kaivoskaupunki Sudbury

Kiertueemme kolmas pikkukaupunki oli Sudbury, jonka kasvamista kylästä kaupungiksi avitti alueelta 1800-luvun lopulla löydetyt suuret nikkeli- ja kuparimalmiesiintymät. Alueen luonnossa - lähinnä kallioperässä - on vieläkin nähtävissä kaivos- ja metalliteollisuuden aiheuttamat tuhot, vaikka 1970-luvulla alkaneen elvytyksen myötä luonto onkin saanut takaisin kirkkaat värinsä. Meille kerrottiin, että ennen elvytyskampanjaa oli kaikkialla vain pelkkää mustaa ja kasvillisuus oli täysin kuollutta. Nyt kaupunki sen sijaan näytti siistiltä ja viihtyisältä n. 160 000 asukkaan kaupungilta, jossa sielläkin oli paljon suomalaisia siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään.

Sudburyssa majapaikaksemme jyvittyi vanha pappila, jossa saimme maistaa hieman kommuunielämisen iloja. Aikaa tutustua kaupunkiin ei ollut paljoa, mutta silti meitä pidettiin siellä kuin kukkaa kämmenellä: aina löytyi joku suomalainen puuhatäti tai -setä meitä kuskaamaan majapaikkaan, konserttiin tai tiedekeskukselle.

Science North -tiedekeskus olikin todella näkemisen arvoinen kohde. Valtava monikerroksinen lumihiutaleen muotoinen rakennus, jossa oli kaikkea  mahdollista katseltavaa, kuunneltavaa ja koettavaa aina dinosaurusajalta avaruuslentoihin. Kolme tuntia taisimme siellä kierrellä emmekä siltikään nähneet kuin murto-osan keskuksen kohteista.

Kävimme mm. katsomassa 4D-filmin siitä, miten Kanadassa taistellaan metsäpaloja vastaan. Se oli kyllä vaikuttavaa katsottavaa. Mittaamattoman suurilla metsäalueilla metsäpalotkin ovat jotain ihan käsittämättömiä eikä niitä läheskään aina pystytä sammuttamaan. Pitää vain toivoa, ettei tuuli käänny ja yrittää estää niiden eteneminen asuinalueille. Siitä työstä on kyllä leikki kaukana.

Tiedekeskuksessa oli myös joitain ihan eläviäkin eläimiä kuten sammakoita, käärmeitä, kilpikonnia, yksi majava sekä orpona v.2002 löydetty piikkisika Quillan. Viimeksi mainittu oli ihan erityisen hurmaava ja varsin hellyydenkipeä: ei olisi millään halunnut hoitajansa lähtevän pois rapsuttamasta.

Tiedekeskukselta sitten kävelimme takaisin pappilaan ja matkan varrella kävimme ottamassa kuvia mm. kaivostyöläisten muistomerkin luona, joka olikin upea. Kaupunki itsessään tuntui jotenkin vähän liiankin hiljaiselta, melkein kuolleelta, kun lauantai-iltapäivänä ei meinannut löytää avointa ruokapaikkaa ja kaikki kaupatkin olivat kiinni, mikä oli todella outoa. Onneksi pitsapaikkoja ja subeja on siellä pienimmissäkin kyläpahasissa, joten saimme edes jotain syötävää.

Sunnuntaiaamuna osallistuimme vielä sekä englanninkieliseen että suomenkieliseen messuun ja jälkeenpäin kuulimme, että suomenkielisessä messussa oli nyt ollut enemmän väkeä kuin mitä on jouluisin. Kirkko olikin viimeistä penkkiriviä myöten täynnä ja tilaisuus koskettava.

Runsaiden kirkkokahvien jälkeen lähdimmekin sitten taas kohti Torontoa ja matkan viimeisiä - ja esiintymisvapaita - päiviä.

Niin sekin reissu tuli päätökseen varsin sukkelaan, vaikka aluksi reilut kaksi viikkoa tuntuivatkin arveluttavan pitkältä ajalta. Aika lentää kuin 'siivilä', kun on paljon tekemistä ja mukavan porukan kanssa liikenteessä. Mekin tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla, kun vietimme pitkiä rupeamia porukoissa. Antoisaa oli siis kaikin puolin ja pieni haikeus iski eron edessä. Onneksi suurinta osaa porukasta näkee kuitenkin viikoittain harjoituksissa, joten eiköhän se tästä. Uusia haasteita kohti.

JälkiMärinät:
Kaikin puolin oli siis henkilökohtaisesti - ja yleisestikin - erittäin onnistunut reissu. Meikäläinen pysyi terveenä koko matkan huolimatta lento- ja bussimatkoista sekä hotellien ilmastoinneista ja kokolattiamatoista. Muutamalla muulla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta kaikesta selvittiin ihan hyvin.

Ääni kulki ihan tyydyttävällä tavalla ja naamakin oli nähtävästi näyttänyt siedettävältä, koskapa jokaisen konsertin jälkeen tuli joku minulle sanomaan, että lauluani oli ihana katsella, kun hymyilin ja näytin niin iloiselta. No, sitähän se kuoronjohtaja oli meille jo puoli vuotta tolkuttanut, joten se oppi ei siis ollut valunut tämän hanhen selästä.

Yhteydet kotimaahan saatiin toimimaan odotettua paremmin ja melkein joka päivä olin yhteydessä lapsiin, kiitos whatsappin. Helpotti ikävääni suuresti, kun sai laittaa hyvänyönpusit.

Että semmoinen reissu. Kirkkoherra vähän jo vihjaili, että jotain uutta olisi jo suunnitteilla jonnekin parin vuoden päähän. Ei tietty mitään näin massiivista, mutta jotain kumminkin. Sitä odotellessa.