mennä itkemään vessaan, mutta kun se ei ole minun tyylistäni. Vuosikausia sitten meinaan päätin, että vatut siitä, mitä muut ajattelevat, mutta minähän itken just siellä missä itkettää. Olenkin sen jälkeen itkenyt mm. parkkipaikalla, kirjastossa, bussissa, kaupan maitokaapin luona, töissä, liikennevaloissa, kirkossa, huoltoasemalla, sairaalassa, ravintolassa ja... No, kotona.

Ex-piällysmies oli sitten kertonut nyx-piällysmiehelle tyrskimisestäni ja jouduin 'puhutteluun'. Siis en, vaan esmies kysyi, voiko hän kenties tehdä tilanteessa jotain. Kiitin ja totesin, että se kaikki on monien yhteensattumien - duuni mukaan lukien - summaa, kun eri asioiden biorytmikäyrät nyt sattuvat vain olemaan yhtä aikaa pohjamudissa, eli ei voi tehdä mitään, mikä radikaalisti muuttaisi tilannetta parempaan. Mukava oli kuitenkin huomata, että tällaisesta työmuurahaisesta välitetään. Tai ainakin tilanteessa ei olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puututaan, kysytään ja tarjotaan apua.

Sanoin pomolle, että mä en ole sellainen suomalainen, joka hiljaa murehtii naamionsa takana ja sitten menee posauttamaan aivonsa ladonseinään. Meikäläinen itkee kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja sanoo ruman sanan sellaisena kuin se on silloin, kun siihen on aihetta. Totesin, että jos minä hiljenen, niin silloin on syytä huoleen, muuten ei. Toistaiseksi ei hiljaista hetkeä ole ollut eli pohja on sittenkin saavuttamatta, vaikka välillä muulta on tuntunutkin.

Samoin myös kerron avoimesti omista ongelmistani. En tietenkään kerro yksityiskohtia, jos huoleni koskevat esim. lapsiani - heidän asiansa eivät kuulu perheen ulkopuolisille. Tai jos huolen kohteena on Äitimuori. Tai joku ystävistäni. Voin todeta, että läheisen tilanne murehuttaa, mutta en sen enempää. Se usein riittääkin ihmisille, koska kaikilla meillä on näitä samoja huolia ja toisen käytöstä on helpompi ymmärtää silloin, kun tietää huolen suunnan. Tai jos kerron, että en ole kahteen viikkoon nukkunut kunnolla syystä tai toisesta, niin jokainen tajuaa heti, ettei sellaiselta sumupäältä voi liikaa vaatia. Ja yleensä ymmärtävät.

Siksi olen valinnut avointen ovien politiikan. Se sopii minulle ja olen sen takia saanut paljon tukea monilta ihmisiltä. Teiltäkin. Kiitos siitä taas kerran.

JälkiMärinät:
Marko Jantunen on ollut paljon esillä viime päivinä. Ilo nähdä, että niinkin syvältä voi selviytyä elävien kirjoihin. Se antaa toivoa meille pienemmissä lätäköissä rypeville.

torstai 29. syyskuuta 2016

lääkitys kohdallaan

Tai ainakin luulisin niin.

Kävin työterveyslääkärin pakeilla. Puolikas varattu tunti venähti helposti melkein koko tunniksi ja siihen päälle vielä labravisiitti. Mutta kyllä se kannatti. Nyt on neljä reseptiä plakkarissa.

On kuulkaas beetasalpaajaa, melatoniinia, antibioottia ja vieläpä mielialattomuuteenkin lääkettä, jonka avulla en tosin yritä saada itselleni mielialaa, vaan unta. Viidentenä uusien purnukoiden jonoon tulee vielä maitohappobakteeriputeli. Eiköhän sitä näillä ala jo pärjätä. Toivottavasti.

Sain märistä vähän lääkärillekin ja hän kuunteli kärsivällisesti. Tajusi hänkin, että tauti todennäköisesti löytyy pääasiallisesti korvien välistä, mutta kirjoitti kuitenkin kiltisti labrat ja antibiootit. Tietää, etten mitään turhia kuureja syö, ja jos tämä nyt osoittautuu turhaksi, niin siihen ei tämä maailmanjärjestys kaadu. Oli vähän niin kuin pakkorako ja hyvin ymmärsi sen.

Kuumetta ei ollut (mittasi senkin) eikä kurkussa näkynyt mitään. Verenpaine sen sijaan oli täysin odotetusti tapissa. Mutta ehkä se siitä, jos ja kun stressi hellittää. Ehkä se hellittää.

***

Kun ostin yllämainittujen lisäksi vielä parasetamolia, niin laskun loppusumma oli 115 euroa. Olis pitänyt alkaa apteekkarskaksi. Vois laittaa leivän päälle toisenkin siivun juustoa.

***

Perusverenkuva oli puhdas ja normaali, samoin nieluviljely.

JälkiMärinät:
Tämä meidän työterveyslääkärimme on mielenkiintoinen tyyppi. Tiedän, että monet eivät hänestä oikein pidä eivätkä halua hänen luonaan käydä - persoona- ja kemiakysymyksiähän nämäkin pitkälle ovat -, mutta minulla ei ole hänestä kyllä mitään pahaa sanottavaa. (Vaikka yksi labrakoe jäi johonkin välitilaan ja jouduin uudestaan piikitettäväksi.)

Totta toki on, että hänen aikataulunsa menevät lähes poikkeuksetta reisille - kuten tänäänkin, kun meikäläisen aika venyi melkein tuplaan eikä pitänyt mitään kiirettä -, mutta mielestäni hän on vain perusteellinen työssään. Eikä ole myöskään mikään tiukasti omasta kannastaan kiinni pitävä jäärä. Tai ei ole ainakaan meikäläisen kanssa ollut. Hyvin olen saanut haluamani lääkkeet ja tutkimukset, kun en ihan mahdottomia ole äitynyt vaatimaan. Joten ainakin yksi tyytyväinen asiakas hänellä on meidän puljussa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

melkein liian hyvää

TM tekee hyvää ruokaa ja piste.

Syksyn ruokalistaan kuuluu kesäkurpitsa-vuohenjuusto-tomaattisoselasagne. Hiivatti, että osaakin olla maukasta apetta! Alkuun en siitä niin tykännyt, kun kesän jälkeen tuntuu aina siltä, että kesäkurmitsaa pursuaa jo huokosistakin, mutta nyt olen siihen tykästynyt kovasti.

Tänäänkin nuolin lautasen, ettei vain pisaraakaan herkkusörsseliä menisi hukkaan. Slurps.

JälkiMärinät:
Pienimmällä on menossa viikon TET-harjoittelu. Hyvin on mennyt. Asiakaspalvelu sujuu mallikkaasti sekä härmällä että lontoolla. Tämä jälkimmäinen oli tehnyt vaikutuksen muihin työkavereihin ja joku asiakas oli kysynyt, onko Pienin kenties asunut tai opiskellut Englannissa, kun puhuu niin täydellisesti brittienglantia.

Olen kyllä ihan ympyriäisen ylpeä hänestä. <3

tiistai 27. syyskuuta 2016

stressin määrä on vakio

Oliskin! Sillä nyt se vakiomäärä on ylitetty kyllä korkealta. Joka puolelta pukkaa erityyppistä stressiä. Lähinnä huonoa, mutta myös teoriassa hyvää, joka tosin käytännössä muuttuu pahaksi ja rasitteeksi sekin.

Suunnilleen ainoa, mikä ei just nyt tällä hetkellä aiheuta minkäänlaista stressiä, on TM. Hajuton, mauton, väritön hän ja siitä Luojalle kiitos!

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät stressaa ikinä koskaan mistään. Mennä porskuttelevat, vaikka duunit, terveys, talous ja ylipäätään vähän kaikki kaatuu päälle. Kohauttelevat vain olkapäitään mennessään miettimättä, miten tulevaisuus voi romahtaa niskaan hetkellä millä hyvänsä. Olen kateellinen. Minäkin haluaisin olla sellainen. Mutta se on mahdotonta, koska kannan huolta ja murhetta muitten huolista ja murheista omien henkilökohtaisieni lisäksi. Ihme, että polvet vielä kantavat.

Se on niin väärin. En ole, jumalauta, pyytänyt tältä elämältä mitään muuta kuin tasaisen tappavaa tylsää arkea, mutta sekin on nähtävästi liikaa vaadittu. Pelkään oikeasti, että kohta löydän itseni sängynpohjalta mätänemästä, kun en vaan enää jaksa eikä päänuppi kestä. Etenkään kun en voi kenellekään myöntää, etten jaksa. Hyvä kun edes itsellenikään.

Toisaalta kuka sitten nämä huolet ja murheet kantaa, jos en minä. Ei kukaan. Joten ehkä mä sitten jaksan siihen viimeiseen pisteeseen saakka. Toivotaan vain, että siihen on vähän vielä matkaa. On, meinaan, muutamia juttuja vielä kesken tässä elämässä.

JälkiMärinät:
Pienet itkut ja nokoset bussissa helpottavat aina. Ja märiseminen blogiin. Ja avautuminen työkavereille ja erityisille ystäville. Kyllä tää tästä. Muilla on paljon rankempaa.

maanantai 26. syyskuuta 2016

maailmassa on pahuutta ja vääryyttä

Ja nyt kun olen otsikolla harhauttanut teidät tänne paljastan, etten tuolla tarkoita sitä maailman pahuutta ja väärryttä, joista ollaan viime aikoina saatu lukea lehdistä, vaan ihan absoluuttista pahuutta ja vääryyttä.

Pienin on innostunut taas katsomaan Disneyn piirrettyjä leffoja.

Pienin: "Tuu, äiti, katsomaan mun kanssa tätä."

mä: "Mitä sä katot ?"

Pienin: "Dumboa."

mä: "Mä en voi sitä katsoa. Se on ihan liian surullinen."

Pienin: "Tuu nyt kuitenkin, mun kanssa."

Menin. Ja mitä siitä seurasi ? Vollaamista, tietenkin!

Niin. Ei siis todellakaan mitään isoja hiljaisia kyyneleitä vierimässä alas poskillani, vaan täysmittaista ulvontaa (siis kyllä, ääneen) ja tuhannen kollotusta niin, että eritteet vain lensivät pitkinpoikin! Eikä siitä meinannut tulla loppua ensinkään.

Isompi tuijotti ällistyneenä telkkaristuolista sitä metakkaa ja kysyi, mitä hittoa sohvalla oikein tapahtui.

Pienin (naurussasuin): "Äiti itkee, kun Dumbo on niin surullinen."

Huutonaurua myös telkkarituolissa.

Mutta kyllä. Inhottavat ihmiset kiusasivat pientä norsuvauvaa ja sen rakastavaa äitinorsua erilaisuuden vuoksi. Eikö siinä ole muka pahuutta ja vääryyttä ihan tarpeeksi itkuun ? On!

Onneksi paha kuitenkin saa aina palkkansa ja vääryys korjataan. Mutta silti en katso sitä leffaa enää ikinä, se on vissi kuin lehmän tissi.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

positiivinen palaute kannustaa

Otsikko on silkkaa faktaa.

Mikä siinä on, että niin usein se vaan unohtuu? Unohtaa sanoa kivoja asioita kaverille, tuttavalle, naapurille, ystävälle, itselle? Niin, kyllä itseäänkin saa ja ennen kaikkea pitää kannustaa positiivisella palautteella. Miten sitä muuten kehittyisi, kun ei kukaan muu kuitenkaan sitä palautetta anna.

Meillä kuorossa kuoronjohtaja sanoo joka ikinen harjoituskerta, että "hymyilkää, antakaa silmien loistaa, kun laulatte, koska se NÄKYY yleisöön ja tuo ihan erilaisen fiiliksen siihen esitykseen". Kaikissa harjoituksissa hän tuon sanoo moneen kertaan ja myös johtaessaan meitä itse hymyilee kuin kolme Naantalin aurinkoa, jotta me vaistomaisesti matkisimme hänen ilmeitään.

Ei muuten ole helppoa, sanonpahan vaan. Kun pitäisi laulaa vielä oikeita nuotteja ja oikeita sanoja ja lisäksi samalla hymyilläkin. Siis suomalaisen jörrikän. Juu, viittä vaille mahdoton toteuttaa. Mutta ei ihan. Siihen on yksi hyvä käytännön kikka: osaa laulamasi laulu ulkoa, niin voit keskittyä siihen esittämiseen niiden papereiden sijaan.

Meille annettiin kesäläksyksi opetella muutamia - ehkä kymmenen - lauluja ulkoa ja vieraskielisistäkin lauluista tutkia sanoja siihen malliin, ettei ihan jokaisen sanan kohdalla tarvitse siinä esitystilanteessa ruveta tavaamaan ja miettimään ääntämystä.

Hemmetin vaikeaa. Ainakin meikäläiselle. Uusien laulujen sanojen oppiminen ulkoa on tuskaista kuin tervan juonti. Ne vanhat tutut laulut, jotka on oppinut joskus alakouluaikana sen sijaan osaa vieläkin kuin vettä vaan, mutta nämä uudet... Mutta pakko mikä pakko. Arvostaa kyllä taas kaikkia esiintyviä taiteilijoita ihan eri tavalla kuin ennen.

Mutta kun ne laulut on sitten tervapikarin kera oppinut, niin kyllä on vaan niin paljon helpompaa esiintyä. Voi miettiä, mistä tässä laulussa nyt puhuttiinkaan ja sen mukaan asettaa ilmeen naamalleen. Pääasiassa sen hymyn.

Tänä aamuna esiinnyimme naapuriseurakunnan messussa. Laulut menivät pienestä aamukäheydestä huolimatta hyvin - kyllä se äänikin siinä alkuvirren aikana lopulta aukesi - ja seurakunta jopa taputti meillä loppulaulun jälkeen. Tapa, jota ei yleensä messussa harrasteta, mutta nyt seurakunta teki oman hiihdon. Seurakunnan oma kanttori sanoi palautteena, että juuri tuo taputus kertoi, että esitys oli kolahtanut kirkkokansaan, ja hän jos joku sen tietää.

Kirkkokahveejonossa parikin naista kiitteli osallistumistamme - toinen sanoi, että olisi tehnyt mieli taputtaa vähän joka välissä ja että onneksi edes lopussa pääsi läiskyttämään tassujaan meille. Toinen puolestaan antoi kiitoksensa minulle henkilökohtaisesti siitä, että olin hymyillyt niin kauniisti ja ollut iloisen näköinen laulaessani. Oli kuulemma tullut hyvä ja iloinen fiilis itsellekin.

JIHAA!! Joku juttu on sitten kuitenkin mennyt perille meikäläisellä! Nyt pitää vain pitää tämä taso eikä päästää yhtään lipsumaan sinne jäyhäjököttäjän puolelle. Tuli niin hyvään saumaan tuo ihana palaute, ettei se nainen voi ikinä arvata. Pidän sen taatusti kirkkaana mielessäni tulevissa koetuksissa.

JälkiMärinät:
Onneksi viikonlopun suunnitelmiin tuli muutos, että pääsin kuin pääsinkin osallistumaan ko. messuun. Palkitsi vaivan täydellisesti.

lauantai 24. syyskuuta 2016

aamumetsässä

Heräsin taas ennen sian vinkaisua eikä nukuttanut enää tippaakaan. Pyörittyäni peiton alla jonkin aikaa päätin, että sama kai se päivän lenkki on tehdä klo 8 aamulla kuin mihin muuhun päivänaikaan. Eli ei muuta kuin vermeet niskaan ja metsään.

Olin ihan varma, että olen varmasti ainoa siihen aikaan liikenteessä oleva muutamaa unista koiranulkoiluttajaa lukuun ottamatta, mutta ei. Lenkkipoluillahan suorastaan kuhisi!

Joka toisessa mutkassa - ja niitä mutkia oli 9 kilometrin aikana aika monta - tuli vastaan joku ensimmäisen maailmansodan veteraani paahtaen rullasuksilla 100 km/h! Niitä pyyhki ohi oikealta ja vasemmalta niin, että meikäläisellä ponkkari vaan tuulessa viuhui. Käsittämättömiä hurjastelijoita! Ja tuohon jumalattomaan kellonaikaan vielä. 

Ei ole millään enää mitään väliä. 

Mutta parasta tässä on, että koko päivä on vielä edessä. Ehtii vaikka mitä. Ja on vasta lauantai!

perjantai 23. syyskuuta 2016

2 x julkihulluutta

Lounaalla työpaikan keittiössä luin vaihteeksi Anna-Leena Härkösen kolumneja ja nauroin ääneen. Yksin.

Luonnollisestikin siihen juuri silloin tupsahti toisen tiimin herrapuolinen henkilö. Ja sekös meikäläistä nauratti entistä enemmän, kun jäin kiinni yksinnauramisesta. Herrahenkilöäkin nauratti ja hän sanoi, että itse hihittelee aamuisin työpöydän alle, jos radiosta tulee liian hauska juttu. En viitsinyt sanoa, että eipä sekään nyt liian terveeltä näytä. Parempi vaan nauraa avoimesti.

Ja sen teinkin illalla bussissa tullessani kotiin. Sama kirja oli käsissä.

Hieman viistosti takavasempaan istui vanhempi pariskunta, joilla oli suora näkö- ja kuuloyhteys meikäläiseen. Kuulin, kun mies sanoi rouvalle: "...eikun se vaan nauraa." Olivat siis luulleet minun itkevän, kun vesi juoksi silmistä yrittäessäni edes hieman hillitä nauruani. Mikä oli tuon kuulemani jälkeen entistä vaikeampaa.

Pokka ei pitänyt noustessani poistumaan bussista, vaan leväytin läksijäisiksi leveän hymyn miehelle. Taisi tulla sekin puun takaa hälle. No, aina ei voi voittaa.

JälkiMärinät:
Puun takaa tulemisista tuli mieleeni.

Eilen eräs herrasmies totesi yllättäen keskustelumme lomassa: "Sinä olet hyvännäköinen nainen, kannattaa pitää itsestään huolta."

Vaikka nauroinkin kiittäessäni kohteliaisuudestaan, pelasti se silti minun päiväni viikkoni kuukauteni vuoteni. Toisaalta... Lähes yhdeksänkymppisestä papasta kaikki naiset taitavat näyttää hyviltä. Jos ylipäätään näkee mitään.

maanantai 19. syyskuuta 2016

lepopäivä... ja PAH

Päätin, että päivän energiaa kuluttavista pakollisista kuvioista selvittyäni, olen ansainnut lepopäivän liikunnallisista suorituksista. Eihän sitä nyt joka päivä tarvitse itseään lenkkipolulla vetää hikeen, kun sen voi helpommin tehdä illalla maanantaisaunassa. Kun oli jotenkin niin holotna koko päivän.

Saunaa odotellessani päätin etsiä itselleni jonkun pässinpökkimän paidan huomista varten. Tarmokkaasti siirryin siis vaatehuoneen uumeniin penkomaan laatikoita.

Ensimmäisenä - siis ylimmäisenä pinossa - oli laatikko, jossa oli kesähepeniä. Koska laatikossa oli vielä tilaa, keksin talviteloittaa loputkin kesämekot samalla höngällä. Mikä sujuikin suht hyvin siihen saakka, kunnes pääsin hyllyn takaosaa tonkimaan ja löysin sieltä puoliunohtuneita kesävaatteita, joihin en ole... hmmm... muutamaan aikaan mahtunut. Päätin testata, mikä on tulevan talven tavoitteeni heidän suhteensa.

Ei paha, ei paha. Kyllä niitä ensi kesänä voi häpeilemättä käyttää. Nyt vielä pikkasen napit vonkuvat rynnästasolla (milloin ei vonkuisi *huoks*) ja kangas nitisee peräpeilin kohdalta, mutta toivoa on.

Ja sen toivon innoittamana aloin kokeilla muitakin löytämiäni uusvanhoja yllätyksiä sillä lopputulemalla, että hetken päästä meikäläisellä oli enää villasukat jalassa.

Kyllä. Mopo todellakin karkasi ihan käsistä ja homma eskaloitui täysmittaiseksi vaatekaaokseksi. Alusvaatteista lähtien erilaisia rytkypinoja notkui pisin makuuhuoneen tasoja, kun vähän kaikkia piti pikkuisen kokeilla. Ja kun musiikki soi taustalla, niin samalla siinä peilaillessa tuli vähän tanssahdeltuakin....

Puuuh... Joo, ei ollut kaunista katseltavaa, mutta onneksi ei yleisöä ollutkaan lukuun ottamatta ehkä sitä västäräkkiä, joka koko päivän oli ryntäillyt ikkunan takana. Saipahan 'palkan' odotuksestaan. Heh. Juu, ei.

Nyt olen ihan rikkipuhki eikä pässinpökkimää näy vieläkään missään. Ihan hemmetin uuvuttavaa tuollainen vaatteiden sovittelu. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat sitä harrastaa kokopäivätoimisesti. Ei ihme, että kaikki vaatemallit ovat laihoja kuin henkarit. Kyllä tuo kuluttaa pirusti energiaa.

Jotta urheilun puolelle meni sitten tämäkin 'lepo'päivä.

JälkiMärinät:
Saunoin piiiiiiitkän kaavan mukaan, vaikka maanantai onkin. Vilvottelutauolla taas metsässä ryskyi ja rapisi, kun fauna siellä suoritti iltapuuhiaan. Mitään en kyllä nähnyt, mutta kuulin ja HAISTOIN sitäkin paremmin. Kauriksen meinaan haistaa jo kaukaa. Ja hirveksen vielä kauempaa. Kumpi lie ollut tällä kertaa siellä haisemassa.

torstai 15. syyskuuta 2016

tottelen kovaa ääntä

Meillä oli töissä kertausta alkusammutuksessa ja ensiavussa. Kivaa ja hyödyllistä oli.

Eli jos kattila leimahtaa tuleen - tai vaikka kynttiläasetelma (jollaista mulla ei kyllä ole) -, niin tyynen rauhallisesti osaan ottaa tilanteen hallintaan. Joko kannen tai sammutuspeitteen kanssa.

Tai jos joku kuukahtaa jalkoihini elottomana ja deffa on käsillä, osaan antaa hälle elvyttävän tärskyn. Jos uskallan. Kyllä uskallan! Mitään ei ole menetettävissä siinä kohtaa. Ja osaan toki antaa myös painelu-puhallus -elvytystä.

Lisäksi kouluttajien - ja teidänkin - kehotuksesta latasin Hupsuun sen 112 -palvelun. Eikun, miksi niitä kutsutaan? Sovelluksen! Onko se sovellus... No, tiedätte mitä tarkoitan. Eli jos meikäläinen eksyy, joutuu paniikkiin tai karhun ahdistelemaksi tai muuten vain olen surkkia, niin apu löytää perille helposti ja vaivattomasti. Toivottavasti.

JälkiMärinät:
On aina olemassa pieni jännitysmomentti, kun menee ko. koulutuksiin, että minkänäköisiä kouluttajat sillä kertaa ovat. Ja kyllä, se on tärkeä juttu, koska miehiähän he aina ovat. Ja minä nainen.

Nykyään alkaa kyllä olla asiat paremmin, kun tällaisesta vanhasta rouvasta kaikki näyttävät nuorilta komeilta kolleilta. Lisäksi on oppinut sellaisenkin asian, että luonne kaunistaa ihmisen. Joten pelätä ei koskaan tarvitse, ainoa jännä on se, ovatko pojat komeita vai syötävän suloisia.

Komeita ja mukavia olivat. Se nuorempi oli jotenkin sellainen pehmolelun oloinen. Teki mieli rutistella. Sormilla pääsin vähän koskettamaan leukaansa. Ei mennyt hukkaan sekään koulutus.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

taiteilija-ainesta

Meikäläinen on kehittänyt luulosairaudesta jo ihan oman taiteenlajinsa. En usko, että kukaan pystyy samaan ilman ankaraa harjoittelua.

Jos joku sanoo minulle esim., että jos vasenta pakaraa kutittaa, se enteilee kuolemaa, niin taatusti sillä siunaamalla sekunnilla iskee meikäläiselle ihan armoton kutka just vasempaan pahteriin, vaikka oikeakin olisi ollut ihan vapaasti käytettävissä.

Ja ei muuta kuin kirstua tilaamaan.

JälkiMärinät:
Ei naurata tämä tämmöinen yhtään.

tiistai 13. syyskuuta 2016

tähänhän voisi ihan tottua

Meinaan shoppailuun. Olin eilen shoppailemassa ISOSTI. Tai siis meikäläisen mittapuun mukaan isosti. En meinaan ole ostanut samalla kertaa yhtä vaatetta enempää rytkyjä vuosikausiin, lähes kymmeneen vuoteen. Joten nyt harrastin kirjaimellisesti Täyspainoista Shoppailua.

Ostin kolmet housut, kaksi puseroa ja tunikan. Lisäksi ostin hiushärpäkkeitä, joihin en ikinä normaalisti sorru. Ai että oli kivaa!

Puolustukseksi kerron, että yksiä farkkuja lukuunottamatta kaikki vaatteet - ja hiushärpäkkeet - ovat esiintymisvaatteita. Voin niitä toki käyttää muutenkin, mutta pääsääntöisesti ne on tarkoitettu lavoilla käytettäviksi. Joten voitte lakata virnuilemasta vahingoniloisesti.

Koko toimitukseen - valinta, sovitus, ostaminen - meni maksimissaan tunti ja siinä on mukana siirtymätaipale kaupasta toiseen (ostoshelvetin sisätiloissa). Varmasti jonkinsortin ennätyksen tein.

JälkiMärinät:
Uskomattominta koko savotassa kuitenkin oli, että Isompi oli mun kaverina shoppailemassa. Tyynen rauhallisesti ja inahtamattakaan istui odottamassa sovituskopin ulkopuolella, kun kokeilin rytkyjä. Lisäksi kuskasi kanssani vaatehenkareita pitkin kauppaa ilman kapinan poikastakaan.

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että teinipoikani kanssa käyn ostamassa itselleni vaatteita, olisin nauranut sen jonkun suohon.

maanantai 12. syyskuuta 2016

kyllä minä niin mieleni pahoitin

No, mistä nyt TAAS, ajattelevat he mielissään, mutta kyllääntyneinä.

No siitä, kun on niin perkeleen kuuma! Oikea helle, saatana! Hiki virtaa valtoimenaan! Bussiin meinasi pyörtyä, kun aurinko rävötti ja lämpötila oli sellaista käypää sauna-ainesta. Puhumattakaan HSL:n palvelupisteestä. Miten hitossa ne ihmiset voivat olla siellä töissä kuukahtamatta tajuttomaksi per heti ?!!

Se on, kuulkaas, sillä tavalla, että kun on syyskuu, niin ei ole enää tällaisten kelien aika. Syys, syksy, sanoohan sen jo nimikin. Kesä on kesä ja silloin saakin olla kuuma, mutta ei enää tähän aikaan vuodesta. Syksy on nyt ja ilmojen pitää viiletä, uskokaa jo!

Eilen illalla oli hyvä keli, kun olin kävelemässä: pikkasen vihmoi vesisumua. Ei ollut kuuma, vaikka lämmin viuhtoessa tulikin. Siitä mie piän.


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

laskeutuminen 2000-luvulle

Muistatteko, että meikäläinen sai tossa pari viikkoa sitten uuden kännykän, Hupsun, ja viikko sitten uuden operaattorin ?

Kulunut viikko on ollut kyllä varsinaista kuherruskuukautta. Joka päivä jompi kumpi lapsista on opettanut meikäläiselle jotain uutta ja aina olen hihkunut ihastuksesta.

Ette, kuulkaa, voi uskoa, miten tällainen keskiäkäinen eukko osaakin riemastua teille muille normaaleille ihmisille ihan tavallisista jutuista. Kuten esim. puhelimen kalenterista (joka muuten pelasti meikäläisen yhdeltä katastrofilta, mutta siitä ehkä joskus toiste). Tai Sports Trackerista, josta ällistyksekseni löysin Pienimmän kaverin isän kävelyreitit. Tai kamerasta, joka ottaa kuvia, joista jopa kohdekin erottuu. Tai ihan vain Kuuklesta.

Oi, on tää onnea! Miksi hitossa vasta nyt suostuin luopumaan vanhasta rakkaasta luuristani ?! Ja miksei kukaan teistäkään voinut napakasti sanoa, että "vaihda hyvä muori jo se puhelin itseäsi älykkäämpään" ?!! Tästä viimeksi mainitusta olen vähän pettynyt. Kyllä nyt sen verran pitää tyhmempää patistaa plokikaverin, täh ?

No, en kanna kaunaa, vaan iloitsen, että edes nyt meikäläisellä on oma Hupsu. Näkisittepä ne ihanat hymiö yms. härpäkkeet WhatsAppissa. Ai, mutta tehän tiedätte ne jo... Ja nyt mäkin! Jihaa!

JälkiMärinät:
Leikkasin geelatut kynnet lyhyiksi. Pakko oli, kun ei niillä voinut tehdä enää yhtään mitään. Paitsi ehkä kairata omenankotia irti, mutta sillä ei pitkälle pötkitä.

Nyt on taas ilo naputella läppäriä. Ja hipelöidä Hupsua. <3

lauantai 10. syyskuuta 2016

yllättävä lopputulos

Syntymäpäiväputken viimeinen rypistys on käsillä eli Pienimmän synttärikahvitukset. (Meikäläistähän ei juhlittu mitenkään erityisesti, mikä oli enemmän kuin toivottua.)

Tänään tuli vieraiden ensimmäinen aalto eli TM:n sukulaisia. Ensi viikonloppuna rantautuu sitten meikäläisen suku ja huone. Tämä järjestely siksi, kun porukat ovat niin liikkuvaista sorttia, että ovat jatkuvasti kuka missäkin päin maailmaa, josta syystä heitä on vaikea saada yhtä aikaa saman katon alle. Ja mikäs siinä. Ehtiipähän jutella paremmin vieraiden kanssa, kun heitä on kerralla vähemmän.

Koska tämän päivän vierasmäärä oli kirjaimellisesti vain kourallinen päätin, etten tee täytekakkua, vaan koristellun kääretortun.

Kääretorttu on helppo tapaus ja olen sellaisia tehnyt useita elämässäni, vaikken niin montaa tietty kuin täytekakkuja. Normaalisti täytteeksi tungen perinteistä kermavaahtoa ja hilliä. Nyt päätin nostaa rimaa ja tehdä kermavaahdon sijaan kreemiä. (Hullu.)

Muuten meni hyvin, paitsi että unohdin ottaa mansikat ajoissa sulamaan, josta syystä tein hätäpaikon puolukkasurvoksesta ja että se 'kreemi' näytti kulhossa toooosi epäilyttävältä. Jokuhan siinä meni pieleen, tietäis vaan mikä. Ohje, jonka mukaan sen tein oli enemmän kuin niukka, joten syytän siis ihan pokkana sitä.

No, mutta rohkea rokan ja kreeminkin syö. Ilman pelkoa iskin mämmit kääretortun päälle ja rullasin piiloon. Hetkeksi jääkaappiin viilentymään ja sitten koeponnistus TM:lle, jotta voiko sitä tarjota vai pitääkö lähteä hippulat vinkuen kauppaan ostamaan pakastekakkua.

Täydestä meni kuin väärä raha! Eikä siinä kaikki: appiukko otti heti lisää, kun viimeinen pala oli kadonnut käkättimeensä. Mureenaakaan ei jäänyt! Uskomatonta! Käsittämätöntä!! Yllättävää!!!

Mutta siltikään en aio toista kertaa laittaa täytteeksi 'kreemiä'. Tai mitä se nyt sitten olikaan.

JälkiMärinät:
Kun lauantaina aloittaa täysmittaisen puuhastelun klo 7, tuntuu vapaapäivä varsin pitkältä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

zen kadoksissa

Jos Isompi hukkasin japanilaisen, niin meikäläinen on hukannut zeniläisensä. Siis mielentilan. Viikolla on meinaan ollut tanakasti nousevan vatutuksen käyrä.

Ensin pulssia nostatti moka, joka tarkemmin ajatellen olikin vain positiivinen ongelma. Jahka sen ensin oli saanut korjattua. Mutta se hetki ennen kuin tajusi asian hyvät puolet... No, kyllä te tiedätte, mitä se on. Nyrkkeilysäkkimielihaluja.

Ja kun tuosta oli selvinnyt, pukkasikin sitten Ihan Oikea potentiaalinen ongelma, joka ratkeaa vasta ajan päästä eikä meikäläisellä - siis hermoillani - luonnollisestikaan ole aikaa odotella. Asioiden pitää ratketa Heti. Nyt. Välittömästi. Mutta kun se ei ole vaihtoehto se Heti, niin nyt tekee sitten mieli harrastaa otsa-männynrunko -terapiaa.

Plus kymmeniä pieniä harmeja ja hommia, huolimattomuuksia ja vastoinkäymisiä.

Ei kuulkaa paljon naarata, vaikka perstai onkin.

JälkiMärinät:
Niin vähän sitä ihmisen lapsi elostaan tietää. Notta, jos päivällä tuolta tuntuikin, niin ilta palkitsi kärsijän.

Istuin saunan vilvoittelutauolla terassilla. Kuuntelin hiljaista metsää.

Kohta alkoi kuulua kulkemisen ääniä pimeässä metsässä. Olivat sen verran painavia askelia, että luulin ensin jonkun yösuunnistajan eksyneen reitiltään. Niin ei kuitenkaan ollut, koska kohta askeleet hidastuivat varovaisiksi. Ja suuntasivat kulkunsa naapurin tuija-aidan taakse.

Oli ihan hiljaista muutamia varovaisia rapsahduksia lukuunottamatta. Uskalsin tuskin hengittää. Hiljaa mielessäni ajattelin, että "kuka siellä oletkin, niin tule kiltti tänne meidän puolelle".

Ja toiveeni kuultiin! Pikkuruinen, vain reilun polvenkorkuinen kauris sieltä putkahti ääntä päästämättä tuija-aidasta siihen nurmikolle muutaman metrin päähän.

Otus näki minut ja jäi tuijottamaan korvat pystyssä. Minäkin tuijotin häntä korvat pystyssä vain varovasti silmiäni räpytellen. Siinä sitten paistettiin särkiä ja oltaisiin varmaan vieläkin siinä hommassa, ellei virtahepo (= Isompi) olisi kolistellut terassille. Kauris loikkasi metsään kuten myös kaverinsa sieltä tuija-aidan takaa. Äänistä päättelin, että kolmen kopla oli liikenteessä.

Joskus on kyllä hyvä paras olla vain ihan hiljaa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

pojasta polvi EI parane

Koulussa oli opettaja pyytänyt Isompaa luotsaamaan japanilaisten vieraiden ryhmää. Tehtävä oli jonkin verran haasteellinen vieraiden puutteellisen englanninkielentaidon takia, mutta ihan hyvin se oli mennyt. Noin pääsääntoisesti...

Isompi: "Mä kierrätin tänään niitä japanilaisia vieraita koulussa. Ihan kivasti meni. Paitsi että mä hukkasin yhden niistä vieraista."

mä: "!!!???!!!"

Isompi: "No, kun se halusin mennä ulos ennen muita ja sitten sitä ei enää löytynytkään. Kerroin kyllä opelle, että yks on kadonnut. Sitäpaitsi japanilaisia on niin paljon, että ei ne nyt heti lopu kesken, vaikka yks puuttuisikin."

Hajamielisyyttä jo ties kuinka monennessa polvessa.

JälkiMärinät:
Ei ole ihmisen ahneudella mitään rajaa. Meinaan meikäläisen. Lounastauollakin piti käydä sienimetsällä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

taas eksyksissä

Ihan on mennyt tämä elämä mahdottomaksi. Eilen menin sauvakävelylle ja päädyin sieneen. Tarkemmin suppilovahveroon.

Niitä vaan rynni siihen melkein tielle. Pakkohan ne oli siitä ottaa matkaan mukaan. Onneksi oli reppu selässä, joten kaarsin kaupan kautta kotiin. Tänään olikin sitten pekoni-suppilovahverokastiketta eväänä.

***

Aamulla töihin mennessä ihmettelin outoja ääniä muuten hiljaisella reitilläni kohti bussipysäkkiä. Ajattelin, että joku kahjo aamuihminen siellä varmaan on lenkillä ennen sian vinkaisua (klo 06.20).

Lenkillä kyllä, parikin tyyppiä ja meinasivat ryökäleet juosta epähuomiossa päälleni. Meinaan kaksi kettua, jotka ajoivat toisiaan takaa niin keskittyneesti, etteivät huomanneet minua. Onneksi olin pysähtynyt, koska muuten olisi tullut kettukolari.

Tilanne oli nopeasti ohi, mutta se oli sitäkin mieleenpainuvampi. Komeahäntäiset, kauniin ruskeat ja hyväkuntoiset ketut olivat ilo silmälle ja virkistys mielelle, vaikka hetken luulin olevani vielä unessa, niin epätodelliselta se tilanne tuntui. Tuolta ne tuli ja sinne ne meni, vips vaan!

JälkiMärinät:
Sunnuntaina sen sijaan menin sieneen ja yllättäen päädyinkin sieneen. Suppilovahveroita keräsin silloinkin aimo kasan. Ihanaa oli olla syksyisessä metsässä. Rauha maanpäällä ja ihmisellä hyvä mieli.

lauantai 3. syyskuuta 2016

hyvät naurut

Isommalla on ongelma. Hänellä ei koskaan ole avaimia mukanaan. Aina soittaa ovikelloa ja meillä alkaa TM:n kanssa jo kuppi tulla täyteen, kun jatkuvasti pitää hypätä avaamassa ovea. TM:llä selkeästi enemmän kuin meikäläisellä.

Tänään illalla soi taas ovikello. TM katsoi telkkaria, minä läppärillä, kuinkas muuten.

TM todella syvään huokaisten: "Mä en kyllä enää jaksa. Oon tänään jo avannut sille ovea ihan tarpeeksi. Miksei se voi pitää avaimia mukanaan ?"

mä nousten sohvalta avaamaan: "Kyllä se oppii, kunhan kerran jää oven taakse eikä täällä ole ketään."

TM haikeasti: "Miksei se vois jäädä nyt ?"

Nauroin todella makeasti ja niin teki Isompikin, kun kerroin mille hirnuin ovea avatessani.

JälkiMärinät:
TM katsoo aina niin virkistävää Suomi-Ruotsi -maaottelua. Siis virkistävää meikäläisen kannalta, kun kuuntelen TM selostusta. Armoa ei anota eikä anneta.

Miesten jonkin sortin juoksu:
"Vaihteeksi kaksi [suomalaista] turistia mukana! Taas siellä ollaan hölkällä. Ei jumalauta... No, niin, Lampinen, anna mennä nyt! Mitä se Lampinen siellä vilkuilee sivulleen, kaasu pohjaan nyt. Saatana,.."


ihan painajainen

Näin viime yönä unta, että join yhden oluen.

Jostain kumman syystä olin siitä ainokaisesta ihan tuhannen päissäni. Kamala fiilis oli. Myös aamulla, kun heräsin, kunnes tajusin sen olleen vain unta. Helpotus oli suurensuuri.

JälkiMärinät:
Että jos ei muuten, niin näkee sitten vaikka unta.

torstai 1. syyskuuta 2016

vellihousut

Tulin Pienimmän vanhempainillasta.

Isompi: "Onko perna vielä yhtenä kappaleena?"

No, on. Mutta vain ja ainoastaan siksi, koska sinne ei tullut niiden häirikkölasten vanhempia, joiden olisi ihan ehdottomasti pitänyt tulla. Eivät noloudeltaan kyenneet, onnettomat vellihousupaskiaiset.

Toisaalta ehkä hyväkin. Sainpahan sanottua suorat sanat, vaikka alunperin ei ollut tarkoitus sanoa ihan niin paljoa. Taustatukeakin sain, mikä lämmitti mieltä ja kieltä kummasti.

Huvitti kyllä, kun joku äiti sanoi, että "mä en ole kyllä kuullut mistään tollasesta". Ja ihan kuin se sitten tarkoittaisi, ettei sellaista tapahdu, jos joku äiti ei ole siitä kuullut. Sehän tarkoittaa vain, että jossain kohtaa viestiketjua on informaatiokatkos. Eli hänen ja lapsensa välillä. Meillä sen sijaan tieto kulkee, josta syystä voin asiasta mainita. Ja manitsenkin. Tai mainitsin jo.

Opettaja pyysi vielä laittamaan ihan kirjallistakin viestiä. Ongelma on vain siinä, kenelle sen laitan. Rehtori on saamaton nahjus, joten hän on väärä vastaanottaja. Vararehtori on jämäkkä jätkä, mutta pystyykö hänkään mitään tekemään ohi ylempänsä. Täytyy miettiä.

JälkiMärinät:
Pakko tunnustaa: olin ottanut neljäsosatabletin beetasalpaajaa ennen koululle lähtöä. En luottanut yhtään kroppaani. Nyt sain pidettyä paketin kasassa. Pilleri auttaa aina. Paitsi silloin, kun se ei auta.

kohteliaisuus

"Sä olet aina niin iloinen ja hyvällä tuulella" sanoi mulle työkaveri.

Kivasti sanottu. Totuudesta en tiedä.