kaksoiskaupunki Sault Ste. Marie

Tämä pieni, n. 80 000 asukkaan kaupunki sijaitsee St. Mary -joen rannalla, Yläjärven kaakkoisimmassa nurkassa, ja saman niminen kaupunki löytyy myös rajan takaa Michigan'sta. Kaupunkien välillä on vuonna 1963 rakennettu kansainvälinen silta ja monet käyvätkin töissä rajan toisella puolella. Puolin ja toisin.

Koska Huronjärven pinta on n. 7 metriä alempana kuin Yläjärven pinta, on kaupungin kohdalle rakennettu kanavat, joiden rannoilta kalastajat vetelivät hurjia kalansaaliita. Yhden miehen tapasimme onki kädessä kantamassa painavaa reppua ja mielellään hän pyynnöstämme näytti meille saalistaan: kolme jättikokoista lohta (kaikki eri merkkisiä ja ihan oudon näköisiä), jotka painoivat niin, että miehen, joka ei ihan pienimmästä päästä ollut itsekään, kädet tärisivät niitä nostaessa meille kuvaamista varten.

"Suu":ssa - kuten suomalaiset kaupunkia kutsuivat - yövyimme pari yötä perheissä. Minulle ja kaverilleni sattui 'arvonnassa' Kris ja Bob ja voin vilpittömin mielin sanoa, että saimme ehdottomasti sen pääpalkinnon: aivan kertakaikkisen hurmaava, muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka - kaikella ystävyydellä ja rakkaudella - oli rakastaa meidät hengiltä jo alle vuorokaudessa, jonka kanssaan vietimme. Erotessamme Kris-rouva itki ja pyysi moneen kertaan meitä halatessaan ja suukotellessaan tulemaan ehdottomasti uudestaan koko perheen kanssa. Kyllä tuli itsellekin haikea mieli erota ihmisistä, jotka olivat niin äärimmäisen ystävällisiä ja sydämellisiä, ettei moista ole vielä kohdannut.

Isäntäperheet olivat sen seurakunnan jäseniä, jonka kirkossa pidimme konserttimme ja useimmilla oli joku yhteys Suomeen. Esim. Kris'n isä oli ihan Suomessa syntynyt ja suomalainen, vaikkei tytär koskaan suomea oppinutkaan puhumaan. Bob'n isä puolestaan oli ruotsalainen ja äiti suomalainen, mutta nähtävästi olivat yhteiseksi kielekseen valinneet Kanadaan muutettuaan englannin, koskapa Bobkaan ei suomea puhunut. Suomessa olivat toki käyneet, Bob työmatkoilla ja yhdessä ihan muuten vain, useammankin kerran. Kris tunsikin varsin suurta yhteenkuuluvaisuutta meitä kohtaan. Moneen kertaan hän kertoi, kuinka tunsi, että vaikka kotinsa on Kanadassa, niin hänen juurensa ovat kuitenkin syvällä Suomen maaperässä. Hän olikin erittäin perhekeskeinen ihminen, josta syystä on helppo uskoa, että suomalaiset juuret ja suku ovat hänelle todella tärkeät. Ylpeänä hän näytti meille sukupuuta, jonka serkkunsa oli tehnyt, ja paljon siellä oli ihan supisuomalaisia nimiä luettavissa.

Kris ja Bob kuljettivat meitä katsomassa kaupungin nähtävyyksiä ja kaupunkia itseään. Bob kertoili kaupungin historiasta ja Kris puolestaan ihan kaikesta muusta. Hän olikin seurakunnassaan ja naapurustossaan se puuhatäti, joka oman huikean puutarhansa lisäksi hoiti myös naapuruston mummeleiden puutarhat, osallistui kaikkeen mahdolliseen hyväntekeväisyystyöhön - mm. jakoi keskiviikkoiltaisin Bob'n kanssa ruokaa kirkolla asunnottomille - ja tunsi Ihan Kaikki vastaantulijat. Joka toisen pyysikin sunnuntaiksi lounaalle ja illalla pohti tekevänsä ruuaksi ison keiton. Ylpeänä hän esitteli taloaan meille ja käski meidän olla kuin kotonaan. Myös näyttäessään, minkä oven takaa löytyy baari- ja minkä viinikaappi. Heillä oli kotona jopa pieni yhdenhengen infrapunasauna sekä biljardipöytä kaiken muun mahdollisen viihdykkeen lisäksi.

Toisena iltana hiljaisempi ja itsekseen myhäilevä Bob rohkaistui kysymään, haluaisimmeko tutustua heidän asuntoautoonsa, joka seisoi pihatiellä veneen, ison pickup'n ja ison toyotan kaverina. Toki halusimme! Oli suorastaan hellyyttävää katsoa, kun he esittelivät kirjaimellisesti joka ikisen kaapin ja härpäkkeen asuntoautosta. He olivat selkeästikin ylpeitä, tyytyväisiä ja onnellisia kaikesta siitä elintasosta, jonka olivat kovalla työllään saavuttaneet. Kuten myös lapsensakin, joista he kertoivat lämmöllä ja rakkaudella näyttäen kuvia heistä ja lapsenlapsistaan. Se kaikki oli niin vilpitöntä, ettei siitä tullut tippaakaan tunne, että olisivat mitenkään kehuskelleet saavutuksillaan. Sitä omanarvontuntoa ei voinut kuin ihailla.

Suomen lisäksi olivat matkustelleet vaikka missä maailman kolkissa ja seuraavaksi Kris-rouva suunnitteli matkaa Intiaan. He myös harrastivat/ olivat harrastaneet vaikka mitä, mm. pyöräilyä, vesihiihtoa, vaellusta, kalastusta, juoksua - jossa lajissa Kris oli saanut palkintojakin nuorena ja valmentanut 15 vuotta - ja murtomaahiihtoa, jonka parissa olivat myös tavanneet 45 vuotta aikaisemmin, jolloin Kris'n isällä oli ollut yritys, jossa nuori Kris oli ollut töissä. Bob oli ollut innokas hiihtäjä ja siitähän se lempi oli roihahtanut ja vuoden päästä olivatkin jo naimisissa. Vielä 45 yhteisen vuoden jälkeenkin he kävelivät käsikädessä ja kun Bob avasi rouvalleen auton oven, kiitti rouva kutsuen häntä "rakkaakseen". Näinä avioerojen kulta-aikona sitäkin oli ilo katsella.

Isäntäväkemme kuuluivat molemmat seurakuntansa aktiiveihin, Bob 'seurakuntaneuvoston' puheenjohtajana ja Kris muuten vain jokapaikanhöylänä. Olivat siis kohtuullisen uskonnollista porukkaa, vaikkeivät sitä asiaa mitenkään tyrkyttäneet. Tosin pääsivät meidät ensimmäisenä iltana yllättämään, kun iltateelle käydessämme rouva sulki silmänsä ja aloitti ruokarukouksen. Siinä hän kiitti Jumalaa mm. meistä ihanista vieraista, jotka he olivat saaneet kotiinsa ja ruuasta (ylenpalttisesta, suom.huom.) pöydässä. Lisäksi siunasi meidät, heidät, perheemme, kuorokaverimme, konserttimme, matkamme Kanadassa ja kotimaahan sekä ihan kaikki lähipiiristämme ennen kuin sanoi Amen. Mitä siihen voi muuta todeta kuin että Amen. Minua eivät nämä 'siunailut' haitanneet, mutta kaverini ei-uskovaisena hieman kakisteli, vaikkei tietenkään sitä millään tavoin näyttänyt. Ihan mukana sulki hänkin silmänsä kuuntelemaan, mitä Kris'llä on sydämellään.

Lähtiessämme bussimatkalle eteenpäin, Kris varusti meidän kerrassaan ylenpalttisilla matkaeväillä. Etteivät vaan "hänen tyttönsä" tulisi nälkäiseksi sen muutaman sadan kilometrin matkalla! Kaivoi myös kätköistään tuliaisia kotiin: virallisia Word Cup -kaulaliinoja lapsille ja käsirasvoja meille. Kuvia otettiin ja osoitteita vaihdettiin, jotta voimme lähettää toisillemme joulukortteja.

Näimme siis malliesimerkin kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa asiassa suomensuomalaisilla on vielä paljon jonkin verran opittavaa. Kanadansuomalaiset eivät kuulemma olleet jääneet tässä asiassa pekkaa pahemmiksi.

JälkiMärinät:
Kaupunki oli siis todella pieni ja aikaa meillä vähän siihen tutustua, joten rapsa itse alueesta jäi nyt vähän tyngäksi. Menkää itse katsomaan loput. :)