torstai 1. helmikuuta 2018

Tammikuu

Oli ja meni, Luojalle kiitos. Ja kiireiselle ajalle töissä. Että jotain hyötyä ja iloa siitäkin, että saa paiskia kaksinumeroisia työpäiviä. Tammikuu menee aina lähes huomaamatta ohi ja sitten ollaankin jo lyhyenlyhyessä helmikuussa.

Tammikuuhun kuului perusahdistuksen lisäksi myös hyviä hetkiä. Yksi viikonloppu (la-ma) meni siihen, että tehtiin kuoron kanssa matka - ta-daa - Tukholmaan! Ei se matkan pituus, vaan seura. Hauskaa oli, vaikkei - tai ehkä juuri siksi - hyttisukulaisten kanssa harrastettu iltarientoja, vaan mentiin pitkän illallisen jälkeen jo klo 21 kirjan kanssa kalastelemaan unta täyden vatsan viereen. Sunnuntaina olimme vierailevina tähtinä Tukholman suomalaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Hyvin meni 'keikka'. Kirkko kuninkaanlinnan naapurissa oli kaunis katsella ja helppo laulaa, pappi oli mukava ja kirkkokahvitkin meille tarjottiin. Kannatti lähteä.

Viimeinen viikonloppu vietettiin miehen kanssa Vierumäellä. Kyllä, vain me kaksi, siihen on nyt tultu. Pienemmällä oli rippikoulun isostoimintaan liittyvä leiri ja Isompi käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui tuvan täyteen testosteronia saunomisen ja muun riekkumisen merkeissä. "Kuka on nukkunut sängyssäni?" kysyin kuin karhu Kultakutri-sadussa, kun sunnuntai-iltana kömmin lakanoihini, jotka tuoksahtivat hennosti maskuliiniselle suihkugeelille. Jonain päivänä olisi entinen minä saanut sätkyn, nyt kysyin vain, että kai se tyyppi oli peseytynyt kunnolla ja ei kai se nukkunut munasillaan. Oli ja ei, joten ei muuta kuin peittoa niskaan.

Lumi- ja säätilanne Vierumäellä oli sen verran luotaantyöntävä, ettei meikäläisen tarvinnut edes harkita ladulle menoa. Mies kävi lauantaina pari lenkkiä tekemässä, kun oli kerran sukset sinne saakka raahannut mukanaan. Minä sen sijaan sain kuudeksi viikoksi venyneen joulutauon katkaistua oikein kunnolla: kolme tuntia treeniä kuntosalilla teki kyllä eetvarttia. Sunnuntaina oli kipeänä sellaisetkin lihakset, joita en tiennyt edes omistavani. Josta syystä oli sunnuntai-iltana pakko lähteä kotona vielä omalle salille, että maanantaina pääsisi omin jaloin töihin.

Tammikuu huipentui keskusteluun työpsykologin kanssa. Teki hyvää, sain hyviä neuvoja ja varasin jo seuraavan ajan helmikuulle. Kyllä se tästä.

Lopuksi vähän viime vuodesta.

Aika oli ahdistavaa monella tavalla ja siinä varmasti yksi syy, miksi en kertakaikkiaan jaksanut enkä halunnut kirjoittaa ja vielä vähemmän lukea blogeja, joissa elämä kulki pitkin hyviä normaaleja uomiaan. Vitutti, kun muilla meni paremmin, joten mieluummin olin kokonaan uutispimennossa kuin olisin vaikka purkanut kateuttani omaan blogiini tai - kuten jotkut tekevät - toisten blogeihin. Tiedän, että kaikki ei ole sitä, miltä blogeissa näyttää ja elämää on siellä kulissienkin takana. Mutta siltikin.

torstai 21. joulukuuta 2017

joulurauhaa

Jos joku olisi joskus sanonut, että kirjoittamisesta tulee tällaista tuskaa kuin nyt, olisin nauranut päin naamaansa. Nyt ei kyllä naurata yhtään. Olen niin totaalisesti vierottunut tästä bloggaamisesta, etten osaa edes aloittaa, saati sitten jatkaa.

Yksi vuosi aikakirjoissa on kääntynyt taas loppusuoralle ja on hetki vilkaista hieman taaksepäin ennen kuin keskittyy tulevaan.

Päättyvään vuoteen sisältyy monia erilaisia tapahtumia, keveitä ja raskaitakin. Juhlaa - mm. häät, rippijuhlat sekä kuukauden kestäneet syntymäpäiväriennot - ja arkea, kotona ja ulkomailla - Espanjan etelärannikon lämmössä sekä lähempänä etelänaapurissa. Itkua ja naurua, huolta ja helpotusta. Paljon rakkautta. Sanalla sanoen Elämää.

Muutamat teistä lukijoistani ovat kyselleet, jatkuuko tarinat tässä blogissa vielä joskus. Ehkä. Tai sitten ei. Jos, niin ei varmaan ainakaan entisessä laajuudessaan. Mutta koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan". Luulinhan joskus, etten pystyisi olemaan kirjoittamatta, mutta helpostihan tämä vuosi on sujunut.

Vapaa-aikani on siis tänä vuonna pääsääntöisesti kulunut liikkuen, lukien ja leväten. Lisäksi säännöllisepäsäännölliset kulttuuri- yms. riennot ovat tuoneet omat mausteensa arkipäivän perunamuussiin. Eli siinä suurin syy, miksi blogissa on ollut hiljaista. Aika aikaansa kutakin, kuten tavataan sanoa. Niin ihania kuin te blogiystäväni olettekin, niin tässä hetkessä mielenkiintoni suuntautuu toisaalle.

Nyt toivon Blogistanian väelle lämpöistä rauhoittumisen aikaa ja hyvää Joulua.
Siunausta alkavalle Uudelle Vuodelle 2018.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

lyhyesti

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

No, ehkä vähän enemmän.

Talvi takana, kesä ja loma edessä. Paljon on tapahtunut talven ja kevään aikana. Hyviä ja huonoja asioita, mutta kaikki ne ovat (toivottavasti) opettaneet jotain tästä matkasta nimeltä Elämä. Ainakin sen, ettei tulevaisuudesta voi koskaan olla varma. Yllättäviä mutkia tulee matkaan eikä niihin pysty mitenkään varautumaan, pitää vain pitää kiinni kahvoista, ettei tipu kyydistä.

Kaiken keskellä tajusin sen, että pitää kuitenkin muistaa, että elämme vain (näillä tiedoin) yhden elämän ja siitä pitää pystyä myös nauttimaan. Tehdä asioita, joista itse tykkää ja jotka antavat voimaa ja tuovat hyvää mieltä.

Meikäläisen kohdalla se hyvä mieli ja rauha löytyi liikunnasta ja muutenkin astetta terveemmästä elämästä. Talven ja kevään aikana laihdutin/ laihduin 17 kiloa ja sain rakennettua itselleni jonkin verran lihaksiakin. Lisäksi olen lukenut pinoittain kirjoja, noin 1,5 kirjaa viikossa, mistä olen nauttinut suuresti. Nettisurffailu puolestaan on kutistunut minimiin kaikilla tasoilla, joten olen ihan pihalla siitä, mitä kenellekin kuuluu, toivottavasti pelkkää hyvää.

Ystävät. Heidän merkitystä ei voi liikaa korostaa. Ilman hyviä parhaita ystäviäni töissä ja muuallakin en olisi mennyttä aikaa jaksanut. Velkataakkani on suuri ja ikuisesti tulen olemaan heille kiitollinen saamastani tuesta. Ehkä jonain päivänä voin puolestani olla avuksi ja tueksi heille.

Tässä lyhyesti. Hengissä siis ollaan edelleen, toivottavasti piirun verran vahvempana ja viisaampana.

Blogi jatkaa hiljaisuudessa, mutta toivotan kaikille, jotka tänne vielä eksyvät oikein hyvää, nautinnollista ja rentouttavaa kesää. Olet sen ansainnut.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

v*ttu

Suomen hiihtomaajoukkueelle pitäisi jonkun tulevia hiihtoja varten opettaa, miten sanotaan norjaksi "saatanan pulunnussija".

Ai, miten niin meni tunteisiin?!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Hienoa, meidän alueen koulu!

Hei

Suomalaisnuorten lukutaito on viimeisimpien tutkimusten mukaan heikentynyt, tämä koskettaa myös XXX:n alueen nuoria.   

XXX:n yläasteen koulu osallistuu 13.2. - 17.2. "Koko kansa lukee" -tapahtumaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että oppilas saa lukea liikuntatunteja lukuun ottamatta jokaisella tunnilla viisitoista minuuttia omaa kirjaa. Opettaja saa päättää lukemisen ajankohdan. Oppilas saa lukea mitä tahansa valitsemaansa kaunokirjallista teosta. Myöskin tietokirjan lukeminen suvaitaan. Opekin saa lukea! 

Kirjan voi tuoda kotoa tai lainata kaupungin kirjastosta. Kirjan voi myös lainata 6.2.-10.2. viikolla koulun kirjastosta. Saa lukea vampyyreistä, saa lukea Zlatanin tai Selänteen elämäkertaa, saa lukea Remestä. Kunhan luetaan. On hyvin tärkeää, että kirja pidetään mukana koko lukuviikon ajan.

Ystävällisin terveisin

XXX:n yläasteen koulu


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

kuka syö sinun leipääsi

Universumi on nyt selkeästi päättänyt kohdallani, että minun tulee tielläni kohdata ihmisiä muualta maailmasta ja muista kulttuureista. Ei huono päätös ollenkaan.

Huomatessani todeksi sen, minkä jo tiesinkin - että kaikki me olemme samanlaisia ihmisiä taustoista ja ihonväristä riippumatta -, aloin miettiä meitä suomalaisia.

Meillä on kaikki tieto käsissämme, mutta siltikin uskomme keskiaikaisen ihmisen tavoin - ei nyt ehkä noituuteen, mutta kaikkeen soopaan, mitä kovaäänisimmät ämyreihinsä kailottavat. Lisäksi annamme tunteen sokaista järjen.

Miksi esim. se, että 'joutuu' hieman jakamaan omastaan toisen ihmisen hyväksi, on pahempi juttu kuin se, että joka päivä Suomessa syydetään yhteistä rahaa säkkitolkulla kuolleisiin tai kuoleviin suurhankkeisiin sekä projekteihin, jotka tehdään hutiloiden vähän sinne päin - ja joita sitten suurella rahalla korjataan myöhemmin - ja joiden aikataulut ja budjetit kusevat isosti?

Nämä kasvottomat suursyöpöt - projektit ja hankkeet - eivät nostata ollenkaan samanlaisia tunnemyrskyjä tietyissä piireissä kuin mitä nostattaa toisten ihmisten auttaminen. Kun rahaa laitetaan esim. juuri pakolaisten auttamiseksi, niin sekö on jotenkin enemmän pois meidän rahakukkaroista kuin näihin pohjattomiin kuiluprojekteihin syydetyt tukieurot?

Onhan se tietty helpompi ihmistä vastustaa kuin projektia. Ihmistä pystyy ehkä satuttamaankin, kun taas projektilla ei tunnu missään vaikka miten haukkuisi.

Surettaa, että noin periaatteessa fiksu(ntuntuise)t ihmiset tuhlaavat energiaansa aivan 180 astetta väärään suuntaan eivätkä silti saa valittamisellaan mitään konkreettista aikaan. Jos ei itsensä nolaamista lasketa mukaan.

JälkiMärinät:
Onneksi näille ruikuttajille on nyt tiedossa valoa tunnelin päässä: Yhdysvalloista on vihdoinkin tulossa se unelmavaltio, jossa toimitaan heidän haluamallaan tavalla. Ei muuta kuin hyvää matkaa vain sinne rapakon taakse nauttimaan paremmasta elämästä. Ei pitäisi olla mitään (teko)syytä tai estettä muuttamiselle, kun kerran täällä ovat asiat niin päin persettä kuin sanovat olevan.

lauantai 28. tammikuuta 2017

tavoite vuodelle 2017

Viime vuoden jälkeen päätin, että tänä armon vuonna 2017 aion löytää jokaikisestä päivästä jotain hyvää. Vaikka vain pientä ja vaikka lapiolla kaivaen.

Toistaiseksi olen onnistunut. Välillä hampaat irvessä, mutta kuitenkin. Enkä aio luovuttaa.

JälkiMärinät:
Tarkkanenäinen lukijani huomasi, että hengissä ollaan. Kiitokset huolehtijoille ja hengessä hengaajille. <3