torstai 2. tammikuuta 2020

Vuosi 2019

Vuosi sitten toivottelin hyvät uudet vuodet ja samalla esitin kainon pyynnön, että tehdään tulevasta vuodesta (2019) yhdessä entistä parempi. No, joku (universumi, kohtalo, karma mitä näitä nyt on) ei sitten kuullut tätä pyyntöä ja ehkä itsellänikin on ollut lusikkani siinä sopassa, mutta parempaa ei vuodesta tullut. Valitettavasti. Tai ehkä joltain kohtaa tuli parempi, se vain jäi huomaamatta siinä kaikessa muussa säätämisessä.

Tämä vuosi on ollut sairastelujen ja operaatioiden juhlavuosi tässä mökissä.

Pienin sen aloitti heti tammikuussa kitarisaleikkauksen muodossa. Leikkaus meni odotetusti ja risat saatiin pois. Ongelmat alkoivat sitten siinä toipumisessa. Kipua ei saatu pois, vaikka meikäläinen tarjoili hälle kipulääkettä neljän tunnin välein - yötä päivää. Viikon kuluttua oltiin molemmat jo valmiita lasarettiin - minä väsymyksestä sekopäisenä, Pienin kuivuneena nestehukasta. Jälkimmäinen vietiin sairaalaan, jossa sai sekä nestettä että kipulääkettä suoraan suoneen ja siitä alkoi toipuminen. Molemmilla.

Helmi-maaliskuussa Pienin lähti koulun kanssa matkalle Miamiin. Matka olisi ollut täydellinen, ellei Pienin olisi saanut siellä outoja rinta/keuhko-oireita. Vietiin ambulanssilla sairaalaan ja oli siellä yön (vai kaksi, en muista enää), jona aikana hänelle tehtiin kaiken maailman tutkimukset sydänfilmeistä ja keuhkokuvista alkaen. Mitään ei löytynyt, Luojalle kiitos siitä ja matkavakuutuksesta!! Lasku oli taatusti viisinumeroinen eikä ensimmäinen numero ollut varmastikaan 1 tai 2... En halua enää ajatella koko asiaa, mutta kehotan kaikkia tarkistamaan matkavakuutuksen ehdot jatkossa aina reissuun lähtiessä. Ja taas vietettiin koto-Suomessa unettomia öitä...

Kevätflunssien kautta päästiinkin sitten kesään ja heinäkuuhun, jolloin meikäläinen aloitti sairastelun sitkeällä yskällä. Koko kesäloma meni ihan ketuille, vaikka lääkärissä ja tutkimuksissa juoksinkin ja söin sekä kortisoni- että antibioottikuurin. Ei mitään tehoa. Elokuussa korva-, kurkku-, nenälääkäri tutki tilannetta ja oli sitä mieltä, että ongelma on poskionteloissa. Nyt kortisonia tarjoiltiin suihkeina kuonoon, muttei siitä tullut suvea, ei talvea. Lopulta otettiin - siis lokakuussa, kun olin yskinyt tauotta kolme kuukautta - viipalekuva päästä. Aivot löytyi *huh*, mutta niin löytyi myös ylimääräiset reiät poskionteloiden seinistä, yksi kummaltakin puolelta. Toinen kuonolääkäri niitä kuvia tutki ja sanoi, että korjausleikkaus on ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa. Onneksi hätiin tuli taas vakuutus: pääsin jo marraskuussa yksityisellä puolella leikkaukseen ja monen tonnin lasku meni vakuutukseen.

Leikkaus - kapeiden röörien pallolaajennus ja reikien paikkaus - paikallispuudutuksessa meni hyvin ja neljän viikon kuluttua tässä joulukuussa kävin sitten jälkitarkastuksessa, kun olin kuukauden ollut niistämättä, saunomatta ja urheilematta. Toinen puoli oli parantunut ja korjaantunut odotetusti, toiselle puolelle ei lääkäri saanut näkymää, kun olin niin räkäinen. Eli vielä pitää vuodenvaihteen jälkeen tammi-helmikuussa käydä uudestaan sitä näyttämässä. Mukaani sain neljännen antibioottikuurin tässä viiden kuukauden sisällä, kortisonia sekä tabletteina että suihkeena, Duactia avaamaan tukkoista päätä sekä käskyn käyttää nenäkannua päivittäin. Että sellainen episodi. Elämä on ihanaa, kun on lääkitys kohdallaan. Hohhoijaa...

Yllättävintä tässä kaiken sairastelun keskellä on se, että kun kävin työpaikan kokonaisvaltaisessa terveystarkastuksessa, niin kaikki veriarvot olivat aivan loistavat. Perusverenkuva, kolesterolit, sokerit, rasva-arvot, kilpirauhasarvot, maksa- ja munuaisarvot... Minkään kohdalla en jäänyt haaviin ja marginaaliakin jäin. Ihan käsittämätöntä. Epäilen vahvasti koetulosten vaihtuneen jonkun muun tuloksiin. Silmälääkärikin antoi puhtaat paperit ja totesi, että kaksitehoihin on vielä matkaa. Viisitoista vuotta vanhat silmälasitkin saavat jatkaa palvelustaan, kun niillä - tai jopa ilman niitä - pystyn liikkumaan törmäilemättä ovenkarmeihin.

Mutta paljon on mahtunut kivaakin vuoteen - huomasin, kun selasin kalenteria. Nämä sairastelut ovat vain vieneet niin paljon energiaa koko revohkalta, että meinasi muut tapahtumat unohtua ihan kokonaan.

Vuoteen mahtuu normaalia enemmän matkustelua. Pienin oli tosiaan kevättalvella uimassa delfiinien kanssa Miamissa ja maaliskuussa saimme me puolestaan ihanan nuoren ihmisen vieraaksemme sieltä. Viikon matka venähti hänellä muutamaa päivää pidemmäksi, kun ihastui niin loskaiseen ja harmaaseen maahamme. Ällistyttävää, mutta kuka mistäkin tykkää. Heinäkuussa Pienin oli koulukaverinsa kanssa Saksassa ja syyslomalla Sydänkäpysensä perheen kanssa hulppealla Välimerenristeilyllä, joka lentojen myöhästymisen takia venyi vielä yhdeksi yöksi Pariisin toiseksi hienoimmassa hotellissa. Harmillinen viivästys, tosiaan.

Niin, Pienimmällä on Sydänkäpynen. Ollut juhannuksesta saakka. Aivan hurmaava tyyppi. Fiksu, puhelias, huumorintajuinen ja kohtelias, joitain mainitakseni. Siksi sopivatkin Pienimmän kanssa niin hyvin yhteen. Ovatkin olleet käytännöllisesti katsoen erottamattomat tämän puoli vuotta. Olen onnellinen Pienimmän onnesta, hän on ansainnut sen.

Meikäläinen oli työkavereitten kanssa toukokuussa Irlannissa. Reissu oli aivan kertakaikkisen mahtava säätä myöten! Kiersimme eteläisessä Irlannissa ja loistavan oppaamme ansiosta saimme moninkertaisesti enemmän matkasta irti kuin olimme uskaltaneet odottaakaan. Ensi kevääksi on jo uusi matka varattuna saman huonekaverin kanssa.

Isompi kävi juhannuksen jälkeen myös Irlannissa sukulaisissa. Lisäksi hänellä ja kavereillaan oli suunnitelmissa jos jonkinlaista reissua ja voin vain sanoa, että onneksi suunnitelmat eivät toteutuneet.

Eräs haaveensa sen sijaan toteutui: Isompi muutti pois kotoa. Ei onneksi kovin kauaksi Varikosta (me), mutta kuitenkin omiin leipiin. Hieman se tuli yllätyksenä minulle, että joko nyt, mutta kun olen nähnyt, kuinka tyytyväinen Isompi tilanteeseen on, niin pakko olla onnellinen myös hänenkin puolestaan. Luonnon kiertokulkuun kuuluu, että poikaset lähtevät kodostaan, niin se vaan on.

Isäntä teki tässä joulukuussa viikon reissun Kanarialle. Lähtivät sinne tutun miehen kanssa vähän irrottautumaan arjesta - ja akoista. Keski-ikä on nähtävästi heillekin tehnyt tehtävänsä - siis hidastanut vauhtia -, koskapa matka koostui pääasiassa retkistä ja ruokailuista. Kotiin lähetettiin kuva jopa kirkon edustalta, jossa olivat vierailleet. Vaikutti lavastetulta, vaikka mistä sen koskaan tietää. Miehistä.

Vuoden aikana tehtyjä Tallinnan- ja Ruotsinristeilyjä en jaksa edes lähteä luettelemaan, niitä oli tarpeeksi, ellei jopa joillekin (o/) liikaa yhteen vuoteen.

Harrastepuolella vuosi on ollut lukupainotteinen (90 luettua kirjaa). Ainakin jälkimmäinen vuosipuolisko, sattuneesta syystä. Keväällä tuli vielä käytyä suht ahkerasti salilla, mutta nyt syksyllä liikunta on ollut lähinnä kävelylenkkejä ja jumppaamista kotioloissa, ettei ihan näivety ja löysisty. Kuorossa kävin keväällä talviflunssan jälkeen kokeilemassa, mutta äänen surkea kunto ja motivaation puute ajoivat tauolle. Onhan tässä jo tullutkin lauleskeltua vuosikymmenkausia. Joskus on hyvä pitää vähän taukoa mieluisastakin harrastuksesta. Ehkä sitten taas, jos kuono tulee kuntoon eikä pää tunnu koko ajan olevan täynnä sementtiä.

Mitäs muuta..? No, lätkämatseissa ollaan käyty Isomman kanssa muutamaan otteeseen. On se hienoa, että suostuu lähtemään äipän kanssa, ettei meikäläisen tarvitse yksin sinne lähteä. Teatterissa kävin työkaverin kanssa katsomassa kipaleet Kiviä taskussa ja Idän pikajunan arvoitus. Siskon kanssa puolestaan käytiin katsomassa Rikinkeltainen taivas. Pienimmän kanssa käytiin katsomassa Pieni merenneito -musikaali, joka oli aivan käsittämättömän upeasti toteutettu sekä kesällä Ed Sheeranin konsertissa (kuka siellä ei olisi ollut), joka oli kyllä kaikin puolin Kokemus isolla kirjaimella. Elokuvissa juoksin yksin ja työkaverin kanssa ja työporukalla käytiin Amos Rex -näyttelyssä.

Itseäni olen hemmotellut lisäksi käymällä hierojalla, voice massage -terapeutin luona, lapsuudenystäväni kauneushoitolassa virkistäytymässä henkisesti ja fyysisesti, syömällä ulkona yksin, kaksin tai porukalla sekä tapaamalla ystäviä muuten vaan. Kampaajallekin pääsin taas kahden vuoden tauon jälkeen ja siinä lähtikin sitten samalla kertaa 30 cm pituudesta niin että napsahti vain.

Suvun kannalta vuosi on ollut reilusti positiivinen: Siskon keskimmäinen meni kesällä naimisiin. Häät olivat ihanat - morsian kaunis ja sulhanen komea. Kyllä näitä tämänsorttisia sukujuhlia olikin jo odotettu. Keväällä puolestaan sukuun syntyi uusi sukupolvi, kun Serkkuherkusta tuli mummo. Saatiin vihdoin sekin pää auki. Jatkoa odotellessa...

Joulu oli jotenkin erityisen antoisa. Ei sillä, että mitään uutta ja mullistavaa olisi tapahtunut - paitsi että joulupukki kävi talossa taas pitkästä aikaa. Joulua vietettiin perinteisin menoin - ruoka, juoma, keskustelut, nauru, seurapeli - Siskon luona suvun kesken ja taas kerran kolmen sukupolven kesken.

Uusi vuosi otettiin vastaan edellisen malliin Isännän kanssa kahden. Ei haitannut yhtään, että suunniteltu tuttavatapaaminen peruuntui. Se varma vanhuuven merkki. Yövaateessa talvilyyssi niskassa ja pipo päässä kävin kotikadulla katselemassa raketteja.

Ja nyt kun vilkaisin tätä postausta, niin eihän se vuosi nyt niin paha ollutkaan. Pitää vain osata katsoa oikeasta näkökulmasta. Kirjoittaminen auttoi siinäkin.

Siinäpä se päättynyt vuosi tuli vedettyä nippuun. Nyt vaan taas toivottelen kaikille oikein hyvää Uutta Vuotta ja Vuosikymmentä! Pitäkää huolta toisistanne, mutta ennen kaikkea itsestänne.

pst.
Entistä vähemmän on 'tuttuja' bloggaajia B-staniassa ja ne vähätkin näyttävät kirjoittelevan harvakseltaan. Välillä sormet ovat syyhynneet näppikselle ja olen miettinyt, jaksaisinko lämmitellä tätä vanhaa harrastusta uudestaan. Vaikka ihan uudelta pohjalta. Ehkä kuitenkin vielä toistaiseksi tyydyn antamaan vain tämän vuosiraporttini. Katsotaan, jos sitten eläkkeellä vaikka.

torstai 20. joulukuuta 2018

Anno Domini 2018


Ehkä sananen tännekin puolelle ikään kuin vuoden päätteeksi.

Paljon on taas vettä virrannut Vantaassa kuten kaikissa perheissä, joissa nuorisoa on. Toisten kohdalla elämä on kiihkeämpää, toisten sitten taas seesteisempää. Meillä on ollut ehkä tätä ensiksi mainittua hivenen enemmän. Ylä- ja alamäkeä, mutta ehkä menen positiivisuus edellä ja keskityn muistelemaan vuoden kohokohtia.

Tammikuussa olin tosiaan kuoron kanssa pikavisiitillä Tukholmassa, jossa lauloimme Tukholman suomalaisessa kirkossa sekä miehen kanssa viikonloppua viettämässä Vierumäellä.

Helmi-maaliskuussa kaiken sairastelun lomassa ehdin käydä Pienimmän kanssa Disney on Ice -jääshowssa, mummon (äidin) kanssa keräämässä Isomman heittämiä penkkarinamusia (mummo 84v. sai yhdeltä tuntemattomalta nuorelta mieheltä lonkerotölkin suoraan auton lavalta :D) Musiikkitalossa torstaisarjan konsertissa sekä Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa työkaverin kanssa näytelmän Rakastunut Shakespeare.

Huhti-toukokuussa kävin työkaverin kanssa Hgin kaupunginteatterissa katsomassa Arthur Millerin näytelmän Hinta sekä komedian Älä pukeudu päivälliselle. Naisporukalla käytiin katsomassa musikaali Mamma Mia.

Toukokuussa lisäksi oli tunteisiin käyvät koulujuhlat. Ensin oli Pienimmän yläasteen päättäjäiset, joissa hän oli juhlapuheen pitäjänä. Puhe sai aiheesta kiitosta sekä opettajilta että oppilailta. Sen jälkeen mentiin Isomman koululle lakkiaisjuhliin. Hienot todistukset saivat molemmat ja olen molemmista ikiylpeä. Sinä iltana taisin hymyillä vielä unissanikin.

Kesäkuussa nautiskelin säästä ja tapasin vanhoja tuttuja. Pienimmällä oli isoshommia riparileirillä ja Isompi sai vihdoinkin saatettua loppuun ajokorttinsa. Juhannus vietettiin perinteitä kunnioittaen Mummon Mökillä. Porukkaa olikin sitten niin paljon, että saatiin pidettyä leikkimieliset oikein kahden päivän olumppialaiset. Hauskaa riitti koko rahan edestä.

Kesäkuussa saatiin myös iloinen uutinen, että Pienin on päässyt Englantilaisen koulun lukioon. Mikään yllätys se ei kuitenkaan ollut, niin huikean hyvä hän siinä kielessä on. Nyt sitten meikäläinenkin saa ihan pyytämättä kielikylpyä, kun luen koulun viestejä ja kuuntelen Pienimmän ja kavereittensa jutustelua. He kun puhuvat keskenään englantia myös koulun ulkopuolella.

Heinäkuu meni lomaillessa sekä kotona että Kesäpaikalla. Kerrankin piisasi lämpöä meikäläisellekin. Myös Mökillä käytiin miehen kanssa ja otettiin Mummo messiin. Ei ollut äiti yöpynyt tontilla enää moneen vuoteen puhumattakaan siitä, että olisi siellä saunonut tai UINUT! No, nyt vein muorin pesulle ja järveen ja lystiä oli, kun vesi oli puhdasta ja parahultaisen uimalämmintä. Mieskin meni vapaaehtoisesti ja omavalintaisesti uimaan ilman saunaa, mitä ei ole tehnyt varmaan kymmeneen vuoteen. Se on se viimeinen varma merkki, että kesä on todella LÄMMIN.

Elokuustakin puolet meni lomaillessa. Lapsuudenkaverin kanssa kävin joogassa ja neljän naisen porukalla jorattiin helmat korvissa diskoristeilyllä eikä suinkaan oltu vanhimmasta päästä. :D Lisäksi pääsin Siskon antamalla synttärilahjalla kuuntelemaan Musiikkitaloon Mahlerin 8. sinfoniaa eli Tuhannen sinfoniaa. Kuun lopussa oli vielä työpaikan kesäjuhlat, joissa myös oli varsin lämmin tunnelma.

Syyskuussa oli Tukholmanristeilyä, rippijuhlia, virkistyspäivää, synttäreitä sekä kirsikkana kakun päällä Kinky Boots -musikaali Pienimmän kanssa.

Lokakuu aloitettiin Isomman ja Pienimmän kanssa lätkämatsilla. Mummon 85-vuotissyntymäpäiviä juhlittiin lähisuvun voimin pariinkin otteeseen hyvän ruuan merkeissä: ensin Lehtovaarassa ja sitten Porvoossa ravintola Sinnessä. Porvoossa tutustuttiin samalla reissulla Runebergin kotiin. Kulttuuririentoja oli vain yksi: naisporukalla käytiin ensin syömässä ja sitten Teatteri Areenassa katsomassa Pullo Cavaa ja aurinkoa.

Lokakuun plus-puolelle voitaneen laskea – loppulaskusta huolimatta - myös keittiöremontti, jota oltiin mietitty pitkään, vaikka toteutus sitten tapahtuikin salamavauhdilla. Pari viikkoa oltiin kahvin- ja vedenkeittimen sekä mikron että ravintolaruuan varassa, mutta siitä selvittiin suuremmitta ongelmitta. Keittiöstä tuli hieno, vaikka itse sanonkin. Remontti sujui sutjakkaasti ja aikataulussa ja toimittajan kuvaaja kävi keittiön vielä kuvaamassa omia esitteitään varten. Niin totaalinen muutos oli vanhaan, kun seiniä lukuun ottamatta kaikki vaihdettiin, että useampi viikko meni ennen kuin siihen tottui. Mutta nyt olen tosi tyytyväinen.

Marraskuu aloitettiin Pienimmän ja työkaverin kanssa oopperassa nauttimalla Oopperan kummitus -musikaalista. Muuten marraskuuhun mahtui tietty isänpäivä sekä parit synttärit. Ja yhdet pikkujoulut.

Nyt joulukuussa olen ehtinyt käydä jo parissa konsertissa Musiikkitalossa: torstaisarjan konsertissa sekä kuuntelemassa New York Voices -kvartettia. Joulun vietämme perinteisesti Siskon luona reilun tusinan sukulaisinehmon voimin. Uudesta vuodesta ei vielä ole tietoa, mutta uskon, luulen – TOIVON -, että saan viettää sen rauhassa kotona kirjan ääressä.

Niin, kirjat. Niitä olen lukenut vuoden aikana lähes 130 kappaletta. Eikä kyse ole nyt mistään 300 sivun lirpukkeista. Ihania hetkiä olen viettänyt mukaansatempaavien tarinoiden äärellä. Toisin kuin telkkarin äärellä en ole viettänyt aikaa juuri ollenkaan.

Liikuntaharrastus on ollut salipainotteista – mitä nyt sairasteluiltani olen pystynyt harrastamaan -, mutta sielläkin olen pyrkinyt olemaan monipuolinen, vaikken ehkä kohtuullinen. Keväällä käytiin jokunen kerta Isomman kanssa ja nyt syksyllä Pienimmän kanssa eli yksin ei ole tarvinnut aina mennä.

Eli näin se vuosi on taas vierähtänyt ja konttaa kohti loppuaan.

Toivotan siis kaikille lukijoilleni, ketä teitä vielä on, oikein rauhaisaa ja rentouttavaa joulunaikaa sekä kaikkea hyvää alkavalle uudelle vuodelle 2019.

P.S.
En tiedä, kuinka paljon Blogistaniassa nyrpeilijöitä vielä liikkuu ja eksyykö heitä tänne enää ketään, mutta ihan varmuuden vuoksi mainitsen, jos joku jo unohti tämän postauksen alkusanat, että tässä olivat siis minun vuoteni kohokohdat. Kaikenlaista muutakin on väliin mahtunut eihän kohokohdat muuten sieltä erottuisikaan, mutta niitä en enää muistele. Nyt elän tätä hetkeä ja nautin mukavista asioista ja rakkaista ympärilläni. Toivottavasti tekin.

torstai 6. syyskuuta 2018

Tiedoksi kaikille täällä - ja tiellä - liikkuville

Asia: Välttäkää Taksi Helsingin palveluita!

Taksi Helsinki on törkeästi tehnyt JOKA PÄIVÄ oharit eli vaikka kyyti on tilattu hyvissä ajoin edellisenä iltana, niin seuraavana aamuna/ iltapäivänä sitä ei ole kuulunut eikä siitä ole edes ilmoitettu, ettei se tule. Kyse on vielä jalkavammaisen koulukyydistä ja tästä on myös taksia tilattaessa mainittu. Ei mitään tehoa, sinne vaan jätetään tien varteen keppien kanssa.

Ei muuten, mutta Sinä saatat myöhästyä jostain Tosi Tärkeästä.

Saa mielellään jakaa tätä 'ilosanomaa'. Ihan on ilmainen mainos.

JälkiMärinät:
Postauskynnys ylittyi. :D

torstai 1. helmikuuta 2018

Tammikuu

Oli ja meni, Luojalle kiitos. Ja kiireiselle ajalle töissä. Että jotain hyötyä ja iloa siitäkin, että saa paiskia kaksinumeroisia työpäiviä. Tammikuu menee aina lähes huomaamatta ohi ja sitten ollaankin jo lyhyenlyhyessä helmikuussa.

Tammikuuhun kuului perusahdistuksen lisäksi myös hyviä hetkiä. Yksi viikonloppu (la-ma) meni siihen, että tehtiin kuoron kanssa matka - ta-daa - Tukholmaan! Ei se matkan pituus, vaan seura. Hauskaa oli, vaikkei - tai ehkä juuri siksi - hyttisukulaisten kanssa harrastettu iltarientoja, vaan mentiin pitkän illallisen jälkeen jo klo 21 kirjan kanssa kalastelemaan unta täyden vatsan viereen. Sunnuntaina olimme vierailevina tähtinä Tukholman suomalaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Hyvin meni 'keikka'. Kirkko kuninkaanlinnan naapurissa oli kaunis katsella ja helppo laulaa, pappi oli mukava ja kirkkokahvitkin meille tarjottiin. Kannatti lähteä.

Viimeinen viikonloppu vietettiin miehen kanssa Vierumäellä. Kyllä, vain me kaksi, siihen on nyt tultu. Pienemmällä oli rippikoulun isostoimintaan liittyvä leiri ja Isompi käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui tuvan täyteen testosteronia saunomisen ja muun riekkumisen merkeissä. "Kuka on nukkunut sängyssäni?" kysyin kuin karhu Kultakutri-sadussa, kun sunnuntai-iltana kömmin lakanoihini, jotka tuoksahtivat hennosti maskuliiniselle suihkugeelille. Jonain päivänä olisi entinen minä saanut sätkyn, nyt kysyin vain, että kai se tyyppi oli peseytynyt kunnolla ja ei kai se nukkunut munasillaan. Oli ja ei, joten ei muuta kuin peittoa niskaan.

Lumi- ja säätilanne Vierumäellä oli sen verran luotaantyöntävä, ettei meikäläisen tarvinnut edes harkita ladulle menoa. Mies kävi lauantaina pari lenkkiä tekemässä, kun oli kerran sukset sinne saakka raahannut mukanaan. Minä sen sijaan sain kuudeksi viikoksi venyneen joulutauon katkaistua oikein kunnolla: kolme tuntia treeniä kuntosalilla teki kyllä eetvarttia. Sunnuntaina oli kipeänä sellaisetkin lihakset, joita en tiennyt edes omistavani. Josta syystä oli sunnuntai-iltana pakko lähteä kotona vielä omalle salille, että maanantaina pääsisi omin jaloin töihin.

Tammikuu huipentui keskusteluun työpsykologin kanssa. Teki hyvää, sain hyviä neuvoja ja varasin jo seuraavan ajan helmikuulle. Kyllä se tästä.

Lopuksi vähän viime vuodesta.

Aika oli ahdistavaa monella tavalla ja siinä varmasti yksi syy, miksi en kertakaikkiaan jaksanut enkä halunnut kirjoittaa ja vielä vähemmän lukea blogeja, joissa elämä kulki pitkin hyviä normaaleja uomiaan. Vitutti, kun muilla meni paremmin, joten mieluummin olin kokonaan uutispimennossa kuin olisin vaikka purkanut kateuttani omaan blogiini tai - kuten jotkut tekevät - toisten blogeihin. Tiedän, että kaikki ei ole sitä, miltä blogeissa näyttää ja elämää on siellä kulissienkin takana. Mutta siltikin.

torstai 21. joulukuuta 2017

joulurauhaa

Jos joku olisi joskus sanonut, että kirjoittamisesta tulee tällaista tuskaa kuin nyt, olisin nauranut päin naamaansa. Nyt ei kyllä naurata yhtään. Olen niin totaalisesti vierottunut tästä bloggaamisesta, etten osaa edes aloittaa, saati sitten jatkaa.

Yksi vuosi aikakirjoissa on kääntynyt taas loppusuoralle ja on hetki vilkaista hieman taaksepäin ennen kuin keskittyy tulevaan.

Päättyvään vuoteen sisältyy monia erilaisia tapahtumia, keveitä ja raskaitakin. Juhlaa - mm. häät, rippijuhlat sekä kuukauden kestäneet syntymäpäiväriennot - ja arkea, kotona ja ulkomailla - Espanjan etelärannikon lämmössä sekä lähempänä etelänaapurissa. Itkua ja naurua, huolta ja helpotusta. Paljon rakkautta. Sanalla sanoen Elämää.

Muutamat teistä lukijoistani ovat kyselleet, jatkuuko tarinat tässä blogissa vielä joskus. Ehkä. Tai sitten ei. Jos, niin ei varmaan ainakaan entisessä laajuudessaan. Mutta koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan". Luulinhan joskus, etten pystyisi olemaan kirjoittamatta, mutta helpostihan tämä vuosi on sujunut.

Vapaa-aikani on siis tänä vuonna pääsääntöisesti kulunut liikkuen, lukien ja leväten. Lisäksi säännöllisepäsäännölliset kulttuuri- yms. riennot ovat tuoneet omat mausteensa arkipäivän perunamuussiin. Eli siinä suurin syy, miksi blogissa on ollut hiljaista. Aika aikaansa kutakin, kuten tavataan sanoa. Niin ihania kuin te blogiystäväni olettekin, niin tässä hetkessä mielenkiintoni suuntautuu toisaalle.

Nyt toivon Blogistanian väelle lämpöistä rauhoittumisen aikaa ja hyvää Joulua.
Siunausta alkavalle Uudelle Vuodelle 2018.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

lyhyesti

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

No, ehkä vähän enemmän.

Talvi takana, kesä ja loma edessä. Paljon on tapahtunut talven ja kevään aikana. Hyviä ja huonoja asioita, mutta kaikki ne ovat (toivottavasti) opettaneet jotain tästä matkasta nimeltä Elämä. Ainakin sen, ettei tulevaisuudesta voi koskaan olla varma. Yllättäviä mutkia tulee matkaan eikä niihin pysty mitenkään varautumaan, pitää vain pitää kiinni kahvoista, ettei tipu kyydistä.

Kaiken keskellä tajusin sen, että pitää kuitenkin muistaa, että elämme vain (näillä tiedoin) yhden elämän ja siitä pitää pystyä myös nauttimaan. Tehdä asioita, joista itse tykkää ja jotka antavat voimaa ja tuovat hyvää mieltä.

Meikäläisen kohdalla se hyvä mieli ja rauha löytyi liikunnasta ja muutenkin astetta terveemmästä elämästä. Talven ja kevään aikana laihdutin/ laihduin 17 kiloa ja sain rakennettua itselleni jonkin verran lihaksiakin. Lisäksi olen lukenut pinoittain kirjoja, noin 1,5 kirjaa viikossa, mistä olen nauttinut suuresti. Nettisurffailu puolestaan on kutistunut minimiin kaikilla tasoilla, joten olen ihan pihalla siitä, mitä kenellekin kuuluu, toivottavasti pelkkää hyvää.

Ystävät. Heidän merkitystä ei voi liikaa korostaa. Ilman hyviä parhaita ystäviäni töissä ja muuallakin en olisi mennyttä aikaa jaksanut. Velkataakkani on suuri ja ikuisesti tulen olemaan heille kiitollinen saamastani tuesta. Ehkä jonain päivänä voin puolestani olla avuksi ja tueksi heille.

Tässä lyhyesti. Hengissä siis ollaan edelleen, toivottavasti piirun verran vahvempana ja viisaampana.

Blogi jatkaa hiljaisuudessa, mutta toivotan kaikille, jotka tänne vielä eksyvät oikein hyvää, nautinnollista ja rentouttavaa kesää. Olet sen ansainnut.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

v*ttu

Suomen hiihtomaajoukkueelle pitäisi jonkun tulevia hiihtoja varten opettaa, miten sanotaan norjaksi "saatanan pulunnussija".

Ai, miten niin meni tunteisiin?!