Oliskin! Sillä nyt se vakiomäärä on ylitetty kyllä korkealta. Joka puolelta pukkaa erityyppistä stressiä. Lähinnä huonoa, mutta myös teoriassa hyvää, joka tosin käytännössä muuttuu pahaksi ja rasitteeksi sekin.
Suunnilleen ainoa, mikä ei just nyt tällä hetkellä aiheuta minkäänlaista stressiä, on TM. Hajuton, mauton, väritön hän ja siitä Luojalle kiitos!
En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät stressaa ikinä koskaan mistään. Mennä porskuttelevat, vaikka duunit, terveys, talous ja ylipäätään vähän kaikki kaatuu päälle. Kohauttelevat vain olkapäitään mennessään miettimättä, miten tulevaisuus voi romahtaa niskaan hetkellä millä hyvänsä. Olen kateellinen. Minäkin haluaisin olla sellainen. Mutta se on mahdotonta, koska kannan huolta ja murhetta muitten huolista ja murheista omien henkilökohtaisieni lisäksi. Ihme, että polvet vielä kantavat.
Se on niin väärin. En ole, jumalauta, pyytänyt tältä elämältä mitään muuta kuin tasaisen tappavaa tylsää arkea, mutta sekin on nähtävästi liikaa vaadittu. Pelkään oikeasti, että kohta löydän itseni sängynpohjalta mätänemästä, kun en vaan enää jaksa eikä päänuppi kestä. Etenkään kun en voi kenellekään myöntää, etten jaksa. Hyvä kun edes itsellenikään.
Toisaalta kuka sitten nämä huolet ja murheet kantaa, jos en minä. Ei kukaan. Joten ehkä mä sitten jaksan siihen viimeiseen pisteeseen saakka. Toivotaan vain, että siihen on vähän vielä matkaa. On, meinaan, muutamia juttuja vielä kesken tässä elämässä.
JälkiMärinät:
Pienet itkut ja nokoset bussissa helpottavat aina. Ja märiseminen blogiin. Ja avautuminen työkavereille ja erityisille ystäville. Kyllä tää tästä. Muilla on paljon rankempaa.
Niinku Repomies sanoisi, meneppäs nyt siitä ryyppäämään ennen kuin masennut niin ettei viinakaan enää auta.
VastaaPoistaViisas mies olet, mutta tässä menet kyllä vipuun. Mä oon samaa mieltä Juha Vuorisen kanssa, että mikään tilanne ei ole niin huonosti, etteikö sitä ryyppäämällä saisi vieläkin pahemmaksi.
PoistaVoimaa ja sisua taakan kantoon. Jokaisella taatusti omansa, äläkä nyt vähättele omaasi, sinähän sen kannat ja painon tiedät. Muiden lastien painoa et voi tietää.
VastaaPoistaMuuan viisas (?) vanhempi valtiomies kysyi joskus voiko vitutukseen kuolla. Olen pohtinut asiaa (toki vain omalta kannaltani) ja todennut olevani yhä hengissä. Ei siihen kuole, sen kanssa oppii ehkä pärjäilemäån.
<3
Kiitos. Tuntuu vaan niin väärältä kitistä näistä omista, kun muilla on paljon pahempia ja hekin kestävät ne valittamatta.
PoistaVitutuksen kanssa tulen kyllä toimeen, ei siinä mitään, harjoiteltu on. Tämä ahdistus on uutta ja sen kanssa meinaa mieli hajota.
<3
Yksi lääkäri totesi potilaalleen, että vitutukseen VOI oikeasti kuolla. No ei vissiin ole vituttanut yli rajan vielä.
PoistaHyvä tietää. :) Onneksi vitutuksen kanssa olen nykyään aika zen.
PoistaKyllä elämä opettaa.
VastaaPoistaMitä se opettaa?
PoistaArvaa kuka? ;]
Poistat. Taustakuva
:D :D
PoistaAattele jos se tulisi painajaisiin :/ Sininen tukka vaan heiluisi silmien edessä :[ :[
PoistaHrrr... Hus pois, pahahenki!
PoistaVoimia vaan eteenpäin rämpimiselle! Niinhän sitä sanotaan, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa, joten kyllä sinäkin selviät näistä kaikista. Meistä nyt vain osa on rakennettu niin, että pitää aina murehtia kaikkien murheet. Masennuksen jälkeen olen sitkeästi yrittänyt opetella positiivista asennetta ja hoen aina itselleni, että kyllä me selvitään. Hiukan on stressin määrä laskenut vuosien aikana, mutta aina sitä jotain mukanaan kantaa.
VastaaPoistaKiitos. Mä en kyllä oo enää ollenkaan varma tosta sanonnasta, moni on taakan alle murtunut. Mutta tässä on vielä paljon tehtävissä, joten yritetään rämpiä.
PoistaMä olen kanssa tämmöinen huolehtijaihminen ja välillä ahistaa sitten oikein huolella, mutta se menee ohi, trust me! Jossain vaiheessa sitä huomaakin, että oho, nyt ei enää ahistakaan. Tsemppiä! <3
VastaaPoistaKiitos. :)
PoistaTässä on sellaisia muuttujia mukana, että ihan omin keinoin ei parannusta tule. Mutta uskotaan parempaan.