mitä vielä Kanadasta

Kanadassa tosiaan ruoka muistuttaa aika paljon eteläisen naapurimaansa ruokavaliota. Paljon on leipään ja pullaan perustuvaan tajun vievää mössöä tarjolla. Siksi meille olikin ensimmäisen aamun aamiaistarjoilu todellinen järkytys. Kaikilla oli ikävä jugurttia, leikkeleitä, juusto ja vihanneksia. Onneksi niitä sitten saatiin muina aamuina. Kun sitten lähtöpäivänä kävimme lounaalla Village Idiot Pub'ssa ja tilasimme kaikki viisi seurueen jäsentä Idiot-salaatin, äimisteli tarjoilijapoika ihan ääneen, että "tepäs terveellisesti syötte". Siltikään ns. laajarunkoja ei näkynyt kaupunkikuvassa läheskään niin paljoa kuin Jenkkilässä. Tarkemmin ajatellen heitä ei näkynyt juuri ollenkaan, mikä on aika yllättävä asia.

Yleisistä vessoista on ihan pakko mainita: olivat todella, todella siistejä kaikki! Eivätkä ne velottaneet mitään maksuja tai vaatineet poletteja. Monissa vessoissa oli huuhtelunapin sijaan infrapunatunnistin, joka huuhteli pytyn automaattisesti, kun pahteri siirtyi tarpeeksi kauas pöntöstä. Tämä yllätti ainakin meikäläisen ensimmäisellä kerralla, mutta tarkemmin ajateltuna oli ihan hyvä juttu. Kahden hanan - kuuma ja kylmä - ratkaisu sen sijaan oli välillä vähän työläs tottumattomalle. Onneksi isossa osassa vessoja oli automaattihanat. Kangaspyyherullia, joita Suomessa suositaan, ei ollut, ihan paperilla sai kätensä pyyhkiä. Niin, paperi. Pahteripaperi oli ihan syvältä: ohutta ja helpostihajoavaa höttöä, jota sai kiskoa metritolkulla, ettei olisi pelkkään käteen pyyhkinyt. Samoin käsipyyhepaperi meni heti ihan lötköksi kastuessaan, vaikka kuivana tuntui jämäkältä ja paksulta. Ei muuta kuin Serlaa sinnekin, niin vessakokemus muuttuu täydelliseksi!

Ihmiset Kanadassa - suomalaiset ja muutkin - olivat aivan kertakaikkisen mukavia. Pienissä paikoissa kaikki tervehtivät kadulla toisiaan ja Thunder Bay'ssa eräs polkupyöräilevä herrasmies huikkasi meille neljän hengen rouvaporukalle, että "Hyvää kiitospäivää, leidit!" Ihmiset auttoivat ystävällisesti aina, missä ikinä apua pyysimmekin - jopa pyytämättämmekin - ja jos eivät osanneet auttaa, neuvoivat meitä sinne, missä osataan ja pahoittelivat, ettei heistä ollut apua. Esimerkiksi Toronton metrossa luimme karttaa pohtien, mistä kannattaisi nousta maanpinnalle. Meidän luokse tuli nuori nainen kahvikuppi kädessä ja kysyi, voisiko auttaa. Kerroimme pulmamme ja hän alkoi neuvoa tietä. Kohta tajusi, että selitys menee liian monimutkaiseksi ja pyysi seuraamaan perässään. Kuljetti sitten meidät haluamaamme kohtaan ylös kadulle ja iloisesti moikaten jatkoi matkaansa.

Kun taas vaatekaupassa erään kuorolaisen luottokortin siru teki tenän eikä korttia voinut käyttää, pahoittelivat myyjät meille aiheutunutta vaivaa, kun olivat ensin kolme kertaa yrittäneet saada korttia toimimaan. Tarjoilijat ravintoloissa ja pubeissa kutsuivat meitä ihan luontevasti sanoilla "love", "dear", "girls" ja "sweetheart" eikä se tuntunut meistäkään yhtään oudolta tai tungettelevalta. Tuota välitöntä ystävällisyyttä tulee vielä monta kertaa ikävä, kunhan tässä talvi oikein kierähtää vauhtiin ja suomalaiset muuttuvat entistäkin mörököllimäisemmiksi.

Kelit reissussa todellakin suosivat meitä - viime kesän yli 40 asteen helteet taisivat vielä jotenkin vaikuttaa ja tuoda poikkeukselliset yli 20 asteen lämmöt - ja antoivat vielä häivähdyksen kesästä, mutta onneksi ehdimme nähdä sitä kuuluisaa Kanadan ruskaakin. Maaruskaa ei varsinaisesti reitillämme ollut, mutta puissa sitten sitäkin enemmän. Se oli sellaista mosaiikkimaista väriloistoa, jota ei voi sanoin tarpeeksi kuvata ja ylistää. Värejä kaikissa vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä löytyi enemmän kuin Tikkurilan värikartasta! Ja sitä riitti. Henkeä haukkoen ihailimme kokonaisia metsiä, joissa näkyi vain noita keltaisen ja punaisen sekoituksia. Muutaman hyvän otoksen sain muistoksi, mutta siltikin tuntui, ettei kameralla pysty mitenkään vangitsemaan sitä huikaisevaa värien ilotulitusta.

Matkareittimme kulki suurien järvien, Yläjärven ja Ontario-järven, pohjoisrantoja pitkin. Teimme matkaa bussilla Thunder Baysta Torontoon kolmessa eri pätkässä. Ensimmäisellä ajettiin n. 700 km, toisella 300-400 km ja kolmannella 400-500 km. Kanadassa on tapana ilmoittaa välimatkat aikoina, ei pituuksina, syystä, jota en nyt muista. Bussimatkat menivät kuitenkin kivuttomasti ja hauskoissa merkeissä, vaikka alkuun ainakin tuota ensimmäistä hieman jännitimmekin juuri tuon pituuden takia.

Hyvin siis näimme maisemia isojen järvien Kanadan puolella. Pitkiä täysin asuttamattomia taipaleita siellä oli paljon. Välillä tuntui kuin olisi jossain Pohjois-Suomessa ajellut. Osa 'kylistä' oli niin pieniä, että hyvä kun tajusimme ne ohittaneemme, osaa ei edes ehditty noteerata. Kartasta vain luettiin, että joku kylähän se siinäkin vilahti ohi.

Pohjois-Amerikan suuret järvet ovat todellakin SUURIA järviä. Sitä ei oikeastaan ymmärräkään, kuinka hiton suuria ne ovat, koska ne ovat kuin meriä. Niitä pitkin kulkeekin tankkereita, samanlaisia kuin valtamerillä vain hieman matalammalla syväyksellä. Ja kun tuuli puhaltaa, niin rantaan lyövät aallot vetävät ihan vertoja esim. välimerellisille aalloille. Kalaa järvet tarjoavat runsaasti ja sitä kanadalaiset innokkaasti myös kalastavat. Lohta on tarjolla niin ravintoloissa kuin kotonakin usein. Torontossa oli ravintolakin, jonka nimi oli Salmon Lovers, joka meitä pervoja tietty hieman nauratti. Kalastus on siis kanadalaisille rakas ja mieleinen harrastus, sekä miehille että naisille, ja kalaa säilötään monin eri tavoin, jotta sitä olisi mahdollisimman usein ruokapöydässä. Mekin sitä luonnollisestikin saimme maistaa matkan aikana.

Eläimiä henkilökohtaisesti näin vähän. Mustia, minkkimäisiä oravia oli runsaasti puistoissa ja puutarhoissa, mutta esim. maaoravan näin vain kerran. Liekö ollut Tiku. Tai Taku. Myös kanadanhanhia (kuinka ollakaan) näkyi runsaasti ja useamman haukankin bongasimme. Mahdollisuus nähdä vaikka mitä muuta oli kyllä olemassa.

Esim. Sudburyssa Finlandia-kodin ulko-ovessa sisäpuolella oli varoituslappu, jossa luki, että alueella oli nähty mustakarhuemo kolmen poikasensa kanssa, joten ovi tuli pitää kiinni, etteivät ne tulisi sisälle. Just. Sault Ste. Mariessa puolestaan kirkkoherra rouvineen oli nähnyt haisunäädän aivan kirkon ulkopuolella. Kiireesti olivat tulleet sisään, ettei otus vain olisi säikähtänyt ja räjäyttänyt kaasupanosta. Sen vaikutukset näet saattavat tuntua vielä 2,5 kilometrinkin päässä, joten olisi jäänyt konsertti pitämättä siltä illalta, jos skunkki olisi hermostunut.

Eräs kuorolainen puolestaan luuli nähneensä harhoja, kun majapaikkansa metsänreunassa oli nähnyt vilauksen isohkosta 'koirasta'. Emäntänsä vahvisti, että kyllä se varmasti mustakarhu oli. Niitä kun käyskenteli hänen tiluksillaan varsin usein. Omenapuissakin ihan talon vieressä oli mustakarhun tekemiä jälkiä. Jotta nämä meidän kanit ja ketut ovat melko kesyä porukkaa kanadalaisiin pihavieraisiin verrattuna.

JälkiMärinät:
Kuvia tuli otettua noin viitisen sataa. Enemmänkin olisi voinut, mutta ei jaksanut koko ajan olla kameran varressa. Toisin kuin kuorokaveri, joka jo ensimmäisenä matkapäivänä oli ottanut melkein 800 kuvaa. Hänellä oli kyllä kunnon varustus mukana, ei mikään kännykkäkamera, mutta on siinä silti aika raakkaaminen matkan jälkeen, kun käy ne tuhannet ottamansa kuvat läpi. Kuoron kanssa on sovittu jo 'pikkujoulut', jolloin katsellaan matkakuvia, muistellaan matkaa ja syödään tietysti suomalaista pullaa, johon matkalla saimme mielistyä.