Viikko on ollut enemmän kuin hankala. Mielen päälle on käynyt, vaikka iloisiakin hetkiä on ollut, kuten esim. tänään, kun Pienin kertoi saaneensa hienon työtodistuksen ja pienen 'palkankin' TET-viikostaan. Tyytyväisiä olivat olleet kovasti hänen työpanokseensa ja meikäläisellekin tuli siitä niin hyvä mieli, ettei parempaa tällä viikolla. Tähän saakka.
Mutta joo, rämmitty on. Ja eräänä aamuna sen näki ex-piällysmieskin, kun vaihteeksi 'jäin' hänelle 'kiinni' itkemisestä taukohuoneessa. Työkaverin olkaa vasten kylläkin, mutta silti. No, olisinhan toki voinut mennä itkemään vessaan, mutta kun se ei ole minun tyylistäni. Vuosikausia sitten meinaan päätin, että vatut siitä, mitä muut ajattelevat, mutta minähän itken just siellä missä itkettää. Olenkin sen jälkeen itkenyt mm. parkkipaikalla, kirjastossa, bussissa, kaupan maitokaapin luona, töissä, liikennevaloissa, kirkossa, huoltoasemalla, sairaalassa, ravintolassa ja... No, kotona.
Ex-piällysmies oli sitten kertonut nyx-piällysmiehelle tyrskimisestäni ja jouduin 'puhutteluun'. Siis en, vaan esmies kysyi, voiko hän kenties tehdä tilanteessa jotain. Kiitin ja totesin, että se kaikki on monien yhteensattumien - duuni mukaan lukien - summaa, kun eri asioiden biorytmikäyrät nyt sattuvat vain olemaan yhtä aikaa pohjamudissa, eli ei voi tehdä mitään, mikä radikaalisti muuttaisi tilannetta parempaan. Mukava oli kuitenkin huomata, että tällaisesta työmuurahaisesta välitetään. Tai ainakin tilanteessa ei olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puututaan, kysytään ja tarjotaan apua.
Sanoin pomolle, että mä en ole sellainen suomalainen, joka hiljaa murehtii naamionsa takana ja sitten menee posauttamaan aivonsa ladonseinään. Meikäläinen itkee kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja sanoo ruman sanan sellaisena kuin se on silloin, kun siihen on aihetta. Totesin, että jos minä hiljenen, niin silloin on syytä huoleen, muuten ei. Toistaiseksi ei hiljaista hetkeä ole ollut eli pohja on sittenkin saavuttamatta, vaikka välillä muulta on tuntunutkin.
Samoin myös kerron avoimesti omista ongelmistani. En tietenkään kerro yksityiskohtia, jos huoleni koskevat esim. lapsiani - heidän asiansa eivät kuulu perheen ulkopuolisille. Tai jos huolen kohteena on Äitimuori. Tai joku ystävistäni. Voin todeta, että läheisen tilanne murehuttaa, mutta en sen enempää. Se usein riittääkin ihmisille, koska kaikilla meillä on näitä samoja huolia ja toisen käytöstä on helpompi ymmärtää silloin, kun tietää huolen suunnan. Tai jos kerron, että en ole kahteen viikkoon nukkunut kunnolla syystä tai toisesta, niin jokainen tajuaa heti, ettei sellaiselta sumupäältä voi liikaa vaatia. Ja yleensä ymmärtävät.
Siksi olen valinnut avointen ovien politiikan. Se sopii minulle ja olen sen takia saanut paljon tukea monilta ihmisiltä. Teiltäkin. Kiitos siitä taas kerran.
JälkiMärinät:
Marko Jantunen on ollut paljon esillä viime päivinä. Ilo nähdä, että niinkin syvältä voi selviytyä elävien kirjoihin. Se antaa toivoa meille pienemmissä lätäköissä rypeville.
Avoimien ovien politiikkaa kannatan itsekin. Sinulle toivon kovasti jaksamisia, mitä ikinä murehditkaan <3
VastaaPoistaAjattelin myös Enbuskea, Veitolaa ja Salmista katsoessani, että onneksi on näitä selviytymistarinoitakin. Niitä toisin päättyneitä kun on ihan liikaa.
Kiitos, tänään on ollut hyvä päivä. <3
PoistaJoku twiitissa sanoi, että haastatelluista henkilöistä saa väärän kuvan, että selviytyminen on helppoa, kun vaan päättää selvitä. En tajua, miten tollaseen ajatteluun voi päätyä. Mun mielestä ne antavat todellakin toivoa, että jokainen voi selviytyä, mutta se vaatiin kovaa työtä.