Ensin pulssia nostatti moka, joka tarkemmin ajatellen olikin vain positiivinen ongelma. Jahka sen ensin oli saanut korjattua. Mutta se hetki ennen kuin tajusi asian hyvät puolet... No, kyllä te tiedätte, mitä se on. Nyrkkeilysäkkimielihaluja.
Ja kun tuosta oli selvinnyt, pukkasikin sitten Ihan Oikea potentiaalinen ongelma, joka ratkeaa vasta ajan päästä eikä meikäläisellä - siis hermoillani - luonnollisestikaan ole aikaa odotella. Asioiden pitää ratketa Heti. Nyt. Välittömästi. Mutta kun se ei ole vaihtoehto se Heti, niin nyt tekee sitten mieli harrastaa otsa-männynrunko -terapiaa.
Plus kymmeniä pieniä harmeja ja hommia, huolimattomuuksia ja vastoinkäymisiä.
Ei kuulkaa paljon naarata, vaikka perstai onkin.
JälkiMärinät:
Niin vähän sitä ihmisen lapsi elostaan tietää. Notta, jos päivällä tuolta tuntuikin, niin ilta palkitsi kärsijän.
Istuin saunan vilvoittelutauolla terassilla. Kuuntelin hiljaista metsää.
Kohta alkoi kuulua kulkemisen ääniä pimeässä metsässä. Olivat sen verran painavia askelia, että luulin ensin jonkun yösuunnistajan eksyneen reitiltään. Niin ei kuitenkaan ollut, koska kohta askeleet hidastuivat varovaisiksi. Ja suuntasivat kulkunsa naapurin tuija-aidan taakse.
Oli ihan hiljaista muutamia varovaisia rapsahduksia lukuunottamatta. Uskalsin tuskin hengittää. Hiljaa mielessäni ajattelin, että "kuka siellä oletkin, niin tule kiltti tänne meidän puolelle".
Ja toiveeni kuultiin! Pikkuruinen, vain reilun polvenkorkuinen kauris sieltä putkahti ääntä päästämättä tuija-aidasta siihen nurmikolle muutaman metrin päähän.
Otus näki minut ja jäi tuijottamaan korvat pystyssä. Minäkin tuijotin häntä korvat pystyssä vain varovasti silmiäni räpytellen. Siinä sitten paistettiin särkiä ja oltaisiin varmaan vieläkin siinä hommassa, ellei virtahepo (= Isompi) olisi kolistellut terassille. Kauris loikkasi metsään kuten myös kaverinsa sieltä tuija-aidan takaa. Äänistä päättelin, että kolmen kopla oli liikenteessä.
Joskus on kyllä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti