sunnuntai 21. helmikuuta 2016

kosketuksen voima

Taannoinen hali-keskustelu oli varsin mielenkiintoinen. Eli me suomalaiset olemme edelleenkin jäyhiä korvenraivaajia, joilla ei ole aikaa eikä ainakaan halua halailla tai muutenkaan 'lääppiä' toisiamme muiden eurooppalaisten tyyliin. Ihan kaikkein läheisimpiä ehkä syntymäpäivänä tai jouluna, mutta muita mieluummin ei ikinä. Mielenkiintoista.

Meikäläinenhän kuuluu halailijoiden sukuun. Meillä halataan aina tavatessa, paitsi jos toinen on auton ratissa, silloin riittää kosketus käsivarteen. En muista, mistä ja milloin tapa on saanut alkunsa eikä sillä oikeastaan ole väliäkään, hyvä että olemme pystyneet muuttumaan tällä saralla.

TM:n suvussa ei paljon halailla eikä juuri muutenkaan kosketella kuin ehkä korkeintaan alakouluikäisiä lapsia. Meikäläinen joskus alkuaikoina erehtyi halaamaan suvun vanhaa päämiestä - rauha hänen kuolemattomalle sielulleen - ja aiheutin melkein sydärin. Sen jälkeen en ole heitä juurikaan halaillut. Olkoot, mököttäkööt keskenään.

Itse olen sitä mieltä kuin HPöllökin, että halailu on hyväksi ja se on - inha sana, mutta tässä käypä - voimaannuttavaakin. Harva näet halaa vittuillakseen, vaan tuottaakseen hyvää mieltä ja sellaisena se pitäisi myös vastaanottaa. Miksi siihen ei sitten joku kykene, syitä varmasti riittää.

On kuitenkin tehty ihan tutkimuksiakin siitä, että kosketus on hyväksi. Ystäväni, joka on työskennellyt vanhusten kanssa, kertoi, että esim. juuri vanhuksilla toisen ihmisen kosketuksen kaipuu on todella suuri. Joku on saattanut jäädä leskeksi kauan aikaa sitten eikä hänellä ehkä ole sellaisia läheisiä, jotka haluaisivat halata, niin kyllä sen arvaa, että kosketus/halivajetta on syntynyt.

Myös lapset kaipaavat kosketusta ja läheistyyttä, ne villit kapinoivat pienet pojatkin. Tiedän sen itse, kun olin tehdä kardinaalimokan oman villi-ihmiseni kanssa. Kuvittelin, ettei 'tuon ikäinen' enää halua, että äiti halailee. Väärin kuviteltu.

Kun aloitin ns. väkisinhalailemisen sillä ihan oikealla syyllä, että "ei sun tartte halata, mutta mä haluan halata", niin avasin tietämättäni käänteisen Pandoran lippaan eikä siitä halailusta, hellästä muksimisesta tai muusta kyljessänyhjäämisestä ole näkyvissä loppumisen merkkiäkään. Koska se vaan tuntuu niin hyvältä ja on täysin luontevaa toimintaa. Ja kun sen kerran on oppinut omien vanhempiensa kanssa, niin myöskään mummien, kummien, tätien tai muidenkaan tuttujen halailu ei tunnu enää ollenkaan oudolta, vaan luonnolliselta toiminnalta.

(Rippikoulussakin muuten harjoiteltiin halailua uusien tuntemattomien kesken ja viikon kuluttua se näyttikin menevän jo tosi sulavasti ja ilman kakisteluja.)

Pienin sen sijaan on synnynnäinen halailija. Olen häntä pitänyt sylissäni ja halannut varmasti melkein yhtä paljon kuin muuten elämässäni yhteensä. Hän on oma halinalleni eikä yöunista tule oikein mitään, jos en ole häneltä saanut hyvänyönhalia matkaan.

Lastenklinikalla tehtiin joskus vuosikausia sitten tutkimus, jossa kyseltiin sairailta lapsilta (17v. saakka), mikä heistä on kaikista kivointa silloin, kun olo muuten on kurja. Vastausten kirjo oli laaja, mutta yksi asia nousi ylitse muiden: kaikista kivointa on, kun joku silittää.

En voi tuota vastausta ajatella ilman, että pala nousee kurkkuun ja silmät sumenevat. Kosketus. Se on niin hemmetin tärkeä juttu. Eikä pelkästään lapsille, vaan ihan meille kaikille ja kaiken ikäisille. Se parantaa mieltä ja kehoakin.

Tiedän myös, että monet eronneet tai pitkään muuten parisuhteettomuuden tilassa olleet sanovat, että eniten kaipaa entisestä elämästä sitä aikaa, kun oli joku, jota koskettaa ja joka koskee. Vaikka vain vähänkin. Kosketusta ja läheistyyttä ilman on elämä monella paljon raskaampaa, vaikka joku muuta luulisikin.

Ei siis turhaan Frank Pappa aikoinaan päättänyt ohjelmaansa aina sanoihin "kosketelkaa toisianne". Kyllä jo viime vuosituhannella tiedettiin tämän asian merkitys.

JälkiMärinät:
Mä olen tietämättäni ja muistamattomuuttanikin halaillut sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät halailusta tykkää. Kukaan ei ole kyllä koskaan karannut tai kavahtanut sivuun. Että jos ovatkin olleet paniikissa, niin hienosti ovat sen kohteliaisuudellaan peittäneet.

Valitan tapahtunutta, mutta mä nyt vain olen tällainen. Halataan, jos tavataan.

14 kommenttia:

  1. Niin me ihan varmasti tehdään!

    Mä oon kans halailija vaikkei se suvussa kuljekaan. Äitini oon opettanut halaamaan ja ystävän kanssa halataan, tietty. Ja onneksi o kuopus, jota saa rapsuttaa ja silittää ja halia sydämensä kyllyydestä, koska muuten olisi varmasti se eronneen ihmisen kosketusvaje.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsia tulee tietty kuopsuteltua ja halittua eniten, se on selvää, mutta ilosta ja lohdutuksesta muitakin. Ja kun se tulee vilpittömästä sydämestä, niin sen tuntee sellainenkin, joka ei muuten halailusta välitä.

      Joten jatketaan vaan käännyttämistä! :)

      Poista
  2. Halataan. Varmasti. :)¨

    Mikä voi olla parempaa, kuin halaus, olet 32-vuotias ja istut vieraan kaupungin isossa sairaalassa, odottamassa leikkausta jossa tulos on fifty-fifty: voit joko herätä tai et. Olet juuri lopettanut puhelun äidin kanssa, ja viimeiset sanat jotka kuulit, oli "olet rakas". Vesihanat aukeaa, mutta jostain, kuin tomunaa ilmasta, ilmestyy hoitaja, joka istuu viereen ja HALAA. Ei puhu mitään, halaa vain. Pitää kiinni. Puhuu vasta sitten, kun sinä puhut.
    Siitä on jo 15 vuotta, mutta siitä reissusta kommellusten lisäksi vahvimmin on jäänyt mieleen se halaus.

    Halaus on parasta mitä voit toisella ihmiselle antaa :)

    Menikö jo liian lällyks?
    Tarina on kuitenkin tosi ja tulee mieleen tasaisin väliajoin, aina vuosipäivänä tai kun voi on niissä pienissä rasioissa niin kuin sairaaloissa yleensä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on myös sairaalaympäristössä tapahtunut hali hyvin muistossa. Siinä mun ääretön huoli vaihtui sekunnissa äärettömään iloon ja yksi sairaanhoitaja kapsahti yhtä riemuissaan mun kaulaan. En unohda sitä ikinä!

      Halauksessa ei ole mitään lällyä, vaikka joku tietämätön niin voi kuvitellakin. :)

      Poista
  3. Ilmanmuuta halataan :). Mun lapsuunden perheessä on aina halailtu. Kun jompikumpi vanhemmista tuli töistä kotiin, niin jo kotona oleva vanhempi tuli eteiseen halaamaan. Muistan kuinka eräs lapsuuden ystäväni järkyttyi tästä.

    Onneksi Armastus on halaavaa sorttia vaikka ei sitä harrastakkaan sisarustensa kanssa, mutta minua kyllä halaa. Tosin hänen työnsä tekee sen, että kerkee iskeä halipula aina ennen hänen työpassinsa päättymistä.

    Työskentelen vanhusten parissa ja väitän, että siinä on kehittynyt eräänlainen intuitio siitä ketä halata tai koskettaa. Joskus itsellekin nousee tippa linssiin kun huomaa, että hoidettava liikuttuu, kun silittää kättä tai poskea ja toivottaa esim. kauniita unia tai aamulla herättelee silittemällä käsivarresta.

    Tutkimusten mukaan kosketus lisää oksitosiinin erittymistä verenkiertoon. Oksitosiini vähentää kivuntunnetta sekä ahdiustusta ja lisää onnellisuuden ja mielihyväntunnetta. Joten kuten totesit, niin Frank Papan totemus pitäisi olla itsestään selvyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei lapsuudenkodissa juurikaan halailtu. Tai minä ja isä halailtiin, koska olin isintyttö, mutta muuten ei juurikaan. Onneksi olen tämän pystynyt muuttamaan omassa perheessäni.

      Mikseivät ihmiset usko noita halitutkimuksia, kun kaikkia muita liikuntaan ja ruokaan liittyviä uskovat ?!?

      Poista
  4. Kyllä halailu on tuonut uutta potkua kulahtaneeseen liittoon. Sitä näkee asuinkumppaninsa uudesta näkökulmasta. Ja päivittäiset näkätykset (mr rastas) ovat jääneet vähemmälle. Lasten kanssa on ehdottomasti halattavat vaikka ovat jo aikuisia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paha on naputtaa toiselle, jos toinen vaan halaa. :)

      Poista
  5. Joskus 15 vuotta sitten julkaistiin sellainen tutkimus, jonka mukaan ihminen tarvitsee seitsemän kosketusta päivässä ollakseen tyytyväinen ja kaksikymmentä kosketusta ollakseen onnellinen. Se on aika paljon ja olen monesti miettinyt esim. veljeäni, joka on sinkku ja jolla ei ole edes eläimiä, että mahtaa olla kurjaa elämää...

    Itse halailen miestäni ihan jatkuvasti aina kun ollaan molemmat kotona ja koiraakin rapsuttelen pitkin päivää, saan siitä itse niin paljon, tuon ihanan otuksen läheisyydestä, ja uskon, että koirallekin on tärkeää, että siihen kosketaan.

    Lapsuudenperheessäni ei halailtu, enkä ole osannut ottaa sellaista käytäntöä aikuisena itsekään heitä kohtaan, kynnys on ihan liian iso. Nuorempana se häiritsi minua, nykyään olen ehkä luovuttanut, olkoot. Sinänsä hölmöä, kun tavatessamme esim. kummitätiä ja tämän miestä, niin halaan aina kummankin kanssa tiukasti, mutta sitten esim. omaa isää en pysty halaamaan.

    Mutta juu, jos itsellä on joskus lapsia, niin toivon halikulttuurin leviävän niihinkin, alku on ainakin hyvä, kun miehen kanssa halaillaan edelleen jatkuvasti, vaikka on oltu yhdessä jo yli 13 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin on tosi vaikea halata Äitiä, kun ei olla koskaan halailtu. Muiden sukulaisten kanssa ei ole mitään ongelmaa, onneksi. Tosin silloin, kun kerroin Äidille rintasyövästäni, niin lähtiessäni hänen luotaan, hän vähän niin kuin halasi tai taputti, kosketti kumminkin ja sanoi, että "kyllä kaikki menee hyvin". Eli kyllä se sieltä puristuu, kun tarpeeksi tiukka paikka tulee. :D

      Ja meillä on kans hassua, että vaikka Anoppia harvemmin halaan, niin hänen siskoaan halaan aina, vaikka tositosi harvoin nähdään. Se on tyyppikysymys nähtävästi ainakin jossain määrin.

      Poista
  6. Meillä ei halata aikuisten kesken edes jouluna. Lentokentällä joskus, mutta siihenkään ei mikään parin viikon reissu riitä. Ehkä musta tuli sen takia maailmanmatkaaja? Saa enemmän haleja kotiväeltä. :D

    Oikeasti halaaminen on musta kiva tapa perheessä ja ystävien kesken. En ollenkaan pane pahakseni sitä, että joillakin ystävilläni on tapana halata aina kun nähdään. Multa se ei vaan käy luontevasti. Sellainen on muuten hassu tilanne kun kaksi ei-halailijaa ystävää tapaa pitkästä aikaa. Ei oikein tiedä pitäisikö halata vai ei, ja sitten kun halataan, se on vähän jäykkää kun kumpikaan ei ole halailija luonnostaan.

    Vaikken mä halailija olekaan, niin uskon kyllä, että kosketus on tosi tärkeää ihan kaikille. Äidillä ei ole ollut tapana halata, mutta se tykkää hieroa toisen hartioita tai jalkoja. Röllikin saa siltä tassuhierontaa aina silloin tällöin. (Mutta Rölliä nyt ei voi kukaan olla halimattakaan.)

    Silloin kun mä olin lastenleirillä töissä, siellä järjestettiin kerran viikossa hug day. Lapset olivat siitä aivan innoissaan. Ne laskivat halauksia ja osalla alkoi iltapäivästä olla yli 70 halausta eri ihmisten kanssa kasassa. Ehkä ne menivät liian pitkälle siinä ja saivat vahingossa aikaan pienen kilpailun siitäkin asiasta, mutta idea siinä oli kuitenkin juuri se kosketuksen tärkeys. Osa niistä lapsista tuli tosi huonoista oloista, jossa niiden narkkivanhemmat oli teillä tietymättömillä ja isovanhemmat huolehtivat lapsista juuri sen verran mitä oli pakko. Se halauspäivä jäi varmasti sellaisen lapsen mieleen pitkäksi aikaa.

    Suomessa pitäisi kouluissa ja vanhainkodeissa ynnä muissa järjestää virallisia halauspäiviä aina silloin tällöin. Ihmiset, joille halailu ei ole niin luontevaa tai helppoa, saisivat hyvän syyn haleihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä kokemukset todistavat halin ja kosketuksen voimaa. Ja vaikkei luonnostaan olisi halailija-tyyppiä, niin sekin asia on opeteltavissa ihan samoin kuin mikä tahansa muu taito. Ainoa ero on se, että halata ei voi koskaan väärin. :)

      Poista
  7. Heippa pitkästä aikaa! Ja eikä! Ei halata, eikä edes kätellä, kun kohdataan :D En pidä näistä em. toiminnoista kummastakaan. Mutta sähän vähän niinkuin tunnet mut, joten etköhän sä kestä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mä olen joustava ihminen ja voin tehdä poikkeuksen sun kohdalla. Tökitään toisiamme. :)

      Poista