tottelen kovaa ääntä

Meillä oli töissä kertausta alkusammutuksessa ja ensiavussa. Kivaa ja hyödyllistä oli.

Eli jos kattila leimahtaa tuleen - tai vaikka kynttiläasetelma (jollaista mulla ei kyllä ole) -, niin tyynen rauhallisesti osaan ottaa tilanteen hallintaan. Joko kannen tai sammutuspeitteen kanssa.

Tai jos joku kuukahtaa jalkoihini elottomana ja deffa on käsillä, osaan antaa hälle elvyttävän tärskyn. Jos uskallan. Kyllä uskallan! Mitään ei ole menetettävissä siinä kohtaa. Ja osaan toki antaa myös painelu-puhallus -elvytystä.

Lisäksi kouluttajien - ja teidänkin - kehotuksesta latasin Hupsuun sen 112 -palvelun. Eikun, miksi niitä kutsutaan? Sovelluksen! Onko se sovellus... No, tiedätte mitä tarkoitan. Eli jos meikäläinen eksyy, joutuu paniikkiin tai karhun ahdistelemaksi tai muuten vain olen surkkia, niin apu löytää perille helposti ja vaivattomasti. Toivottavasti.

JälkiMärinät:
On aina olemassa pieni jännitysmomentti, kun menee ko. koulutuksiin, että minkänäköisiä kouluttajat sillä kertaa ovat. Ja kyllä, se on tärkeä juttu, koska miehiähän he aina ovat. Ja minä nainen.

Nykyään alkaa kyllä olla asiat paremmin, kun tällaisesta vanhasta rouvasta kaikki näyttävät nuorilta komeilta kolleilta. Lisäksi on oppinut sellaisenkin asian, että luonne kaunistaa ihmisen. Joten pelätä ei koskaan tarvitse, ainoa jännä on se, ovatko pojat komeita vai syötävän suloisia.

Komeita ja mukavia olivat. Se nuorempi oli jotenkin sellainen pehmolelun oloinen. Teki mieli rutistella. Sormilla pääsin vähän koskettamaan leukaansa. Ei mennyt hukkaan sekään koulutus.