Pitkään mietin, mitä tänään teille sanoisin. En keksinyt mitään. Tai paljonkin, mutten mitään sellaista, minkä haluaisin täällä nyt jakaa.
Yhden asian päättyvältä vuodelta voin todeta ja se on se, että tämä vuosi on osoittanut ystävien todellisen arvon. Heitä ja tukeaan ei voi mikään korvata. Ystävien ansiosta jaksan vielä katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja tulevaan vuoteen. Kiitos ja kunnia heille nyt ja ikuisesti.
Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoilleni!
perjantai 23. joulukuuta 2016
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
posti pentele
Tänään sain kuulla, että eräs joulukorttini ei vieläkään ole tullut perille, vaikka pistin sen postiin hyvissä ajoin kiltisti punaisessa kuoressa. Jihaa...
Käväisipä mielessä, onkohan yksikään niistä 40:stä postin kautta laitetusta kortista saapunut perille. Manaan kyllä sellaiset madonluvut kustin ylle, jos on rakkaudella tehdyt korttini hävittänyt.
Tästä ei varsinaisesti joulufiilis hirveästi kohonnut.
Käväisipä mielessä, onkohan yksikään niistä 40:stä postin kautta laitetusta kortista saapunut perille. Manaan kyllä sellaiset madonluvut kustin ylle, jos on rakkaudella tehdyt korttini hävittänyt.
Tästä ei varsinaisesti joulufiilis hirveästi kohonnut.
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
ei tartte tykätä
En ole mikään suuri Kaj Kunnas -fani. Enkä kyllä pienikään. Siltikin koin vilpitöntä iloa hänen puolestaan, kun tänään kuulin äänensä telkkarissa.
Äijä on päässyt taas tositoimiin keväisen sairauskohtauksensa jälkeen ja kuullosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Hieno homma, peukku hänelle!
JälkiMärinät:
Saara Aallosta tykkään, jos mahdollista, vieläkin vähemmän kuin Kajsta enkä ole hänen lauleloitaan kuunnellut tai kisaansa seurannut. Silti olen myös hänen puolestaan iloinen, että hän on pystynyt tekemään unelmistaan totta. Toivottavasti hän voittaa tänään. Peukut pystyyn.
Äijä on päässyt taas tositoimiin keväisen sairauskohtauksensa jälkeen ja kuullosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Hieno homma, peukku hänelle!
JälkiMärinät:
Saara Aallosta tykkään, jos mahdollista, vieläkin vähemmän kuin Kajsta enkä ole hänen lauleloitaan kuunnellut tai kisaansa seurannut. Silti olen myös hänen puolestaan iloinen, että hän on pystynyt tekemään unelmistaan totta. Toivottavasti hän voittaa tänään. Peukut pystyyn.
lauantai 10. joulukuuta 2016
päivystyksessä
Oltiin Pienimmän kanssa Lastenklinikan päivystyksessä. Mitenkään yllättymättä istuimme siellä sitten rapiat neljä tuntia, mutta eipähän tarvinnut olla yksin.
Odotustilassa kuhisi ja oli varsin kansainvälinen meininki. Meidän muutamien suomalaisten (?) valkonaamojen lisäksi laskin porukkaa lähteneen ainakin kuudesta eri maailmankolkasta nauttimaan suomalaisesta terveydenhoidosta.
Meitä vastapäätä käytävällä istui nuoripari yksivuotiaan poikansa kanssa. Ulkonäön perusteella sanoisin, että he olivat kotoisin Irakista tai jostain lähimaastosta. Naisella oli hiukset peitetty tyylikkäällä huivilla ja mies oli juuri niin siisti ja suittu kuin heikäläiset tuppaavat olemaan. Tavallisen oloisia ihmisiä.
Poikansa oli ihan syötävän suloinen ja me Pienimmän kanssa seurasimmekin mielenkiinnolla ja naureskellen reippaan taaperon puuhia. Vanhemmat olivat silminnähden onnellisia ja iloisia, kun näkivät meidän ihailevan lastaan.
Muutaman kerran isä sanoi pojalleen pari sanaa ihan suomeksi. "Tule tänne" ja "kiitos".
Minua alkoi ihan hävettää. Tuli tunne, että isän pitää - puhumalla lapselleen suomea - minulle jotenkin todistella, että kyllä hän ja perheensä ovat täällä Suomessamme ihan rehellisellä asialla ja todellisina pakolaisina. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan, mutta tuollainen tunne kuitenkin tuli ja se nolotti.
Myöhemmin, lähempänä keskiyötä, kaarsimme Pienimmän kanssa päivystävän Yliopiston Apteekin pihaan. Apteekissahan olikin sitten puolet niistä tyypeistä, jotka olivat kanssamme perjantai-illan viettäneet siellä päivystyksessä, mukaan luettuna nuoripari poikansa kanssa.
Ystävällisesti hymyillen tervehdimme heitä kuin vanhoja tuttuja ja iloiset aurinkoiset hymyt ja tervehdykset saimme mekin takaisin. Uskon, ettei ainakaan meistä jäänyt heille ikävää mielikuvaa torjuvista ja vihamielisistä suomalaisista.
Odotustilassa kuhisi ja oli varsin kansainvälinen meininki. Meidän muutamien suomalaisten (?) valkonaamojen lisäksi laskin porukkaa lähteneen ainakin kuudesta eri maailmankolkasta nauttimaan suomalaisesta terveydenhoidosta.
Meitä vastapäätä käytävällä istui nuoripari yksivuotiaan poikansa kanssa. Ulkonäön perusteella sanoisin, että he olivat kotoisin Irakista tai jostain lähimaastosta. Naisella oli hiukset peitetty tyylikkäällä huivilla ja mies oli juuri niin siisti ja suittu kuin heikäläiset tuppaavat olemaan. Tavallisen oloisia ihmisiä.
Poikansa oli ihan syötävän suloinen ja me Pienimmän kanssa seurasimmekin mielenkiinnolla ja naureskellen reippaan taaperon puuhia. Vanhemmat olivat silminnähden onnellisia ja iloisia, kun näkivät meidän ihailevan lastaan.
Muutaman kerran isä sanoi pojalleen pari sanaa ihan suomeksi. "Tule tänne" ja "kiitos".
Minua alkoi ihan hävettää. Tuli tunne, että isän pitää - puhumalla lapselleen suomea - minulle jotenkin todistella, että kyllä hän ja perheensä ovat täällä Suomessamme ihan rehellisellä asialla ja todellisina pakolaisina. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan, mutta tuollainen tunne kuitenkin tuli ja se nolotti.
Myöhemmin, lähempänä keskiyötä, kaarsimme Pienimmän kanssa päivystävän Yliopiston Apteekin pihaan. Apteekissahan olikin sitten puolet niistä tyypeistä, jotka olivat kanssamme perjantai-illan viettäneet siellä päivystyksessä, mukaan luettuna nuoripari poikansa kanssa.
Ystävällisesti hymyillen tervehdimme heitä kuin vanhoja tuttuja ja iloiset aurinkoiset hymyt ja tervehdykset saimme mekin takaisin. Uskon, ettei ainakaan meistä jäänyt heille ikävää mielikuvaa torjuvista ja vihamielisistä suomalaisista.
sunnuntai 4. joulukuuta 2016
yhden ihmisen tarina
Tänään, toisena adventtina, messu oli erilainen. Saarnan sijaan alttarin eteen astui nuori, 23-vuotias mies kertomaan elämäntarinaansa. Se oli karua kuultavaa.
Mies oli kotoisin Irakista. Syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä siellä ja tullut perheensä kanssa myös suurimman osan elämäänsä tavalla tai toisella vainotuksi. Hänen perheensä oli joutunut muuttamaan monta kertaa pakoon ahdistelijoitaan. Lapsena tämä mies oli yritetty jopa kidnapata eikä tarvitse olla kummoista mielikuvitusta ymmärtääkseen, ettei sellaisessa elämässä koulunkäynti ole helppoa muusta tavallisesta lapsenelämästä puhumattakaan.
Hetken perhe kuitenkin kuvitteli olevansa turvassa ja miehen isä perusti ravintolan Irakiin. Sitä rauhaa ei kuitenkaan kestänut kauaa ja perhe joutui tekemään raskaan päätöksen lähteä pois kotimaastaan. He myivät kaiken omaisuutensa pilkkahinnalla ja lähtivät pitkälle ja vaaralliselle pakomatkalle, isä, äiti ja viisi lasta.
Kurdistanian läpi kulkien he pääsivät Turkkiin. Turkissa heillä oli edessään seitsemän tunnin kävelymatka, jonka tarinaa kertova nuorimies kulki rinkka selässään ja kantaen sylissään pienintä veljeään. Koko matkan.
Turkista matka Kos'n saarelle jatkui veneellä. Vene oli viisi metriä pitkä ja siinä matkusti 52 ihmistä. Veneen pohjalla oli vettä ja he olivat jäätyä hyisellä neljän tunnin merimatkallaan. Toivo pelastumisesta oli hiipunut loppuun. Hyvän onnen - ja Jumalan, kuten mies sanoi - avulla he kuitenkin selvisivät siitä hengissä ja pääsivät jatkamaan pakomatkaansa ensin Itävaltaan ja sieltä Tornion kautta Helsinkiin, jossa perhe nyt asuu.
Nyt vuoden ja neljän kuukauden jälkeen matkan alkamisesta perheestä viisi jäsentä on saanut myönteisen turvapaikkapäätöksen Suomesta. Nuorimies ja hänen 19-vuotias siskonsa saivat kielteisen päätöksen eli heidän tulee lähteä takaisin... minne? Kuolemaan? Silti he jaksavat vielä tässä toivottomassakin tilanteessa uskoa ja toivoa.
Jaksaisitko sinä, kaiken tuon jälkeen? Miltä tuntuisi vanhempana lähettää lapsensa - vaikkakin jo nuoret aikuiset - jonnekin, jossa ei juurikaan ole toivoa selviytymisestä?
Teki kyllä niin hyvää tälle persulaiselle seutukunnalle, että heidän oma kotikirkkonsa ja seurakuntansa hieman ravisteli heitä, josko sitä järkeä ja hyvää tahtoa vielä jostain löytyisi. Olisi vain toivonut, että näitä kristittyjä persulaisia olisi ollut enemmän kuuntelemassa sitä tarinaa. Siinä olisi se persulaisen kristillinen veri punnittu.
Ai niin. Se nuori mies tietenkin valehteli, jotta pääsisi varastamaan sitä rehellisen suomalaisen työmiehen elintasoleipää. Ja äidinkin surullinen ja huolestunut ilme oli vain teeskentelyä.
JälkiMärinät:
Kuinkakohan moni niistä, jotka jaksavat jatkuvasti suu vaahdossa rutkuttaa Suomeen tulleista pakolaisista, on ihan oikeasti edes tavannut pakolaista?
Kätellyt pakolaista huomatakseen, että hänelläkin on lämmin käsi, jossa veri kiertää. Istunut samassa kahvipöydässä kuuntelemassa tarinaa, josta edes haisua voisi olla tämän päivän suomalaisista vain Karjalan evakolla.
Perheestä neljä oli kirkossa paikalla eivätkä he eronneet muusta seurakunnasta kuin hieman tummemman hipiän ja paksumman hiuskuontalon perusteella. Tavalliset farkut oli kaikilla - myös perheen äidillä - jaloissaan ja muutenkin näyttivät ihan... No, ihan ihmisiltä.
Hyvää ja lämmintä joulumieltä kaikille!
Mies oli kotoisin Irakista. Syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä siellä ja tullut perheensä kanssa myös suurimman osan elämäänsä tavalla tai toisella vainotuksi. Hänen perheensä oli joutunut muuttamaan monta kertaa pakoon ahdistelijoitaan. Lapsena tämä mies oli yritetty jopa kidnapata eikä tarvitse olla kummoista mielikuvitusta ymmärtääkseen, ettei sellaisessa elämässä koulunkäynti ole helppoa muusta tavallisesta lapsenelämästä puhumattakaan.
Hetken perhe kuitenkin kuvitteli olevansa turvassa ja miehen isä perusti ravintolan Irakiin. Sitä rauhaa ei kuitenkaan kestänut kauaa ja perhe joutui tekemään raskaan päätöksen lähteä pois kotimaastaan. He myivät kaiken omaisuutensa pilkkahinnalla ja lähtivät pitkälle ja vaaralliselle pakomatkalle, isä, äiti ja viisi lasta.
Kurdistanian läpi kulkien he pääsivät Turkkiin. Turkissa heillä oli edessään seitsemän tunnin kävelymatka, jonka tarinaa kertova nuorimies kulki rinkka selässään ja kantaen sylissään pienintä veljeään. Koko matkan.
Turkista matka Kos'n saarelle jatkui veneellä. Vene oli viisi metriä pitkä ja siinä matkusti 52 ihmistä. Veneen pohjalla oli vettä ja he olivat jäätyä hyisellä neljän tunnin merimatkallaan. Toivo pelastumisesta oli hiipunut loppuun. Hyvän onnen - ja Jumalan, kuten mies sanoi - avulla he kuitenkin selvisivät siitä hengissä ja pääsivät jatkamaan pakomatkaansa ensin Itävaltaan ja sieltä Tornion kautta Helsinkiin, jossa perhe nyt asuu.
Nyt vuoden ja neljän kuukauden jälkeen matkan alkamisesta perheestä viisi jäsentä on saanut myönteisen turvapaikkapäätöksen Suomesta. Nuorimies ja hänen 19-vuotias siskonsa saivat kielteisen päätöksen eli heidän tulee lähteä takaisin... minne? Kuolemaan? Silti he jaksavat vielä tässä toivottomassakin tilanteessa uskoa ja toivoa.
Jaksaisitko sinä, kaiken tuon jälkeen? Miltä tuntuisi vanhempana lähettää lapsensa - vaikkakin jo nuoret aikuiset - jonnekin, jossa ei juurikaan ole toivoa selviytymisestä?
Teki kyllä niin hyvää tälle persulaiselle seutukunnalle, että heidän oma kotikirkkonsa ja seurakuntansa hieman ravisteli heitä, josko sitä järkeä ja hyvää tahtoa vielä jostain löytyisi. Olisi vain toivonut, että näitä kristittyjä persulaisia olisi ollut enemmän kuuntelemassa sitä tarinaa. Siinä olisi se persulaisen kristillinen veri punnittu.
Ai niin. Se nuori mies tietenkin valehteli, jotta pääsisi varastamaan sitä rehellisen suomalaisen työmiehen elintasoleipää. Ja äidinkin surullinen ja huolestunut ilme oli vain teeskentelyä.
JälkiMärinät:
Kuinkakohan moni niistä, jotka jaksavat jatkuvasti suu vaahdossa rutkuttaa Suomeen tulleista pakolaisista, on ihan oikeasti edes tavannut pakolaista?
Kätellyt pakolaista huomatakseen, että hänelläkin on lämmin käsi, jossa veri kiertää. Istunut samassa kahvipöydässä kuuntelemassa tarinaa, josta edes haisua voisi olla tämän päivän suomalaisista vain Karjalan evakolla.
Perheestä neljä oli kirkossa paikalla eivätkä he eronneet muusta seurakunnasta kuin hieman tummemman hipiän ja paksumman hiuskuontalon perusteella. Tavalliset farkut oli kaikilla - myös perheen äidillä - jaloissaan ja muutenkin näyttivät ihan... No, ihan ihmisiltä.
Hyvää ja lämmintä joulumieltä kaikille!
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
*
Ystävä,
joka kykenee olemaan hiljaa vierellämme
epätoivon tai hämmennyksen hetkellä,
joka ei väisty surun tai menetyksen kohdatessa,
jonka ei tarvitse tietää kaikkea,
joka tyytyy siihen,
ettei voi parantaa, tai auttaa
ja joka uskaltaa kohdata kanssamme
voimattomuutemme todellisuuden,
on ystävä joka välittää.
Henry Nouwen
joka kykenee olemaan hiljaa vierellämme
epätoivon tai hämmennyksen hetkellä,
joka ei väisty surun tai menetyksen kohdatessa,
jonka ei tarvitse tietää kaikkea,
joka tyytyy siihen,
ettei voi parantaa, tai auttaa
ja joka uskaltaa kohdata kanssamme
voimattomuutemme todellisuuden,
on ystävä joka välittää.
Henry Nouwen
maanantai 21. marraskuuta 2016
sanonko
IL 21.11.2016
Saitko ystävältäsi kummallisen Facebook-viestin? Varo, se on luultavasti virus.
Tarvitseeko sanoa? No, sanon kuitenkin: jälleen yksi hemmetin hyvä syy olla kuulumatta ko.ääliömäiseen yhteisöön. Taputinpa siksi taas kerran itseäni - ja jälkikasvuani - olalle.
***
Päivän kohokohta: käynti papa-sairaanhoitajan vastaanotolla. Normikäynti, normijäkitys.
JälkiMärinät:
Mä niin rakastan mun lapsia.
Saitko ystävältäsi kummallisen Facebook-viestin? Varo, se on luultavasti virus.
Tarvitseeko sanoa? No, sanon kuitenkin: jälleen yksi hemmetin hyvä syy olla kuulumatta ko.
***
Päivän kohokohta: käynti papa-sairaanhoitajan vastaanotolla. Normikäynti, normijäkitys.
JälkiMärinät:
Mä niin rakastan mun lapsia.
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
kerrankin ajoissa
Meinaan joulukorttien kanssa.
Kortit on tehty, kirjoitettu, kuoritettu ja postimerkitetty. Punaisissa kuorissa odottamassa Postiin vientiä. Saa aplodeerata.
Yhteensä 40 korttia uskon Postin haltuun toimitettavaksi Suomeen ja maailmalle. Loput parikymmentä toimitan itse perille (sukulaisille, työkavereille ja naapuruston väelle). Säästö se on pienikin säästö.
Talvea silmällä pitäen tein aamulla sytykeruusuja. Tuli kyllä tosi 'ruusuja'... En jaksa niitä väkertää näteiksi, toimivuus on tärkeämpi ominaisuus kuin ulkonäkö, kun meikäläisen pitää saada takka päälle. Nyt on kaikki kynttilänjämät sitten käytetty. Onneksi kohta alkaa taas virallinen kynttilöiden polttoaika (sanoo Sirpa mitä tahansa niistä pienhiukkasista :)), niin tulee jämiä lisää. Tuikuista kun ei mitään jää väkerrettävää.
JälkiMärinät:
Sytykeruususouvin jälkeen kello oli sopivasti Messuaika, joten hurautin kirkonmäelle palvelukseen.
Tänään on Tuomiosunnuntai eli kirkkovuoden viimeinen pyhä. Olen lähes varma, etten ole koskaan elämässäni ollut messussa juuri tänä kyseisenä pyhänä. Seuraavan olen sen sijaan ollut melkein joka vuosi. Luterilainen kirkko sanoo tästä päivästä mm.:
Tuomiosunnuntai on kirkkovuoden viimeinen pyhä, tilinteon päivä vuoden pimeimpään aikaan marraskuussa. Pyhä muistuttaa siitä, että tämä maailma päättyy aikanaan.
Tuomiosunnuntain raamatuntekstit puhuvat siitä, miten Kristus on läsnä lähimmäisen valepuvussa. Hyvää tekemällä emme tule paremmiksi Jumalan silmissä, vaan hyvää on tehtävä lähimmäisten vuoksi. Olemme vastuussa teoistamme ja tekemättä jättämisistämme.
Kortit on tehty, kirjoitettu, kuoritettu ja postimerkitetty. Punaisissa kuorissa odottamassa Postiin vientiä. Saa aplodeerata.
Yhteensä 40 korttia uskon Postin haltuun toimitettavaksi Suomeen ja maailmalle. Loput parikymmentä toimitan itse perille (sukulaisille, työkavereille ja naapuruston väelle). Säästö se on pienikin säästö.
Talvea silmällä pitäen tein aamulla sytykeruusuja. Tuli kyllä tosi 'ruusuja'... En jaksa niitä väkertää näteiksi, toimivuus on tärkeämpi ominaisuus kuin ulkonäkö, kun meikäläisen pitää saada takka päälle. Nyt on kaikki kynttilänjämät sitten käytetty. Onneksi kohta alkaa taas virallinen kynttilöiden polttoaika (sanoo Sirpa mitä tahansa niistä pienhiukkasista :)), niin tulee jämiä lisää. Tuikuista kun ei mitään jää väkerrettävää.
JälkiMärinät:
Sytykeruususouvin jälkeen kello oli sopivasti Messuaika, joten hurautin kirkonmäelle palvelukseen.
Tänään on Tuomiosunnuntai eli kirkkovuoden viimeinen pyhä. Olen lähes varma, etten ole koskaan elämässäni ollut messussa juuri tänä kyseisenä pyhänä. Seuraavan olen sen sijaan ollut melkein joka vuosi. Luterilainen kirkko sanoo tästä päivästä mm.:
Tuomiosunnuntai on kirkkovuoden viimeinen pyhä, tilinteon päivä vuoden pimeimpään aikaan marraskuussa. Pyhä muistuttaa siitä, että tämä maailma päättyy aikanaan.
Tuomiosunnuntain raamatuntekstit puhuvat siitä, miten Kristus on läsnä lähimmäisen valepuvussa. Hyvää tekemällä emme tule paremmiksi Jumalan silmissä, vaan hyvää on tehtävä lähimmäisten vuoksi. Olemme vastuussa teoistamme ja tekemättä jättämisistämme.
Jos tuossa nyt sulkee silmänsä Raamatun, Kristuksen ja Jumalan kohdalla, niin jäljelle jää se ydin, mikä meidän kaikkien tulisi muistaa uskosta tai uskomattomuudesta riippumatta. Tänään, huomenna, joka päivä.
EDIT kl 15:24
Joku varmasti nyt ajattelee, että siellä se tekopyhä taas saarnaa.
Kyllä ja ei. En saarnaa tätä vain teille, vaan myös muistutukseksi itselleni, koska tiedän tässä asiassa olevani puutteellinen ja joudun siitä itseäni muistuttamaan joka päivä. Yritän kuitenkin joka päivä tehdä parhaani. Enempään en oikein kykene.
EDIT kl 15:24
Joku varmasti nyt ajattelee, että siellä se tekopyhä taas saarnaa.
Kyllä ja ei. En saarnaa tätä vain teille, vaan myös muistutukseksi itselleni, koska tiedän tässä asiassa olevani puutteellinen ja joudun siitä itseäni muistuttamaan joka päivä. Yritän kuitenkin joka päivä tehdä parhaani. Enempään en oikein kykene.
lauantai 19. marraskuuta 2016
munat
Pienin lähti lenkille. Ensin lämmitteli Pihalla ja sen jälkeen lähti juoksemaan.
Mä olen kyllä tosi onnellinen ja ylpeä Pienimmän innosta liikkua, kun itse olen tällainen sohvaperuna. Häntä kiinnostaa kaikenlainen liikkuminen ja innostuneena hän kokeilee erilaisia liikuntamuotoja suppailusta seinäkiipeilyyn, keilaamisesta kuntonyrkkeilyyn.
Ihailen myös hänen sisuaan opetella uusia taitoja kuten yksipyöräisellä ajoa (osti pyörän omilla rahoillaan meikäläisen vastustuksesta huolimatta) ja jonglöörausta, jotka taidot eivät ihan yhdessä päivässä aukea. Lisäksi hänellä on ilmiömäinen kyky hallita kroppaansa, josta syystä muutkin akrobatiaa vaativat lajit kuten esim. trampoliinilla volttien teko, uimahypyt, kärrynpyörät ja käsilläkävely sopivat Pienimmälle ihan erityisesti. Tämä taipumus on ollut hänellä ihan pienestä pitäen.
Jo alle kaksivuotiaana Pienin kiipesi ketterästi leikkipuiston telineissä niin, että muiden äitien päätä huimasi, ja katsoi lastenohjelmia nojatuolissa päällään seisten. Kyllä, ylösalaisin. Sama taipumus jatkui vielä päiväkodissakin sitten kolmivuotiaasta eteenpäin. Ei ollut yksi eikä kymmenenkään päivää, kun hoitotädit kertoivat Pienimmän päivän menneen enemmän päällään kuin jaloillaan. Tartutti vielä saman innostuksen muihinkin ryhmäläisiin, mikä pikkasen sotki päiväkodin aikatauluja ja suunnitelmia. Mutta hauskaa oli kuulemma ollut.
Koululiikunnassakin on aina ollut kaikissa lajeissa kärkiporukkaa oli kyse sitten nopeudesta tai sitkeydestä, pituudesta tai korkeudesta. Murtomaahiihto taitaa olla ainoa laji, jota tiedän karsastavan. Myöskään joukkuelajit eivät ole koskaan olleet Pienimmän suosiossa. Kysyin kerran, miksei ja vastaus oli, että haluaa menestyä itsenäisesti. Haluaa, ettei onnistuminen tai epäonnistuminen ole kiinni kenestäkään toisesta, vaan vain hänestä itsestään. Helppo ymmärtää.
Kunpa olisin itse ollut samanlainen tuossa iässä. Tai vaikka tässäkin iässä.
Isompi puolestaan lähti Mummolle yökylään ja lellittäväksi. Erittäin tyypillistä häneltäkin.
JälkiMärinät:
Pakko oli lähteä ulos Talosta kävelylle apteekkiin ja kauppaan. Kun tämä kröhä ei kerran hellitä, niin sitten on parempi olla noteeraamatta sitä ja elää mahdollisimman normaalisti. Ihanaa oli ulkoilla, kun ei ollut kylmä eikä liukas ja aurinko paistoi.
Autopaikan yli kipitti hiiri joku nokare suussaan suoraan naapurin talon alle.
Mä olen kyllä tosi onnellinen ja ylpeä Pienimmän innosta liikkua, kun itse olen tällainen sohvaperuna. Häntä kiinnostaa kaikenlainen liikkuminen ja innostuneena hän kokeilee erilaisia liikuntamuotoja suppailusta seinäkiipeilyyn, keilaamisesta kuntonyrkkeilyyn.
Ihailen myös hänen sisuaan opetella uusia taitoja kuten yksipyöräisellä ajoa (osti pyörän omilla rahoillaan meikäläisen vastustuksesta huolimatta) ja jonglöörausta, jotka taidot eivät ihan yhdessä päivässä aukea. Lisäksi hänellä on ilmiömäinen kyky hallita kroppaansa, josta syystä muutkin akrobatiaa vaativat lajit kuten esim. trampoliinilla volttien teko, uimahypyt, kärrynpyörät ja käsilläkävely sopivat Pienimmälle ihan erityisesti. Tämä taipumus on ollut hänellä ihan pienestä pitäen.
Jo alle kaksivuotiaana Pienin kiipesi ketterästi leikkipuiston telineissä niin, että muiden äitien päätä huimasi, ja katsoi lastenohjelmia nojatuolissa päällään seisten. Kyllä, ylösalaisin. Sama taipumus jatkui vielä päiväkodissakin sitten kolmivuotiaasta eteenpäin. Ei ollut yksi eikä kymmenenkään päivää, kun hoitotädit kertoivat Pienimmän päivän menneen enemmän päällään kuin jaloillaan. Tartutti vielä saman innostuksen muihinkin ryhmäläisiin, mikä pikkasen sotki päiväkodin aikatauluja ja suunnitelmia. Mutta hauskaa oli kuulemma ollut.
Koululiikunnassakin on aina ollut kaikissa lajeissa kärkiporukkaa oli kyse sitten nopeudesta tai sitkeydestä, pituudesta tai korkeudesta. Murtomaahiihto taitaa olla ainoa laji, jota tiedän karsastavan. Myöskään joukkuelajit eivät ole koskaan olleet Pienimmän suosiossa. Kysyin kerran, miksei ja vastaus oli, että haluaa menestyä itsenäisesti. Haluaa, ettei onnistuminen tai epäonnistuminen ole kiinni kenestäkään toisesta, vaan vain hänestä itsestään. Helppo ymmärtää.
Kunpa olisin itse ollut samanlainen tuossa iässä. Tai vaikka tässäkin iässä.
Isompi puolestaan lähti Mummolle yökylään ja lellittäväksi. Erittäin tyypillistä häneltäkin.
JälkiMärinät:
Pakko oli lähteä ulos Talosta kävelylle apteekkiin ja kauppaan. Kun tämä kröhä ei kerran hellitä, niin sitten on parempi olla noteeraamatta sitä ja elää mahdollisimman normaalisti. Ihanaa oli ulkoilla, kun ei ollut kylmä eikä liukas ja aurinko paistoi.
Autopaikan yli kipitti hiiri joku nokare suussaan suoraan naapurin talon alle.
perjantai 18. marraskuuta 2016
olenko blogini näköinen
Nämä ovat nyt taas näitä juttuja, jotka putkahtavat jostain käsittämättömyydestä ja menevät sitten ohi.
Mietin, että olenko juttujeni näköinen? Kirjoitankin 'ikäisiäni' juttuja? Mitä tällä edes tarkoitan?!
No, sitä, että... Että jos joku ei tietäisi ikääni, niin luulisiko hän mua juttujeni perusteella vanhemmaksi vai nuoremmaksi. Ei ehkä pelkoa viimeksimainitusta, mutta enivei jotenkin näin.
Täysin turhaa pohdintaa, ei mitään merkitystä.
JälkiMärinät:
Isommalle piti jälleen käydä ostamassa uusi puku. Edellisestähän on vasta 1,5 vuotta.
Tuntuu turhalta ostaa muutamaa senttiä vaille isänsä kokoiselle kollille - oli kasvanut lisää puolessa vuodessa - omaa pukua, mutta kun kroppa on vielä nuoren miehen, niin ei auta, kun tarve on. Sen verran sain myyjän kanssa suostuteltua, että otettiin tyköistuvaa seuraava koko, joka sekään ei näyttänyt yhtään pahalta. Puvun on meinaan sovittava vielä ensi kesänäkin. Ja mieluummin myös seuraavana, jos vaikka tulisi tarve.
Hyvä juttu tässä on, että Pienin kokeili vanhaa pukua eikä tyrmännyt sitä täysin.
Mietin, että olenko juttujeni näköinen? Kirjoitankin 'ikäisiäni' juttuja? Mitä tällä edes tarkoitan?!
No, sitä, että... Että jos joku ei tietäisi ikääni, niin luulisiko hän mua juttujeni perusteella vanhemmaksi vai nuoremmaksi. Ei ehkä pelkoa viimeksimainitusta, mutta enivei jotenkin näin.
Täysin turhaa pohdintaa, ei mitään merkitystä.
JälkiMärinät:
Isommalle piti jälleen käydä ostamassa uusi puku. Edellisestähän on vasta 1,5 vuotta.
Tuntuu turhalta ostaa muutamaa senttiä vaille isänsä kokoiselle kollille - oli kasvanut lisää puolessa vuodessa - omaa pukua, mutta kun kroppa on vielä nuoren miehen, niin ei auta, kun tarve on. Sen verran sain myyjän kanssa suostuteltua, että otettiin tyköistuvaa seuraava koko, joka sekään ei näyttänyt yhtään pahalta. Puvun on meinaan sovittava vielä ensi kesänäkin. Ja mieluummin myös seuraavana, jos vaikka tulisi tarve.
Hyvä juttu tässä on, että Pienin kokeili vanhaa pukua eikä tyrmännyt sitä täysin.
torstai 17. marraskuuta 2016
sohvalta käsin
Kun päivätolkulla makaa sohvalla potemassa talven ensimmäistä - ja toivon todellakin, että myös viimeistä - kunnon räkätautia, ehtii seurata, mitä Pihalla tapahtuu. Lähinnä lintujen Ravintolassa.
Lintuja siinä ei liikaa ole ollut. Tai olisi, jos se ahne sikaniska Orava antaisi niiden siihen tulla, mutta kun ei. Aamusta jo parkkeeraa läskipahterinsa parrulle ja kaksin kourin alkaa hamuta siemeniä mökin uumenista. Välipalaksi järsii lintujen rasvapalloa, ettei ruokavalio vain jäisi liian keveäksi, ja sitten taas jatkaa siemenillä. Puoli päivää kun on siinä ruokaillut, siirtyy hän sen jälkeen todennäköisesti makoilemaan kuusenlatvaan ja siemailemaan Samarinia. Kasvattamaan talvivarastoja.
Toissapäivänä Ravintolassa kävi myös Närhi. Siinä on sitten komea lintu. Yritin ottaa kuvia, mutta sen verran on matkaa ruokintapuulle ja tyypillä suojaväritystä, ettei niistä oikein kummoisia tullut.
Samoin toissapäivänä orava sai jonkun kohtauksen. Se heilutti häntäänsä ihan kertakaikkisen vimmatusti. Ihan sillä pylly heilui ja piti pitää nelinkäsin kiinni puunrungosta, ettei olisi kuukahtanut hangelle. Vuorotellen kävi vispaamassa häntää jokaiseen ilmansuuntaan ja hetken tauon jälkeen uudestaan.
Yritin kuikuilla, olisiko siellä joku toinen orava, jolle niin kovasti pitää uhitella ja reviiriä infota, mutta ei siellä ketään muuta näkynyt. Mikä ei tietty todista, etteikö metsän uumenissa olisi joku voinut ollakin tunkemassa apajille. Joku kuitenkin oli saanut kurren kiukkuiseksi. Tai sitten sillä oli ne.
***
Ja juuri kun olin saanut yllä olevan kirjoitettua, vilkaisin Pihalle ja huomasinkin siellä kaksi oravaa. Harmaaturkki istui syömäpuuhissa ja tummempiturkkinen puuhasteli siinä lähistöllä. Sulassa sovussa näyttivät olevan, joten päättelin heidät hra ja rva Oravaksi. Väärin päätelty.
Tummaturkkinen otti kunnon vauhdin ja karkasi kynnet ojossa suoraan harmaaturkkisen niskaan ajaen sen pois ruokailemasta. Ja nyt kun tosiaan selvisi, että heitä onkin kaksi, niin nähtävästi se oli juuri tämä tummaturkkinen, joka siinä Ravintolan luona toissapäivänä riehui ja uhitteli.
Harmaaturkki yritti hetken päästä vielä toisen kerran apajille, mutta taas tummaturkki ajoi sen tiehensä. Siinä naapurin tuijapensasaita vaan pölisi, kun oravat ajoivat toisiaan takaa oksien uumenissa. Tyypeistä ei näkynyt mitään, mutta helppo oli kulkuansa seurata. Kohta tummaturkki tulikin itseään pörhistellen jatkamaan syömäpuuhia.
On kyllä mukavaa asua ison metsän reunassa, kun voi seurata luonnon ihmeitä suoraan kotisohvalta. Ei onnistuisi, jos ytimessä asuisi. Siksi en koskaan ole sinne haikaillutkaan.
***
Ja eikun lisää! Iltapäivällä niitä kirottuja oravia oli jo kolme!
Tummaturkki söi Ravintolasta suoraan, Harmaaturkki niitä jämiä, mitä ylhäältä hangelle tipahteli ja kolmas Pikkunilkki kierteli kaukaa, kunnes häipyi metsään. Närkkimisjärjestys oli päivänselvä.
TM lesoili nähneensä neljäkin sikailijaa yhtä aikaa Pihalla, mutta se kuulostaa jo liian paksulta.
JälkiMärinät:
Aiheesta löyhästi sen verran vielä jatkaen, että kokeilinpa huvikseni farkkuja, jotka ovat jo hetken *krhm* odottaneet sitä utopistista päivää, että mahtuisivat jälleen päälleni. Heinäkuussa taisin niitä viimeksi kokeilla ja silloin jämähtivät kiinni reisiin. Siis ylöspäin mennessä.
Nyt otin niistä tiukan niskaperseotteen ja tempaisin ylös. Ja kas kummaa! Sinne solahti pahteri pöksyihin ja vetoketjukin meni vinkumatta kiinni. Ja meikäläisellä henkikin kulki ihan normaalisti. Piti käydä vielä testaamassa, josko niiden kanssa pystyy myös istuessa hengittämään ja kyllähän sekin onnistui. Uskomaton juttu.
Tästä rohkaistuneena kaivoin vaa'an naftaliinista, puhalsin siitä isommat pölyt ja astuin kyytiin. Näytti sen verran käsittämättömiä lukemia, että epäilen sen menneen epäkuntoon käyttämättömyydestä. Mutta ei sen väliä, mitä lukuja vaaka näyttää, pääasia, että ensi kesään (ja hääjuhlaan) on yli puoli vuotta aikaa, koska silloin on toivetta mahtua juhlakolttuun ilman voileviä.
Se, miten tähän on tultu, on hieman mysteeri. Meinaan, niin suuria muutoksia en elämässäni ole kesän jälkeen tehnyt, mitkä suoraan selittäisivät lähes kaksinumeroisen painonlaskun noin neljässä kuukaudessa. Epäilenkin, että olen saanut jostain kaverikseni lapamadon. Tai vastaavat tiedot.
Lintuja siinä ei liikaa ole ollut. Tai olisi, jos se ahne sikaniska Orava antaisi niiden siihen tulla, mutta kun ei. Aamusta jo parkkeeraa läskipahterinsa parrulle ja kaksin kourin alkaa hamuta siemeniä mökin uumenista. Välipalaksi järsii lintujen rasvapalloa, ettei ruokavalio vain jäisi liian keveäksi, ja sitten taas jatkaa siemenillä. Puoli päivää kun on siinä ruokaillut, siirtyy hän sen jälkeen todennäköisesti makoilemaan kuusenlatvaan ja siemailemaan Samarinia. Kasvattamaan talvivarastoja.
Toissapäivänä Ravintolassa kävi myös Närhi. Siinä on sitten komea lintu. Yritin ottaa kuvia, mutta sen verran on matkaa ruokintapuulle ja tyypillä suojaväritystä, ettei niistä oikein kummoisia tullut.
Samoin toissapäivänä orava sai jonkun kohtauksen. Se heilutti häntäänsä ihan kertakaikkisen vimmatusti. Ihan sillä pylly heilui ja piti pitää nelinkäsin kiinni puunrungosta, ettei olisi kuukahtanut hangelle. Vuorotellen kävi vispaamassa häntää jokaiseen ilmansuuntaan ja hetken tauon jälkeen uudestaan.
Yritin kuikuilla, olisiko siellä joku toinen orava, jolle niin kovasti pitää uhitella ja reviiriä infota, mutta ei siellä ketään muuta näkynyt. Mikä ei tietty todista, etteikö metsän uumenissa olisi joku voinut ollakin tunkemassa apajille. Joku kuitenkin oli saanut kurren kiukkuiseksi. Tai sitten sillä oli ne.
***
Ja juuri kun olin saanut yllä olevan kirjoitettua, vilkaisin Pihalle ja huomasinkin siellä kaksi oravaa. Harmaaturkki istui syömäpuuhissa ja tummempiturkkinen puuhasteli siinä lähistöllä. Sulassa sovussa näyttivät olevan, joten päättelin heidät hra ja rva Oravaksi. Väärin päätelty.
Tummaturkkinen otti kunnon vauhdin ja karkasi kynnet ojossa suoraan harmaaturkkisen niskaan ajaen sen pois ruokailemasta. Ja nyt kun tosiaan selvisi, että heitä onkin kaksi, niin nähtävästi se oli juuri tämä tummaturkkinen, joka siinä Ravintolan luona toissapäivänä riehui ja uhitteli.
Harmaaturkki yritti hetken päästä vielä toisen kerran apajille, mutta taas tummaturkki ajoi sen tiehensä. Siinä naapurin tuijapensasaita vaan pölisi, kun oravat ajoivat toisiaan takaa oksien uumenissa. Tyypeistä ei näkynyt mitään, mutta helppo oli kulkuansa seurata. Kohta tummaturkki tulikin itseään pörhistellen jatkamaan syömäpuuhia.
On kyllä mukavaa asua ison metsän reunassa, kun voi seurata luonnon ihmeitä suoraan kotisohvalta. Ei onnistuisi, jos ytimessä asuisi. Siksi en koskaan ole sinne haikaillutkaan.
***
Ja eikun lisää! Iltapäivällä niitä kirottuja oravia oli jo kolme!
Tummaturkki söi Ravintolasta suoraan, Harmaaturkki niitä jämiä, mitä ylhäältä hangelle tipahteli ja kolmas Pikkunilkki kierteli kaukaa, kunnes häipyi metsään. Närkkimisjärjestys oli päivänselvä.
TM lesoili nähneensä neljäkin sikailijaa yhtä aikaa Pihalla, mutta se kuulostaa jo liian paksulta.
JälkiMärinät:
Aiheesta löyhästi sen verran vielä jatkaen, että kokeilinpa huvikseni farkkuja, jotka ovat jo hetken *krhm* odottaneet sitä utopistista päivää, että mahtuisivat jälleen päälleni. Heinäkuussa taisin niitä viimeksi kokeilla ja silloin jämähtivät kiinni reisiin. Siis ylöspäin mennessä.
Nyt otin niistä tiukan niskaperseotteen ja tempaisin ylös. Ja kas kummaa! Sinne solahti pahteri pöksyihin ja vetoketjukin meni vinkumatta kiinni. Ja meikäläisellä henkikin kulki ihan normaalisti. Piti käydä vielä testaamassa, josko niiden kanssa pystyy myös istuessa hengittämään ja kyllähän sekin onnistui. Uskomaton juttu.
Tästä rohkaistuneena kaivoin vaa'an naftaliinista, puhalsin siitä isommat pölyt ja astuin kyytiin. Näytti sen verran käsittämättömiä lukemia, että epäilen sen menneen epäkuntoon käyttämättömyydestä. Mutta ei sen väliä, mitä lukuja vaaka näyttää, pääasia, että ensi kesään (ja hääjuhlaan) on yli puoli vuotta aikaa, koska silloin on toivetta mahtua juhlakolttuun ilman voileviä.
Se, miten tähän on tultu, on hieman mysteeri. Meinaan, niin suuria muutoksia en elämässäni ole kesän jälkeen tehnyt, mitkä suoraan selittäisivät lähes kaksinumeroisen painonlaskun noin neljässä kuukaudessa. Epäilenkin, että olen saanut jostain kaverikseni lapamadon. Tai vastaavat tiedot.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
usko ja varmuus
Luin eilen hyvän postauksen Uskosta. Siinä oli just pohdittu samalla tavalla uskoa, miten minäkin asiasta olen miettinyt. Kirjoittajan ajatusten 'liberaalisuus' vähän ehkä yllätti, kun tietää hänen taustansa. Siksi yllätys olikin positiivinen meikäläisen näkövinkkelistä katsottuna.
Välillä on usko kovalla koetuksella, mutta pidän kuitenkin tiukasti kiinni siitä varmuudesta, että jonain päivänä kaikki on hyvin ja kaikella tapahtuvalla on vakaa - hyvä - tarkoitus kokonaisuuden ja tulevaisuuden kannalta. Tällaisella uskolla ei toki välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa.
Toinen asia, josta olen ehdottoman varma, on se, että rakkaus lapsiini vie vaikka läpi se kuuluisan harmaan kivenkin, vaikka kovin usein tunnen itseni riittämättömäksi ja virheelliseksi. Ihmisenä ja äitinä erityisesti. Tehtyjä virheitä - mitä ne sitten ikinä ovatkaan olleet - ei saa tekemättömiksi, täytyy yrittää vain olla tekemättä niitä lisää. Ja rakastaa.
JälkiMärinät:
TM on ihan kahju: se kannattaa sitä hemmetin Kukkenhaimin museota!! On kuulemma tarpeeksi elitistinen hanke, jotta sitä voi puoltaa, vaikka muuten kulttuurivastainen onkin.
Hullu se on, jos multa kysytään.
Välillä on usko kovalla koetuksella, mutta pidän kuitenkin tiukasti kiinni siitä varmuudesta, että jonain päivänä kaikki on hyvin ja kaikella tapahtuvalla on vakaa - hyvä - tarkoitus kokonaisuuden ja tulevaisuuden kannalta. Tällaisella uskolla ei toki välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa.
Toinen asia, josta olen ehdottoman varma, on se, että rakkaus lapsiini vie vaikka läpi se kuuluisan harmaan kivenkin, vaikka kovin usein tunnen itseni riittämättömäksi ja virheelliseksi. Ihmisenä ja äitinä erityisesti. Tehtyjä virheitä - mitä ne sitten ikinä ovatkaan olleet - ei saa tekemättömiksi, täytyy yrittää vain olla tekemättä niitä lisää. Ja rakastaa.
JälkiMärinät:
TM on ihan kahju: se kannattaa sitä hemmetin Kukkenhaimin museota!! On kuulemma tarpeeksi elitistinen hanke, jotta sitä voi puoltaa, vaikka muuten kulttuurivastainen onkin.
Hullu se on, jos multa kysytään.
tiistai 15. marraskuuta 2016
esteellisyyttä
Meikäläisessä on asetus, joka hankaloittaa estää tiettyjen blogien lukemisen. Meinaan niiden, joita kirjoitetaan jollain tavalla tai toisella kaupallisella sivustolla. Eli pääasiassa erilaisten akkojenlehtien nettisivuilla. (Kurkistin huvikseni: Tekniikan Maailmalla, Tuulilasilla eikä Urheilulehdella ole yhdelläkään 'Blogit' -osiota nettisivuillaan.)
Joku siinä vain tökkii, vaikka järki sanoo, että jos blogisti kirjoittaa ko. sivustoilla blogia, sen oletettavasti täytyy olla jotenkin erityisen hyvä, parempi kuin mitä meillä taviksilla B-staniassa.
Yksi tökkivä asia on ainakin se. että sivustot ovat ihan täynnä mainoksia. Josta syystä ovat ihan hemmetin rauhattomia lukea. Ja muutenkin mainokset ovat todella ärsyttäviä blogissa. Toinen on se persoonattomuus. Siis että kaikilla on sama blogialusta tai tausta tai mikä se nyt onkaan. Blogit eivät erotu toisistaan muuten kuin nimen ja ehkä juttujen perusteella, muuten näyttävät kaikki samanlaisilta. Jotenkin ankeaa ja kertoo siitä, että joku muu määrää ja ehkä vahtiikin.
Vahtii? Niin. Voikohan niillä sivuilla kirjoittaa ruman sanan niin kuin se sanotaan, jos siltä tuntuu? Vittu. Perkele. Tai saatana. Tuskin. Eli kirjoittajat joutuvat harkitsemaan sanojaan, sensuroimaan itseään, eivätkä välttämättä omasta halustaan. Entä sallitaanko siellä kirjoitusvihreet vai oikolukeeko joku tekstin? Ällöttävä ajatuskin.
Maksetaankohan näille bloggaajille? En tiedä, mutta jos, niin siinä on sitten se viimeinen niitti. Se on meinaan niin, että "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Aina. Ruokkivaa kättä ei purra ja se toki vaikuttaa siihen, miten ja mistä kirjoitat. Ei ole vapautta arvostella ketä vaan ja miten vaan. Ei ole vapautta sanoa just sitä, mitä mieltä on, jos se ei sovikaan lehden 'arvomaailmaan'.
Eli eiköhän vaan pysytä täällä B-staniassa ja rutkuteta just siitä, mistä halutaan. Ja kehutaan sitä, ketä huvittaa. Vaikka itseä!
JälkiMärinät:
Tilannetiedotus sairastuvalta: kohta alkaa taas henki kulkea, kun olen 2,5 tuntia yskinyt röörejä auki. Tätä lystin määrää.
Joku siinä vain tökkii, vaikka järki sanoo, että jos blogisti kirjoittaa ko. sivustoilla blogia, sen oletettavasti täytyy olla jotenkin erityisen hyvä, parempi kuin mitä meillä taviksilla B-staniassa.
Yksi tökkivä asia on ainakin se. että sivustot ovat ihan täynnä mainoksia. Josta syystä ovat ihan hemmetin rauhattomia lukea. Ja muutenkin mainokset ovat todella ärsyttäviä blogissa. Toinen on se persoonattomuus. Siis että kaikilla on sama blogialusta tai tausta tai mikä se nyt onkaan. Blogit eivät erotu toisistaan muuten kuin nimen ja ehkä juttujen perusteella, muuten näyttävät kaikki samanlaisilta. Jotenkin ankeaa ja kertoo siitä, että joku muu määrää ja ehkä vahtiikin.
Vahtii? Niin. Voikohan niillä sivuilla kirjoittaa ruman sanan niin kuin se sanotaan, jos siltä tuntuu? Vittu. Perkele. Tai saatana. Tuskin. Eli kirjoittajat joutuvat harkitsemaan sanojaan, sensuroimaan itseään, eivätkä välttämättä omasta halustaan. Entä sallitaanko siellä kirjoitusvihreet vai oikolukeeko joku tekstin? Ällöttävä ajatuskin.
Maksetaankohan näille bloggaajille? En tiedä, mutta jos, niin siinä on sitten se viimeinen niitti. Se on meinaan niin, että "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Aina. Ruokkivaa kättä ei purra ja se toki vaikuttaa siihen, miten ja mistä kirjoitat. Ei ole vapautta arvostella ketä vaan ja miten vaan. Ei ole vapautta sanoa just sitä, mitä mieltä on, jos se ei sovikaan lehden 'arvomaailmaan'.
Eli eiköhän vaan pysytä täällä B-staniassa ja rutkuteta just siitä, mistä halutaan. Ja kehutaan sitä, ketä huvittaa. Vaikka itseä!
JälkiMärinät:
Tilannetiedotus sairastuvalta: kohta alkaa taas henki kulkea, kun olen 2,5 tuntia yskinyt röörejä auki. Tätä lystin määrää.
maanantai 14. marraskuuta 2016
tuomio
Kävin työterveyslääkärillä.
Koska meillä on lupa käydä perusruttoja tutkituttamassa ihan millä tahansa tietyn palveluntuottajan lääkäriasemista, menin toki lähimpään eli siihen, minne helpoiten Masalla pääsee. Tämä on todella hyvä uudistus, koska ennen piti könytä vaikka pää kainalossa ytimeen ja siinä ehti huonolla tsägällä tauti tarttua noin bussilastilliseen työväestöstä. Nyt yskii vain oman kiesinsä ikkunat roiskeille.
Lääkäriksi arpoutui mieslääkäri - luonnollisestikin -, joka stalkkauksen tuloksena oli paljastunut pitkänlinjan työterveyslääkäriksi. Ikä oli tällä kertaa meikäläisen paremmalla puolen eli sanoisin noin kymmenen vuotta meikäläistä vanhempi vanhan liiton herrasmies, joka otti kohteliaasti takkini ja ripusti sen naulaan ja muutenkin kohteli ihan poikkeuksellisen ystävällisesti, suorastaan lempeästi kröhivää meikäläistä.
Ensin kyseli, podinko astmaa, kun niin hengästytti muutaman metrin kävelymatka odotustilasta vastaanottohuoneeseen. Juu, en. Sitten kyselyn ja kuuntelun perusteella epäili mahdollista kuumeetonta keuhkokuumetta.
Tässä vaiheessa olisin voinut tohtoria valistaa kertomalla tautihistoriastani, josta kyllä löytyy vastaavanlaisia oireita pilvin pimein ilman, että mitään varsinaista tautia on koskaan diagnostisoitu. Olin kuitenkin hiljaa ja menin kiltisti määräämäänsä verikokeeseen.
Kerroin, että olen kokeillut tähän tautiin kaikkea muuta paitsi tervaa ja höyheniä (ja kurkumaa :D), mutta mikään ei tehoa. Kysyi, että "saunaakinko?" Vastasin rehellisesti, että saunaakin. Eihän mulla ole ollut kuumetta missään välissä.
Labroista ei löytynyt muuta kuin se sama, mitä tuossa muutama viikko sitten: keskinkertainen tyyppi. Terve verikokeen perusteella.
Koska kuitenkin yskitti ja niistätytti ja äänikin on kuin Eesaun jalat talviaikaan, antoi tohtori ilman eri vääntämistä vielä saikkua pari päivää. Siinä ajassa tämän kyllä pitäisi alkaa jo talttua, viikko on virukselle myönnetty, mutta sitten pitää häipyä. Tai se tietää uutta lääkärireissua.
Tämän sedän luo voisin kyllä mennä uudestaankin. Niin hauskoja jutteli siinä tutkimuksen lomassa.
Kun kerroin, ettei oikein ruokakaan maistu, kun olen niin paljon kuumaa juomaa litkinyt, totesi hän mietteliäänä: "Niin... Kun eläinkin lakkaa syömästä, niin silloin on kyllä tosi kyseessä..."
Nauroin mielessäni huutonaurua, koska en halunnut pahoittaa tohtorin mieltä. Eihän hän sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, kunhan pohdiskeli. Herkempi olisi tuosta kyllä voinut suivaantua. Tai säikähtää.
No, nyt sitten virutaan tautivuoteella pari päivää ja todennäköisesti menen töihin ihan samassa kunnossa kuin mitä sieltä viime torstaina lähdin. Meikäläisestä ei tauti irrota lepäämällä, töitä se pelkää.
JälkiMärinät:
Teen paljastuksen: minulla on tapana silloin tällöin kuuklettaa sanojen oikeinkirjoitusmuotoa ja sitä, onko ylipäätään jotain sanaa olemassa vai olenko keksinyt sen omasta päästäni. Tätä jälkimmäistä harrastan meinaan niin paljon, etten välillä oikeasti tiedä sanan alkuperää.
Tätä postausta varten kuukletin erään sanan (arvannette minkä) ja sen ansiosta päädyin kerrassaan hauskaan ja monipuoliseen blogiin! Onnenpotkaus! Kiinnostuneille tiedoksi koodisana: Tuulestatemmattua.
Koska meillä on lupa käydä perusruttoja tutkituttamassa ihan millä tahansa tietyn palveluntuottajan lääkäriasemista, menin toki lähimpään eli siihen, minne helpoiten Masalla pääsee. Tämä on todella hyvä uudistus, koska ennen piti könytä vaikka pää kainalossa ytimeen ja siinä ehti huonolla tsägällä tauti tarttua noin bussilastilliseen työväestöstä. Nyt yskii vain oman kiesinsä ikkunat roiskeille.
Lääkäriksi arpoutui mieslääkäri - luonnollisestikin -, joka stalkkauksen tuloksena oli paljastunut pitkänlinjan työterveyslääkäriksi. Ikä oli tällä kertaa meikäläisen paremmalla puolen eli sanoisin noin kymmenen vuotta meikäläistä vanhempi vanhan liiton herrasmies, joka otti kohteliaasti takkini ja ripusti sen naulaan ja muutenkin kohteli ihan poikkeuksellisen ystävällisesti, suorastaan lempeästi kröhivää meikäläistä.
Ensin kyseli, podinko astmaa, kun niin hengästytti muutaman metrin kävelymatka odotustilasta vastaanottohuoneeseen. Juu, en. Sitten kyselyn ja kuuntelun perusteella epäili mahdollista kuumeetonta keuhkokuumetta.
Tässä vaiheessa olisin voinut tohtoria valistaa kertomalla tautihistoriastani, josta kyllä löytyy vastaavanlaisia oireita pilvin pimein ilman, että mitään varsinaista tautia on koskaan diagnostisoitu. Olin kuitenkin hiljaa ja menin kiltisti määräämäänsä verikokeeseen.
Kerroin, että olen kokeillut tähän tautiin kaikkea muuta paitsi tervaa ja höyheniä (ja kurkumaa :D), mutta mikään ei tehoa. Kysyi, että "saunaakinko?" Vastasin rehellisesti, että saunaakin. Eihän mulla ole ollut kuumetta missään välissä.
Labroista ei löytynyt muuta kuin se sama, mitä tuossa muutama viikko sitten: keskinkertainen tyyppi. Terve verikokeen perusteella.
Koska kuitenkin yskitti ja niistätytti ja äänikin on kuin Eesaun jalat talviaikaan, antoi tohtori ilman eri vääntämistä vielä saikkua pari päivää. Siinä ajassa tämän kyllä pitäisi alkaa jo talttua, viikko on virukselle myönnetty, mutta sitten pitää häipyä. Tai se tietää uutta lääkärireissua.
Tämän sedän luo voisin kyllä mennä uudestaankin. Niin hauskoja jutteli siinä tutkimuksen lomassa.
Kun kerroin, ettei oikein ruokakaan maistu, kun olen niin paljon kuumaa juomaa litkinyt, totesi hän mietteliäänä: "Niin... Kun eläinkin lakkaa syömästä, niin silloin on kyllä tosi kyseessä..."
Nauroin mielessäni huutonaurua, koska en halunnut pahoittaa tohtorin mieltä. Eihän hän sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, kunhan pohdiskeli. Herkempi olisi tuosta kyllä voinut suivaantua. Tai säikähtää.
No, nyt sitten virutaan tautivuoteella pari päivää ja todennäköisesti menen töihin ihan samassa kunnossa kuin mitä sieltä viime torstaina lähdin. Meikäläisestä ei tauti irrota lepäämällä, töitä se pelkää.
JälkiMärinät:
Teen paljastuksen: minulla on tapana silloin tällöin kuuklettaa sanojen oikeinkirjoitusmuotoa ja sitä, onko ylipäätään jotain sanaa olemassa vai olenko keksinyt sen omasta päästäni. Tätä jälkimmäistä harrastan meinaan niin paljon, etten välillä oikeasti tiedä sanan alkuperää.
Tätä postausta varten kuukletin erään sanan (arvannette minkä) ja sen ansiosta päädyin kerrassaan hauskaan ja monipuoliseen blogiin! Onnenpotkaus! Kiinnostuneille tiedoksi koodisana: Tuulestatemmattua.
viimeinen oljenkorsi
Plunssaan ja sen torjuntaan & poishäätämiseen on testattu:
- C-vitamiini
- D-vitamiini
- sinkki (tuplana)
- echinaforce
- inkivääri (tuore)
- kaneli
- cayennepippuri
- valkosipuli (tuore)
- hunaja
- kuuma vesi (juotuna)
- kuuma vesi (höyryhengitettynä)
- uni
- lepo
- sauna
- viina (puolikas vanhentunut siideri)
- lumihanki
Teho: ei paskankaan vertaa, pahemmaksi vaan menee ja huuliherpes kukkii.
Ei ole testattu:
- lääkäri
Mutta kohta on, perkele.
JälkiMärinät:
Eilen oli työterveyslääkärin vastaanottoaikoja vaikka kuinka ja monta. Tänä aamuna puoli seitsemän aikaan niitä oli jäljellä enää kaksi, joista toinenkin meni siinä arpoessani, kumman otan. Kiiruusti valitsin sen viimeisen ajan.
En selvästikään ole ainoa, joka potee räkää ja kröhää ja köhää.
- C-vitamiini
- D-vitamiini
- sinkki (tuplana)
- echinaforce
- inkivääri (tuore)
- kaneli
- cayennepippuri
- valkosipuli (tuore)
- hunaja
- kuuma vesi (juotuna)
- kuuma vesi (höyryhengitettynä)
- uni
- lepo
- sauna
- viina (puolikas vanhentunut siideri)
- lumihanki
Teho: ei paskankaan vertaa, pahemmaksi vaan menee ja huuliherpes kukkii.
Ei ole testattu:
- lääkäri
Mutta kohta on, perkele.
JälkiMärinät:
Eilen oli työterveyslääkärin vastaanottoaikoja vaikka kuinka ja monta. Tänä aamuna puoli seitsemän aikaan niitä oli jäljellä enää kaksi, joista toinenkin meni siinä arpoessani, kumman otan. Kiiruusti valitsin sen viimeisen ajan.
En selvästikään ole ainoa, joka potee räkää ja kröhää ja köhää.
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
pipo päässä pakkasella
Oltiin sitten sisällä tai ulkona. Paitsi että ulkona ei käytetä pipoa, vaan lippistä (Isompi) tai ei mitään (Pienin).
Pipot ovat siis edelleen jonkinlaisessa muodissa, jos on uskominen TOP:n teineihin. Molemmat meinaan kulkevat Talossa pipo päässä, vaikkei sitten muuten vaatetta juuri olekaan (esim. Isompi kulkee vaimarissa ja shortseissa). Eli Talossa on kyllä ihan lämmin, pipo on muuten vaan niin kiva. Tai siis "ihan meedium".
Tämä huvittaa mua ja kun näin eteisen nurkassa laatikon, jossa niitä pipoja kesäsäilötään, tuli tietty mieleeni loistoidea: perheselvie!
Iskin TM:lle käteen pipon ja vedin sellaisen myös itselleni päähäni. Houkuttelin Isomman alakertaan tilauspitsalla ja kuva saatiin kuin saatiinkin Pienimmän vastaanharomisesta huolimatta otettua. Lisäksi siitä tuli oikeasti hauska: TM:llä punainen HIFK -pipo, meikäläisellä keltainen Paavo Pesusieni -pipo (ja päällä pipoon sointuva keltainen Brasilian Fifa World Cup 2014 -paita), Isommalla niin ikään punainen Liverpool -pipo ja Pienimmällä tyylikäs kokoharmaa pipo ilman älyttömiä kuvia tai logoja.
Koska tilanne nauratti niitä, jotka sen hassuuden ymmärsivät, oli kuvassa vain yksi punalakkinen grumpy-tonttu. Arvannette kuka. Tulisi kyllä hyvä joulukortti siitä kuvasta.
JälkiMärinät:
Isompi: "Katokin, ettet lähetä sitä kuvaa kenellekään, tai mä hakkaan sut."
:D
***
Pakko oli nousta höyryhengittelemään tähän jumalattomaan kellonaikaan pyhäaamuna, kun ei muunlainen hengitteleminen oikein luonnistunut. Krääh.
Hyvää isänpäivää, jos tänne ketään isiä eksyy!
Pipot ovat siis edelleen jonkinlaisessa muodissa, jos on uskominen TOP:n teineihin. Molemmat meinaan kulkevat Talossa pipo päässä, vaikkei sitten muuten vaatetta juuri olekaan (esim. Isompi kulkee vaimarissa ja shortseissa). Eli Talossa on kyllä ihan lämmin, pipo on muuten vaan niin kiva. Tai siis "ihan meedium".
Tämä huvittaa mua ja kun näin eteisen nurkassa laatikon, jossa niitä pipoja kesäsäilötään, tuli tietty mieleeni loistoidea: perheselvie!
Iskin TM:lle käteen pipon ja vedin sellaisen myös itselleni päähäni. Houkuttelin Isomman alakertaan tilauspitsalla ja kuva saatiin kuin saatiinkin Pienimmän vastaanharomisesta huolimatta otettua. Lisäksi siitä tuli oikeasti hauska: TM:llä punainen HIFK -pipo, meikäläisellä keltainen Paavo Pesusieni -pipo (ja päällä pipoon sointuva keltainen Brasilian Fifa World Cup 2014 -paita), Isommalla niin ikään punainen Liverpool -pipo ja Pienimmällä tyylikäs kokoharmaa pipo ilman älyttömiä kuvia tai logoja.
Koska tilanne nauratti niitä, jotka sen hassuuden ymmärsivät, oli kuvassa vain yksi punalakkinen grumpy-tonttu. Arvannette kuka. Tulisi kyllä hyvä joulukortti siitä kuvasta.
JälkiMärinät:
Isompi: "Katokin, ettet lähetä sitä kuvaa kenellekään, tai mä hakkaan sut."
:D
***
Pakko oli nousta höyryhengittelemään tähän jumalattomaan kellonaikaan pyhäaamuna, kun ei muunlainen hengitteleminen oikein luonnistunut. Krääh.
Hyvää isänpäivää, jos tänne ketään isiä eksyy!
lauantai 12. marraskuuta 2016
hämmentävää
Räkätauti herättää tasaisin väliajoin läpi yön, mutta siitä huolimatta uni on karussa jo ennen kuutta. Lauantaiaamuna. Mikä vääryys. Toisaalta nukuttikin jo yhdeksän aikaan illalla, mutta siltikin luulisi pätkäyön venyttävän aamua. Ei venytä.
Joten parempi nousta, keittää teetä, sytyttää kynttilät ja kerätä kuivuneet vaatteet pinoihin. Avata läppäri ja katsoa, mitä blogiystäville kuuluu.
Nykyään tiedänkin tarkemmin blogiystävieni kuulumiset maailmalta ja kotomaan perukoilta kuin niiden 'oikeiden' ystävien tästä parinkymmenen kilometrin säteeltä. Hämmentävää. Ja surullista.
Olen kyllä yrittänyt pitää yhteyttä soittamalla ja tavattukin on silloin tällöin, mutta kun tilanne on muuttunut siksi, että se olen aina minä, joka soitan, kysyn kuulumisia ja ehdotan tapaamista - harvoin, mutta kuitenkin -, niin alkaa pikkuhiljaa yhteydenottohalut hiipua. Ei vain kiinnosta ja jaksa enää. Jos ei niitä toisiakaan näytä kerran kiinnostavan.
Hyvä minussa heristää sormeaan ja sanoo, että nyt olen pikkumainen ja kiukutteleva. Ehkä niin, mutta jos naapurin rouva alkaa tuntua läheisemmältä kuin vuosikymmenten takaiset 'hyvät ystävät', niin on pikkumaisuudenkin uhalla ehkä sittenkin parempi lähteä naapurin rouvan kanssa tuulettavalle metsäkävelylle kuin yrittää väkisin - ja yksipuolisesti - pitää kiinni vanhoista tuttavuuksista. Kaipa he sitten ottavat yhteyttä, kun parhaaksi näkevät.
JälkiMärinät:
Katossa oleva kärpänen alkoi piipittää heti kuuden jälkeen aamulla. Ihan pyytämättä ja yllättäen. Onneksi olin jo hereillä.
Kiipesin tuolille ja irrotin kärpäsen sekä sen sisällä olevat kolme (!!) isoa nappiparistoa. Yllättäen piipahti vielä muutaman kerran kädessäni, vaikka virtalähteet oli jo poistettu. Outo kärpänen. Täytyy ostaa sille lisää energiaa.
Joten parempi nousta, keittää teetä, sytyttää kynttilät ja kerätä kuivuneet vaatteet pinoihin. Avata läppäri ja katsoa, mitä blogiystäville kuuluu.
Nykyään tiedänkin tarkemmin blogiystävieni kuulumiset maailmalta ja kotomaan perukoilta kuin niiden 'oikeiden' ystävien tästä parinkymmenen kilometrin säteeltä. Hämmentävää. Ja surullista.
Olen kyllä yrittänyt pitää yhteyttä soittamalla ja tavattukin on silloin tällöin, mutta kun tilanne on muuttunut siksi, että se olen aina minä, joka soitan, kysyn kuulumisia ja ehdotan tapaamista - harvoin, mutta kuitenkin -, niin alkaa pikkuhiljaa yhteydenottohalut hiipua. Ei vain kiinnosta ja jaksa enää. Jos ei niitä toisiakaan näytä kerran kiinnostavan.
Hyvä minussa heristää sormeaan ja sanoo, että nyt olen pikkumainen ja kiukutteleva. Ehkä niin, mutta jos naapurin rouva alkaa tuntua läheisemmältä kuin vuosikymmenten takaiset 'hyvät ystävät', niin on pikkumaisuudenkin uhalla ehkä sittenkin parempi lähteä naapurin rouvan kanssa tuulettavalle metsäkävelylle kuin yrittää väkisin - ja yksipuolisesti - pitää kiinni vanhoista tuttavuuksista. Kaipa he sitten ottavat yhteyttä, kun parhaaksi näkevät.
JälkiMärinät:
Katossa oleva kärpänen alkoi piipittää heti kuuden jälkeen aamulla. Ihan pyytämättä ja yllättäen. Onneksi olin jo hereillä.
Kiipesin tuolille ja irrotin kärpäsen sekä sen sisällä olevat kolme (!!) isoa nappiparistoa. Yllättäen piipahti vielä muutaman kerran kädessäni, vaikka virtalähteet oli jo poistettu. Outo kärpänen. Täytyy ostaa sille lisää energiaa.
perjantai 11. marraskuuta 2016
puolivillaisuutta
Kyllä se plunssa sieltä sitten tuli. Pakko oli eilen lähteä kesken päivän kotiin. Tai pakko ja pakko... Työkaverit sen verran mulkoilivat ja tekivät isoja kaarroksia meikäläisen tullessa vastaan, että päätin armahtaa työyhteisön. En kyllä muista, milloin viimeksi olisin luovuttanut kesken päivän. No, jos tämä nyt sitten tästä helpottuisi, kun saan levätä.
Sen verran olo korpesi, että se ärsytti hermoakin. Ja jos hermo on jo valmiiksi ärsytetty, ei tarvita kuin syy, niin siitä se sitten lähtee.
Bussia - joka perkele oli viisi minuuttia myöhässä (kyllä, sekin ärsyttää siinä vaiheessa, kun muutenkin vilustaa, mutta että vielä tuulee ja tuiskuaa - katoksistahan ei ole minkään valtakunnan suojaa tuulen suunnasta riippumatta) - ajoi baltin oloinen kuski, joka näpytteli Ihan Koko Ajan kännykkäänsä.
Joo, pienemmästäkin on hermo mennyt. Katselin sitä muutamia pysäkinvälejä, mutta kun ei näyttänyt tulevan viestittelystä loppua, nostin perperini penkistä, vilkaisin vasenta kättään (KÄNNYKKÄ!!) ja sanoin kuuluvalla ja vatun vihaisella äänellä, että "kännykkä pois, kun ajat!".
Uskotteko, että lähti nopeasti nynny taskuun. Naaman ilmeensä oli kyrsiintynyt, mutta ei olisi voinut meikäläistä vähempää kiinnostaa. Tosin jos olisi edes teeskennellyt noloa, niin en ehkä olisi laittanut reklamaatiota HSL:lle, mutta kun vielä viitsi nyrpistellä, niin tietty näpyttelin valituksen matkaan per heti. Eläköön, Hupsu - älyisä puhelimeni!
Eikä ole ensimmäinen kerta tuolla linjalla, kun samasta asiasta valitan. Nyt tosin oli vielä liukastakin. Tiedä, mihin ojaan vielä oltaisi päädytty. Mutta ei siinä vielä kaikki.
Matkan kruunasi ehdottomasti se kolmen hengen porukka - nainen ja kaksi miestä -, joka parkkeerasi itsensä takapenkkiin ja aloitti sellaisen älämölökeskustelun, joka ei olisi voinut vähempää kiinnostaa sekään meikäläistä. Ja ilmeistä päätellen muitakaan kanssamatkustajia.
Hetken päästä se nainen alkoi huutaa kuskia ja tormasi sieltä takaa kuin joku helvetin virtahepo kuskin luokysymään KAELOTTAMAAN, että "Meidän pitää jäädä pois Oulunkylän ostarilla, eihän tää vielä ollut Oulunkylän ostari ?... No, sitähän mäkin sanoin. Kerro sitten, kun tullaan Oulunkylän ostarille."
Voihan vattu, etten paremmin sano.
Tietämättömille maakuntaan voin kertoa, että tää Tsadi on siitä kiva mesta, ettei täällä kertakaikkiaan voi eksyä, vaikka yrittäisikin. Jokaisessa mutkassa tai tienhaarassa on meinaan iso kyltti, joka kertoo, missä olet ja jos tonne suuntaan lähdet, niin mihin tulet. Eli ei tarvitse kuin vilaista ympärilleen, niin tietää, ettei olla lähelläkään sitä hemmetin Oulunkylää ja sen kirottua ostaria.
Teki mieli sanoa, että pikkasen vähemmän tota viinaa ennen puoltapäivää helpottaa kummasti ympäristön hahmottamista. Tyydyin kuitenkin mulkoilemaan niitä leopardipöksyjä pitkin nenän vartta jäädessäni pois.
Ja koska Suomessa on niin harvoin talvi ja lunta, niin luonnollisestikin se yllättää ja siten kaikkien muidenkin bussilinjojen aikataulut kusee ihan kintuille. En ihmettelisi, jos saan keuhkokuumeen tähän kaupan päälle.
JälkiMärinät:
Inkivääriä, hunajaa, sitruunaa, cayennepippuria ja kuumaa vettä kupissa. Valkosipulia leivänpäällä ja kanelia hunajassa. Ja jos ei tauti lähde, niin ainakin se haisee hyvältä.
***
Nyt aamulla olo on eilistäkin surkeampi. Paskamaista.
Sen verran olo korpesi, että se ärsytti hermoakin. Ja jos hermo on jo valmiiksi ärsytetty, ei tarvita kuin syy, niin siitä se sitten lähtee.
Bussia - joka perkele oli viisi minuuttia myöhässä (kyllä, sekin ärsyttää siinä vaiheessa, kun muutenkin vilustaa, mutta että vielä tuulee ja tuiskuaa - katoksistahan ei ole minkään valtakunnan suojaa tuulen suunnasta riippumatta) - ajoi baltin oloinen kuski, joka näpytteli Ihan Koko Ajan kännykkäänsä.
Joo, pienemmästäkin on hermo mennyt. Katselin sitä muutamia pysäkinvälejä, mutta kun ei näyttänyt tulevan viestittelystä loppua, nostin perperini penkistä, vilkaisin vasenta kättään (KÄNNYKKÄ!!) ja sanoin kuuluvalla ja vatun vihaisella äänellä, että "kännykkä pois, kun ajat!".
Uskotteko, että lähti nopeasti nynny taskuun. Naaman ilmeensä oli kyrsiintynyt, mutta ei olisi voinut meikäläistä vähempää kiinnostaa. Tosin jos olisi edes teeskennellyt noloa, niin en ehkä olisi laittanut reklamaatiota HSL:lle, mutta kun vielä viitsi nyrpistellä, niin tietty näpyttelin valituksen matkaan per heti. Eläköön, Hupsu - älyisä puhelimeni!
Eikä ole ensimmäinen kerta tuolla linjalla, kun samasta asiasta valitan. Nyt tosin oli vielä liukastakin. Tiedä, mihin ojaan vielä oltaisi päädytty. Mutta ei siinä vielä kaikki.
Matkan kruunasi ehdottomasti se kolmen hengen porukka - nainen ja kaksi miestä -, joka parkkeerasi itsensä takapenkkiin ja aloitti sellaisen älämölökeskustelun, joka ei olisi voinut vähempää kiinnostaa sekään meikäläistä. Ja ilmeistä päätellen muitakaan kanssamatkustajia.
Hetken päästä se nainen alkoi huutaa kuskia ja tormasi sieltä takaa kuin joku helvetin virtahepo kuskin luo
Voihan vattu, etten paremmin sano.
Tietämättömille maakuntaan voin kertoa, että tää Tsadi on siitä kiva mesta, ettei täällä kertakaikkiaan voi eksyä, vaikka yrittäisikin. Jokaisessa mutkassa tai tienhaarassa on meinaan iso kyltti, joka kertoo, missä olet ja jos tonne suuntaan lähdet, niin mihin tulet. Eli ei tarvitse kuin vilaista ympärilleen, niin tietää, ettei olla lähelläkään sitä hemmetin Oulunkylää ja sen kirottua ostaria.
Teki mieli sanoa, että pikkasen vähemmän tota viinaa ennen puoltapäivää helpottaa kummasti ympäristön hahmottamista. Tyydyin kuitenkin mulkoilemaan niitä leopardipöksyjä pitkin nenän vartta jäädessäni pois.
Ja koska Suomessa on niin harvoin talvi ja lunta, niin luonnollisestikin se yllättää ja siten kaikkien muidenkin bussilinjojen aikataulut kusee ihan kintuille. En ihmettelisi, jos saan keuhkokuumeen tähän kaupan päälle.
JälkiMärinät:
Inkivääriä, hunajaa, sitruunaa, cayennepippuria ja kuumaa vettä kupissa. Valkosipulia leivänpäällä ja kanelia hunajassa. Ja jos ei tauti lähde, niin ainakin se haisee hyvältä.
***
Nyt aamulla olo on eilistäkin surkeampi. Paskamaista.
torstai 10. marraskuuta 2016
inspireeraus
Tämä järjetön lumen tulo inspiroi meikäläisen joulufiiliksiin. Jossa mielentilassa tsekkasin kuntoon osoitelistani, osoitetarrat sekä hlöluettelon tulevan joulun korteille.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Paitsi kortit, jotka on kokonaan tehty. Täytyy vain käydä ostamassa kirjekuoria.
JälkiMärinät:
mä: "Nyt kyllä siivoot tän huoneesi! Heti!"
Isompi: "Mikä nyt on? Onko lähtö johonkin?"
mä: "Hengenlähtö on kohta, jos ei ala lapa liikkua."
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Paitsi kortit, jotka on kokonaan tehty. Täytyy vain käydä ostamassa kirjekuoria.
JälkiMärinät:
mä: "Nyt kyllä siivoot tän huoneesi! Heti!"
Isompi: "Mikä nyt on? Onko lähtö johonkin?"
mä: "Hengenlähtö on kohta, jos ei ala lapa liikkua."
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
ällistellään täältä kaukaa
Ainahan on tiedetty, että Jenkkilässä on todella paljon niitä, joille on jaettu sillä pienimmällä kauhalla ja jotka kuvittelevat, ettei maailmassa muita olekaan. Niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä muu maailma heistä ajattelee. Niitä, jotka kuvittelevat olevansa turvassa kaikelta, koska ovat Jenkkilän kansalaisia.
Mutta täytyy kyllä sanoa, etten ihan näin pöljiksi heitä siltikään uskonut. Ihan käsittämätöntä. Ei vain mene tajuntaan.
Ainoa erittäin pieni toivon säde on se, että kyllähän sitä Reaganinkin valintaa aikoinaan ällisteltiin ja pelättiinkin. Tosin silloin toisella puolella maapalloa oli vallankahvassa Gorbatsov. Kohta näyttää molemmissa kulmissa olevan täysi... valitse itse.
Hullu hullu maailma.
JälkiMärinät:
Epäinhimillisyyden uhallakin täytyy vain toivoa, että äijä ryssii homman niin pahasti jo alkumetreillä, että joku totaalisen epätoivoinen ja suivaantunut siirtää hänet syrjään. Tavalla tai toisella.
Mutta täytyy kyllä sanoa, etten ihan näin pöljiksi heitä siltikään uskonut. Ihan käsittämätöntä. Ei vain mene tajuntaan.
Ainoa erittäin pieni toivon säde on se, että kyllähän sitä Reaganinkin valintaa aikoinaan ällisteltiin ja pelättiinkin. Tosin silloin toisella puolella maapalloa oli vallankahvassa Gorbatsov. Kohta näyttää molemmissa kulmissa olevan täysi... valitse itse.
Hullu hullu maailma.
JälkiMärinät:
Epäinhimillisyyden uhallakin täytyy vain toivoa, että äijä ryssii homman niin pahasti jo alkumetreillä, että joku totaalisen epätoivoinen ja suivaantunut siirtää hänet syrjään. Tavalla tai toisella.
tiistai 8. marraskuuta 2016
talvi
On se osaltaan kyllä pukeutumiskysymyskin, ei auta. Meinaan, jos pakkasta on 6-7 astetta, tuulee ja lunta vihmoo naamaa, mutta jos on Anopilta perintönä saatu toppatakki päällä, ei ole kylmä. Eikä potuta.
Siksi oli helppo aamulla hymyillä klo 6 aikaan Juhalle - Hgin kaupungin katujen kunnossapito-osaston poitsulle -, joka tuli kaverinsa kanssa kolaamaan bussipysäkkiä aurauksen jälkeen. Ja Juhakin hymyili minulle. Toivotettiin toisillemme iloiset hyvät huomenet huolimatta siitä jumalattomasta kelloajasta, jolloin hän oli jo töissä ja minäkin vankasti matkalla kaivokselle.
Ilman lunta ja yöllistä myräkkää emme olisi kohdanneet. Eli ei niin suurta 'pahaa', ettei jotain hyvääkin.
JälkiMärinät:
Pienin on kunnostautunut koulussa saamalla hyviä numeroita kokeista sekä kehuja Wilman kautta. Lisäksi ulkoilu maistuu, vaikka tuo sää ei välttämättä niin kutsuva olekaan. Olen iloinen ja ylpeä.
Isompi on kunnostautunut myös koulussa, mutta vähän toisella tavalla, meinaan kansallisessa kisassa. Viimeinen finaalirypistys on vielä edessä joulukuussa. Jännittävää.
Siksi oli helppo aamulla hymyillä klo 6 aikaan Juhalle - Hgin kaupungin katujen kunnossapito-osaston poitsulle -, joka tuli kaverinsa kanssa kolaamaan bussipysäkkiä aurauksen jälkeen. Ja Juhakin hymyili minulle. Toivotettiin toisillemme iloiset hyvät huomenet huolimatta siitä jumalattomasta kelloajasta, jolloin hän oli jo töissä ja minäkin vankasti matkalla kaivokselle.
Ilman lunta ja yöllistä myräkkää emme olisi kohdanneet. Eli ei niin suurta 'pahaa', ettei jotain hyvääkin.
JälkiMärinät:
Pienin on kunnostautunut koulussa saamalla hyviä numeroita kokeista sekä kehuja Wilman kautta. Lisäksi ulkoilu maistuu, vaikka tuo sää ei välttämättä niin kutsuva olekaan. Olen iloinen ja ylpeä.
Isompi on kunnostautunut myös koulussa, mutta vähän toisella tavalla, meinaan kansallisessa kisassa. Viimeinen finaalirypistys on vielä edessä joulukuussa. Jännittävää.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
aamun kauheus
Aamut ovat pahimpia. Vaikka yö olisikin mennyt hyvin, niin aamulla herätessä kaikki möröt kuitenkin odottavat sängyn vierellä valmiina ahdistamaan puolustuskyvyttömän vastaheränneen nurkkaan. Epäreilua.
JälkiMärinät:
Eilen käveltiin Muorin kanssa haudoille. Onneksi olin laittanut Isomman vanhan takin päälleni, muuten olisin jäätynyt kalikaksi, Ei sillä, että olisi niin kylmä ollut, mutta kun se oli sellaista köpöttelyä, että meinasi alkaa vilustaa.
Haudoilla tavattiinkin sitten sattumalta puolisukua. Siis ihan hengissä olevia. Mikä oli hyvä, koska saimme opastuksen haudalle, jossa emme olleet vielä käyneet. Nyt tietää senkin kiven paikan.
Koska päivä oli ollut puuhakas (vaatteiden pesua, imurointia, vessan pesua, ruuan laittoa), ilta menikin sitten rattoisasti Downshiftaajia katsellessa. Aloitin sarjan ihan perinteisesti telkkarista, mutta kun unohdin seuraavani sitä ja yksi jakso jäi välistä, siirryin Areenan puolelle ja sieltä sen sitten katsoin pois kuleksimasta. Eli tykkäsin.
Kohta pitää suunnata kirkolle lauluhommiin. Kurkku tuntuu karhealta ja nenässäkin on tukkoisuutta. Varmaa tulossa takaisin se viimeviikkoinen plunssa. Ärsyttävää.
JälkiMärinät:
Eilen käveltiin Muorin kanssa haudoille. Onneksi olin laittanut Isomman vanhan takin päälleni, muuten olisin jäätynyt kalikaksi, Ei sillä, että olisi niin kylmä ollut, mutta kun se oli sellaista köpöttelyä, että meinasi alkaa vilustaa.
Haudoilla tavattiinkin sitten sattumalta puolisukua. Siis ihan hengissä olevia. Mikä oli hyvä, koska saimme opastuksen haudalle, jossa emme olleet vielä käyneet. Nyt tietää senkin kiven paikan.
Koska päivä oli ollut puuhakas (vaatteiden pesua, imurointia, vessan pesua, ruuan laittoa), ilta menikin sitten rattoisasti Downshiftaajia katsellessa. Aloitin sarjan ihan perinteisesti telkkarista, mutta kun unohdin seuraavani sitä ja yksi jakso jäi välistä, siirryin Areenan puolelle ja sieltä sen sitten katsoin pois kuleksimasta. Eli tykkäsin.
Kohta pitää suunnata kirkolle lauluhommiin. Kurkku tuntuu karhealta ja nenässäkin on tukkoisuutta. Varmaa tulossa takaisin se viimeviikkoinen plunssa. Ärsyttävää.
lauantai 5. marraskuuta 2016
vanhus ja uni
Oltiin eilen tuttujen mukavien ihmisten kanssa iltatilaisuudessa hienossa ravintolassa. Hauskaa oli ja ruoka oli erittäin hyvää. Juomaakin riitti, jopa liiaksi siinä mielessä, että meinasi jäädä juomatta.
En tiedä, oliko ruuassa jotain, mutta meikäläiselle tuli siitä hieman huono olo, vaikken itseäni turpoksiin syönytkään. Alkoi väsyttääkin jo tosi aikaisin. Samaa tuntuivat sanovan muutkin: väsyttää, pitää lähteä kotiin.
Minäkin olin kotona jo pian puolen yön jälkeen ja nukuinkin sen 7,5 tuntia, jota enempään en vain nähtävästi kykene, vaikkei mitään heräämisvelvoitetta olisikaan. Ja edelleenkin on pakissa hieman outo tunne. Toivon todella, ettei ruuassa ollut mitään epäilyttävää.
Nenäkin tukostaa. Onkohan se viimeviikkoinen plunssa tulossa takaisin? Tai joku sen ikävistä kavereista.
JälkiMärinät:
TM lähti Kesäpaikalle sahaamaan ensi talven polttopuita. Kyllä on onni omistaa kaukaa viisas mies.
Mitäköhän sitä tekisi näin Pyhäinpäivän ratoksi? Voisin kävellä haudoille. Tai mennä iltakirkkoon. Ehkä kaivan joulukortit esiin ja laitan ne lähtövalmiiksi.
En tiedä, oliko ruuassa jotain, mutta meikäläiselle tuli siitä hieman huono olo, vaikken itseäni turpoksiin syönytkään. Alkoi väsyttääkin jo tosi aikaisin. Samaa tuntuivat sanovan muutkin: väsyttää, pitää lähteä kotiin.
Minäkin olin kotona jo pian puolen yön jälkeen ja nukuinkin sen 7,5 tuntia, jota enempään en vain nähtävästi kykene, vaikkei mitään heräämisvelvoitetta olisikaan. Ja edelleenkin on pakissa hieman outo tunne. Toivon todella, ettei ruuassa ollut mitään epäilyttävää.
Nenäkin tukostaa. Onkohan se viimeviikkoinen plunssa tulossa takaisin? Tai joku sen ikävistä kavereista.
JälkiMärinät:
TM lähti Kesäpaikalle sahaamaan ensi talven polttopuita. Kyllä on onni omistaa kaukaa viisas mies.
Mitäköhän sitä tekisi näin Pyhäinpäivän ratoksi? Voisin kävellä haudoille. Tai mennä iltakirkkoon. Ehkä kaivan joulukortit esiin ja laitan ne lähtövalmiiksi.
perjantai 4. marraskuuta 2016
löylykeskustelu
Isompi: "Meillä tehtiin koulussa sellanen ammatinvalintatesti."
mä: "No, mikä susta tulee isona?"
Isompi: "Se siinä olikin vaikeus, kun mua ei oikein kiinnosta mikään. Oli vähän vaikee vastata."
mä: "Kai sä nyt jonkun tuloksen sait."
Isompi: "No, ekaksi siihen tuli yrittäjä."
mä: "Yrittäjä ?!! Toisaalta oothan sä kova yrittämään. Aina yrität ---"
Isompi ja mä yhteen ääneen: "--- lusmuilla kaikesta."
:D
Kyllä kana munansa tuntee.
***
Hauskaa viikonloppua kaikille!
JälkiMärinät:
Toiseksi oli tullut kalastaja (tiedustelin, oliko kenties kysytty lempiruokaa) ja kolmanneksi hotelliemäntä.
Toi kakkonen on hyvä. Etenkin jos musta tulee se kalatalousneuvoja.
mä: "No, mikä susta tulee isona?"
Isompi: "Se siinä olikin vaikeus, kun mua ei oikein kiinnosta mikään. Oli vähän vaikee vastata."
mä: "Kai sä nyt jonkun tuloksen sait."
Isompi: "No, ekaksi siihen tuli yrittäjä."
mä: "Yrittäjä ?!! Toisaalta oothan sä kova yrittämään. Aina yrität ---"
Isompi ja mä yhteen ääneen: "--- lusmuilla kaikesta."
:D
Kyllä kana munansa tuntee.
***
Hauskaa viikonloppua kaikille!
JälkiMärinät:
Toiseksi oli tullut kalastaja (tiedustelin, oliko kenties kysytty lempiruokaa) ja kolmanneksi hotelliemäntä.
Toi kakkonen on hyvä. Etenkin jos musta tulee se kalatalousneuvoja.
torstai 3. marraskuuta 2016
mielipide
Eilislööppi (IL):
Korkein oikeus hylkäsi Auerin purkuhakemuksen - seksuaalirikostuomio jää voimaan
***
Syytetty on sitä mieltä, että poliisi on tämän asian takana ennakkokäsityksineen ynnä muineen.
Minä olen sitä mieltä, että suomalainen poliisi on erittäin pätevä toimissaan ja tutkimuksissaan. Ketään ei taatusti Suomessa tuomita syyttömänä. Eli syytetty puhuu paskaa, kun sanoo, ettei ole näihin tekoihin syyllinen, josta sai tuomion. Ja jos kykenee ko. oksettaviin tekoihin, kykenee varmasti muuhunkin. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
JälkiMärinät:
Lumimyräkkä alkoi eilen iltapäivästä. Ei sitä nyt ihan tolkuttomasti tullut, mutta se tuli pöllyten. Meikäläinen lähti heti harjoittelemaan 'liukkaan'kelin ajoa - käytiin tilaamassa Pienimmälle uudet silmälasit -, kun TM oli pyhänä vaihtanut kitkat Masaan.
No, ehkä jonkun mielestä siellä oli niin liukas, että täytyi ajaa toisen pahteriin ja aiheuttaa samaisen kääk-lehden otsikoiden mukaisen 'kaaoksen', mutta meikäläinen ei sellaista huomannut. Hissunkissun mentiin sulassa sovussa 1-Kehää pitkin pahimpaan ruuhka-aikaan ja hyvin veti. Kukaan ei hökköillyt ja sivusta tulevatkin päästettiin mukaan kisaan.
Kuinkakohan kauan etukäteen se lumisade pitäisi ilmoittaa tulevaksi, ettei se enää yllättäisi ketään? Riittääkö, jos juhannuksena kertoo?
Korkein oikeus hylkäsi Auerin purkuhakemuksen - seksuaalirikostuomio jää voimaan
***
Syytetty on sitä mieltä, että poliisi on tämän asian takana ennakkokäsityksineen ynnä muineen.
Minä olen sitä mieltä, että suomalainen poliisi on erittäin pätevä toimissaan ja tutkimuksissaan. Ketään ei taatusti Suomessa tuomita syyttömänä. Eli syytetty puhuu paskaa, kun sanoo, ettei ole näihin tekoihin syyllinen, josta sai tuomion. Ja jos kykenee ko. oksettaviin tekoihin, kykenee varmasti muuhunkin. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
JälkiMärinät:
Lumimyräkkä alkoi eilen iltapäivästä. Ei sitä nyt ihan tolkuttomasti tullut, mutta se tuli pöllyten. Meikäläinen lähti heti harjoittelemaan 'liukkaan'kelin ajoa - käytiin tilaamassa Pienimmälle uudet silmälasit -, kun TM oli pyhänä vaihtanut kitkat Masaan.
No, ehkä jonkun mielestä siellä oli niin liukas, että täytyi ajaa toisen pahteriin ja aiheuttaa samaisen kääk-lehden otsikoiden mukaisen 'kaaoksen', mutta meikäläinen ei sellaista huomannut. Hissunkissun mentiin sulassa sovussa 1-Kehää pitkin pahimpaan ruuhka-aikaan ja hyvin veti. Kukaan ei hökköillyt ja sivusta tulevatkin päästettiin mukaan kisaan.
Kuinkakohan kauan etukäteen se lumisade pitäisi ilmoittaa tulevaksi, ettei se enää yllättäisi ketään? Riittääkö, jos juhannuksena kertoo?
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
katastrofin ohitus
Viittaan otsikolla 11.9. postattuu kirjoitukseen ("laskeutuminen 2000-luvulle"), jossa sulkulauseessa mainitsen, että Hupsu (= kännykkä) pelasti minut ja kaverini 99varmalta sydäriltä.
Homma meni siis niin, että pyysin Isompaa apuun kalenteri-asiassa. Isompi Kuuklen suosijana latasi Hupsuun tietty Kuuklen version kalenterista (ja hemmetin hyvä niin!).
Avattuani kalenterin ihmettelin, että mitenkäs siinä näkyy jo meidän kanadanreissun lähtö- ja tulopäivä... Isompi sanoi, että se nappaa ne tiedot jostain gmailin sähköpostista, jossa näitä matkatietoja on, ja päivittää ne tiedot valmiiksi.
Olin luonnollisestikin ihan tuhannen ällistynyt, että onpas pirun fiksu vehje ja systeemi. Vaikka olikin sen tulopäivän päivittänyt väärälle päivälle.
Hmm...?
Hetki - ei kovin pitkä, vaikka sitä ehkä onkin vaikea uskoa - meni ennen kuin älyn valo kirkastui korvien välissä ja paniikissa lähdin hakemaan lentotietoja lipuista.
Juu. Väärälle päivälle oli varattu paluulento. Jotenkin varmasti oli aikaero sotkenut meidän ajatukset ihan totaalisesti ja paluupäivä olikin yhtä myöhempi kuin päärevohkalla.
Myönnän, että polvissa notkahti, mutta ei siinä muuta kuin soittamaan ja jakamaan ilosanomaa kaverille, joka myös päästeli muutaman pärisevän kuullessaan tilanteen. Sovittiin treffit hänen luokseen ja varattiin sitten yksi hotelliyö lisää Torontossa, koska helpompi se oli tehdä kuin lähteä värkkäämään lentopäivää. Ja kuka nyt ei yhtä ylimääräistä lomapäiväänsä viettäisi mielellään Torontossa.
Kun sitten matkan lopulla hotellissa selitettiin tilanne, ei meidän edes tarvinnut vaihtaa hotellihuonetta viimeiseksi yöksi. Eipä tarvinnut raahata kamoja edestakaisin.
Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos Hupsun. Ja Isomman.
JälkiMärinät:
Sitä nyt sitten tuli. Lunta. Taitaa olla vielä pahin myräkkä edessä, kun vasta sentti on maassa. Tuuli on ainakin ihan kammottava. Hrrr.
Homma meni siis niin, että pyysin Isompaa apuun kalenteri-asiassa. Isompi Kuuklen suosijana latasi Hupsuun tietty Kuuklen version kalenterista (ja hemmetin hyvä niin!).
Avattuani kalenterin ihmettelin, että mitenkäs siinä näkyy jo meidän kanadanreissun lähtö- ja tulopäivä... Isompi sanoi, että se nappaa ne tiedot jostain gmailin sähköpostista, jossa näitä matkatietoja on, ja päivittää ne tiedot valmiiksi.
Olin luonnollisestikin ihan tuhannen ällistynyt, että onpas pirun fiksu vehje ja systeemi. Vaikka olikin sen tulopäivän päivittänyt väärälle päivälle.
Hmm...?
Hetki - ei kovin pitkä, vaikka sitä ehkä onkin vaikea uskoa - meni ennen kuin älyn valo kirkastui korvien välissä ja paniikissa lähdin hakemaan lentotietoja lipuista.
Juu. Väärälle päivälle oli varattu paluulento. Jotenkin varmasti oli aikaero sotkenut meidän ajatukset ihan totaalisesti ja paluupäivä olikin yhtä myöhempi kuin päärevohkalla.
Myönnän, että polvissa notkahti, mutta ei siinä muuta kuin soittamaan ja jakamaan ilosanomaa kaverille, joka myös päästeli muutaman pärisevän kuullessaan tilanteen. Sovittiin treffit hänen luokseen ja varattiin sitten yksi hotelliyö lisää Torontossa, koska helpompi se oli tehdä kuin lähteä värkkäämään lentopäivää. Ja kuka nyt ei yhtä ylimääräistä lomapäiväänsä viettäisi mielellään Torontossa.
Kun sitten matkan lopulla hotellissa selitettiin tilanne, ei meidän edes tarvinnut vaihtaa hotellihuonetta viimeiseksi yöksi. Eipä tarvinnut raahata kamoja edestakaisin.
Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos Hupsun. Ja Isomman.
JälkiMärinät:
Sitä nyt sitten tuli. Lunta. Taitaa olla vielä pahin myräkkä edessä, kun vasta sentti on maassa. Tuuli on ainakin ihan kammottava. Hrrr.
tiistai 1. marraskuuta 2016
talvi pulkassa
Eli siis varastossa. Puut.
Haettiin viikonloppuna TM:n kanssa Kesäpaikalta talven polttopuut.
Kivaa puuhaa tuollainen hyötyliikkuminen. Tietää roudanneensa halkoja, kun eri puolilla kroppelia jurnuttaa ja kurnuttaa.
***
Päivän epistola jää lyhyeksi, koska en voi kirjoittaa siitä, mitä mietin, koska muuten lukijani ampuvat minut aamunkoitteessa. Tai mahdollisesti hätäisimmät jo auringon laskiessa. Mälsää, mutta ymmärrettävää.
JälkiMärinät:
Meidän läski pihaorava kuolee taatusti sydän- ja verisuonitautiin. Se on jo nyt syönyt mökillisen lintujen siemeniä ja kaksi talipalloa eikä talvi ole vielä edes alkanut!
Haettiin viikonloppuna TM:n kanssa Kesäpaikalta talven polttopuut.
Kivaa puuhaa tuollainen hyötyliikkuminen. Tietää roudanneensa halkoja, kun eri puolilla kroppelia jurnuttaa ja kurnuttaa.
***
Päivän epistola jää lyhyeksi, koska en voi kirjoittaa siitä, mitä mietin, koska muuten lukijani ampuvat minut aamunkoitteessa. Tai mahdollisesti hätäisimmät jo auringon laskiessa. Mälsää, mutta ymmärrettävää.
JälkiMärinät:
Meidän läski pihaorava kuolee taatusti sydän- ja verisuonitautiin. Se on jo nyt syönyt mökillisen lintujen siemeniä ja kaksi talipalloa eikä talvi ole vielä edes alkanut!
maanantai 31. lokakuuta 2016
coolmama laajentaa reviiriään
Meikäläinenhän sai - siis osti ja nyt se on jo maksettukin - älypuhelimen tuossa melkein kaksi kuukautta sitten. Puhelimen, joka on todellakin osoittautunut omistajaansa älykkäämmäksi ja jaksaa vieläkin yllättää melkein joka päivä uusilla ihmeellisillä taidoillaan.
Valitettavasti puhelimen ominaisuudet ja helppokäyttöisyys ovat tehneet sen, että nyt minäkin olen sitten liittynyt siihen jatkuvasti puhelinta räpläävien ääliöiden kirottuun lahkoon. Onneksi kirjastot ovat vielä olemassa, joten bussimatkoilla sentään luen edelleenkin kirjaa enkä kännykkää.
Mutta sellaisenkin hullutuksen menin nyt sitten tekemään, että liityin Instagramiin. Ja laitoin sinne jopa kolme kuvaakin. Pienin se minut Instan saloihin perehdytti, vaikka vielä taitaa olla paljon oppimista. Ihan ei kaikki härpäkkeet ole selvät meikäläiselle.
Hankalin rasti taisi olla sen käyttäjänimen (taimikäsenyton) keksiminen. 'Coolmama' tai 'Hotmama' oli meikäläisen ehdotus, mutta Pienin tyrmäsi ne täysin. Hän ei kyllä suostu, että joku coolmama seuraa häntä Instassa. Hieman pettyneenä tyydyin konservatiivisempaan ratkaisuun. Sen kerran, kun yrittää pysyä edes jotenkin nuorison perässä, niin sitten ei saa revitellä täysillä. Höh.
JälkiMärinät:
Luulen, että tämä innostukseni ei kyllä kauaa kestä, mutta olenpahan edes jossain 'yhteisössä' mukana, kun en edelleenkään suostu taipumaan sille typerälle lärvikirjalle, joka sitä paitsi on jo kauan ollut ihan mummojen juttu. Nih.
***
Kyllä on pimeää ulkona, ei hitto vieköön! Miten sitä sitten joulukuussa kestää, kun aurinko nousee siinä puoli kymmenen kieppeissä ja laskee jo heti kolmen jälkeen, kun meinaa jo nyt tulla hulluksi ?!
Valitettavasti puhelimen ominaisuudet ja helppokäyttöisyys ovat tehneet sen, että nyt minäkin olen sitten liittynyt siihen jatkuvasti puhelinta räpläävien ääliöiden kirottuun lahkoon. Onneksi kirjastot ovat vielä olemassa, joten bussimatkoilla sentään luen edelleenkin kirjaa enkä kännykkää.
Mutta sellaisenkin hullutuksen menin nyt sitten tekemään, että liityin Instagramiin. Ja laitoin sinne jopa kolme kuvaakin. Pienin se minut Instan saloihin perehdytti, vaikka vielä taitaa olla paljon oppimista. Ihan ei kaikki härpäkkeet ole selvät meikäläiselle.
Hankalin rasti taisi olla sen käyttäjänimen (taimikäsenyton) keksiminen. 'Coolmama' tai 'Hotmama' oli meikäläisen ehdotus, mutta Pienin tyrmäsi ne täysin. Hän ei kyllä suostu, että joku coolmama seuraa häntä Instassa. Hieman pettyneenä tyydyin konservatiivisempaan ratkaisuun. Sen kerran, kun yrittää pysyä edes jotenkin nuorison perässä, niin sitten ei saa revitellä täysillä. Höh.
JälkiMärinät:
Luulen, että tämä innostukseni ei kyllä kauaa kestä, mutta olenpahan edes jossain 'yhteisössä' mukana, kun en edelleenkään suostu taipumaan sille typerälle lärvikirjalle, joka sitä paitsi on jo kauan ollut ihan mummojen juttu. Nih.
***
Kyllä on pimeää ulkona, ei hitto vieköön! Miten sitä sitten joulukuussa kestää, kun aurinko nousee siinä puoli kymmenen kieppeissä ja laskee jo heti kolmen jälkeen, kun meinaa jo nyt tulla hulluksi ?!
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
yleisön toiveesta
Meidän Kanadan turneemme nimi oli lainattu laululta: Kahden maan kansalainen.
Hengellisenä lauluna sillä on toinenkin merkitys, mutta meidän kiertueellemme se sopi erityisen hyvin siksi, että kävimme kaikissa kohteissamme varsinaisten konserttien lisäksi myös Suomi- tai Finlandia-kodeissa laulamassa vanhuksille, jotka eivät kaikki enää päässeet konsertteihimme ikänsä tai terveytensä takia.
Vastaanotto näissä paikoissa oli niin sydämellinen ja lämmin, että se nosti ihan kyyneleet silmiin. Ja koska usein jo lapsena opitut laulut säilyvät muistissa pisimpään, oli kyyneleitä myös monien mummojen ja pappojen silmissä, kun lauloimme vanhoja tuttuja kansanlauluja.
Kuulimme, että vaikka Suomesta ramppaa kuoroja Kanadassa ja näillä suomalaisalueillakin, niin kukaan muu kuoro ei ollut vieraillut näissä hoitokodeissa tai palvelutaloissa. Ensimmäinen olimme ja joka paikkaan menimme, mihin pyydettiin. Tai otettiin. Ja vastaanotto oli tietysti sen mukainen, ymmärtäähän sen.
Kiitosta tuli kaikista konserteistamme, joita oli yhteensä noin tusinan verran. Yleisö, järjestäjät ja vapaaehtoiset apulaiset, kaikki kiittelivät meitä vuolaasti ja pyysivät tulemaan pian uudestaan.
Kaikki esiintymisemme olivat tietenkin ilmaisia, mutta porstuassa oli aina kori, johon sai halutessaan laittaa pienen avustuksen seurakunnalle, jossa lauloimme, koska suomalaisseurakunnat Kanadassa toimivat hyvin pienellä budjetilla. Iso osa seurakunnan toiminnasta rahoitetaankin avustusten ja vapaaehtoistyön turvin. Onneksi lauloimme niin hyvin, että koriin kertyi kaikissa paikoissa mukava summa seurakuntien avuksi.
Konserttien jälkeen oli yleensä vapaaehtoisten puuhatätien järjestämä kahvitilaisuus, jossa pääsimme juttelemaan yleisön kanssa. Innokkaana myös yleisö tuli juttelemaan meidän kanssamme, niin harvoin siellä vieraita Suomesta kuitenkin käy. Koska meikäläisen sukunimi viittaa Pohjanmaalle ja nimemme näkyivät konserttiohjelmassa, tuli useamman konsertin jälkeen joku kysymään, että "missäs se 'Virtanen' on, haluan jutella hänen kanssaan". Ja mielelläni tein sukuselvitystä - siis TM:n suvusta.
Aivan kertakaikkisen hurmaavia ihmisiä saimme tavata! Mielenkiintoisia tarinoita kertoivat siitä, miten olivat päätyneet joskus 60 vuotta sitten Kanadaan ja millaista elämä on Kanadassa ollut. Niitä olisi jaksanut kuunnella vaikka yöt läpeensä. Hyvin ovat suomalaiset ja heidän jälkeläisensä maailmalla pärjänneet. Työteliästä ja sisukasta porukkaa ovat olleet ja ihan hattua pitää heille nostaa, ilmaiseksi eivät ole mitään saaneet. Hyvä he!
JälkiMärinät:
Kanadalaisista voisi sanoa myös vielä sanasen.
He ovat todella ystävällistä ja avuliasta porukkaa! Siis vilpittömästi. Ei tullut yhtään tunne, että he vain näön vuoksi ja tipin toivossa siinä mielistelevät, kuten naapurimaassaan vähän tuntui. Ei siltikään, vaikka joku kutsui meitä sanoilla "love", "dear" tai "sweetheart". Ihan luonnolliselta tuntui se heidän käytöksensä.
Ja aina, kun istuimme ravintolassa tai pubissa, tuli joku juttelemaan tai ainakin kysymään, mistä päin maailmaa olimme. Myös monet liikkeiden myyjät kysyivät omituisesta puheestamme selvästikin uteliaina, mistä olemme kotoisin. Usein arvelivat meidän olevan hollantilaisia, mutta kyllä joku meitä italialaisiksikin luuli. Ja siitähän se jutustelu helposti lähti käyntiin. Tuntui tosi mukavalta sellainen välitön tunnelma, jonka tunsi ihan kaikkialla, minne menimmekin.
Kanadalaiset tietävät Suomen, usein Helsingin tai muunkin paikkakunnan Suomesta, ja monilla oli suomalaisia tuttuja joko Kanadassa tai ihan Suomessa saakka. Ei siis ihme, että suomalaiset ovat Kanadassa niin hyvin viihtyneet ja suomalaisuus kukoistaa siellä vieläkin. Onhan siellä kuin kotonaan.
Hengellisenä lauluna sillä on toinenkin merkitys, mutta meidän kiertueellemme se sopi erityisen hyvin siksi, että kävimme kaikissa kohteissamme varsinaisten konserttien lisäksi myös Suomi- tai Finlandia-kodeissa laulamassa vanhuksille, jotka eivät kaikki enää päässeet konsertteihimme ikänsä tai terveytensä takia.
Vastaanotto näissä paikoissa oli niin sydämellinen ja lämmin, että se nosti ihan kyyneleet silmiin. Ja koska usein jo lapsena opitut laulut säilyvät muistissa pisimpään, oli kyyneleitä myös monien mummojen ja pappojen silmissä, kun lauloimme vanhoja tuttuja kansanlauluja.
Kuulimme, että vaikka Suomesta ramppaa kuoroja Kanadassa ja näillä suomalaisalueillakin, niin kukaan muu kuoro ei ollut vieraillut näissä hoitokodeissa tai palvelutaloissa. Ensimmäinen olimme ja joka paikkaan menimme, mihin pyydettiin. Tai otettiin. Ja vastaanotto oli tietysti sen mukainen, ymmärtäähän sen.
Kiitosta tuli kaikista konserteistamme, joita oli yhteensä noin tusinan verran. Yleisö, järjestäjät ja vapaaehtoiset apulaiset, kaikki kiittelivät meitä vuolaasti ja pyysivät tulemaan pian uudestaan.
Kaikki esiintymisemme olivat tietenkin ilmaisia, mutta porstuassa oli aina kori, johon sai halutessaan laittaa pienen avustuksen seurakunnalle, jossa lauloimme, koska suomalaisseurakunnat Kanadassa toimivat hyvin pienellä budjetilla. Iso osa seurakunnan toiminnasta rahoitetaankin avustusten ja vapaaehtoistyön turvin. Onneksi lauloimme niin hyvin, että koriin kertyi kaikissa paikoissa mukava summa seurakuntien avuksi.
Konserttien jälkeen oli yleensä vapaaehtoisten puuhatätien järjestämä kahvitilaisuus, jossa pääsimme juttelemaan yleisön kanssa. Innokkaana myös yleisö tuli juttelemaan meidän kanssamme, niin harvoin siellä vieraita Suomesta kuitenkin käy. Koska meikäläisen sukunimi viittaa Pohjanmaalle ja nimemme näkyivät konserttiohjelmassa, tuli useamman konsertin jälkeen joku kysymään, että "missäs se 'Virtanen' on, haluan jutella hänen kanssaan". Ja mielelläni tein sukuselvitystä - siis TM:n suvusta.
Aivan kertakaikkisen hurmaavia ihmisiä saimme tavata! Mielenkiintoisia tarinoita kertoivat siitä, miten olivat päätyneet joskus 60 vuotta sitten Kanadaan ja millaista elämä on Kanadassa ollut. Niitä olisi jaksanut kuunnella vaikka yöt läpeensä. Hyvin ovat suomalaiset ja heidän jälkeläisensä maailmalla pärjänneet. Työteliästä ja sisukasta porukkaa ovat olleet ja ihan hattua pitää heille nostaa, ilmaiseksi eivät ole mitään saaneet. Hyvä he!
JälkiMärinät:
Kanadalaisista voisi sanoa myös vielä sanasen.
He ovat todella ystävällistä ja avuliasta porukkaa! Siis vilpittömästi. Ei tullut yhtään tunne, että he vain näön vuoksi ja tipin toivossa siinä mielistelevät, kuten naapurimaassaan vähän tuntui. Ei siltikään, vaikka joku kutsui meitä sanoilla "love", "dear" tai "sweetheart". Ihan luonnolliselta tuntui se heidän käytöksensä.
Ja aina, kun istuimme ravintolassa tai pubissa, tuli joku juttelemaan tai ainakin kysymään, mistä päin maailmaa olimme. Myös monet liikkeiden myyjät kysyivät omituisesta puheestamme selvästikin uteliaina, mistä olemme kotoisin. Usein arvelivat meidän olevan hollantilaisia, mutta kyllä joku meitä italialaisiksikin luuli. Ja siitähän se jutustelu helposti lähti käyntiin. Tuntui tosi mukavalta sellainen välitön tunnelma, jonka tunsi ihan kaikkialla, minne menimmekin.
Kanadalaiset tietävät Suomen, usein Helsingin tai muunkin paikkakunnan Suomesta, ja monilla oli suomalaisia tuttuja joko Kanadassa tai ihan Suomessa saakka. Ei siis ihme, että suomalaiset ovat Kanadassa niin hyvin viihtyneet ja suomalaisuus kukoistaa siellä vieläkin. Onhan siellä kuin kotonaan.
lauantai 29. lokakuuta 2016
mitä vielä Kanadasta
Kanadassa tosiaan ruoka muistuttaa aika paljon eteläisen naapurimaansa ruokavaliota. Paljon on leipään ja pullaan perustuvaan tajun vievää mössöä tarjolla. Siksi meille olikin ensimmäisen aamun aamiaistarjoilu todellinen järkytys. Kaikilla oli ikävä jugurttia, leikkeleitä, juusto ja vihanneksia. Onneksi niitä sitten saatiin muina aamuina. Kun sitten lähtöpäivänä kävimme lounaalla Village Idiot Pub'ssa ja tilasimme kaikki viisi seurueen jäsentä Idiot-salaatin, äimisteli tarjoilijapoika ihan ääneen, että "tepäs terveellisesti syötte". Siltikään ns. laajarunkoja ei näkynyt kaupunkikuvassa läheskään niin paljoa kuin Jenkkilässä. Tarkemmin ajatellen heitä ei näkynyt juuri ollenkaan, mikä on aika yllättävä asia.
Yleisistä vessoista on ihan pakko mainita: olivat todella, todella siistejä kaikki! Eivätkä ne velottaneet mitään maksuja tai vaatineet poletteja. Monissa vessoissa oli huuhtelunapin sijaan infrapunatunnistin, joka huuhteli pytyn automaattisesti, kun pahteri siirtyi tarpeeksi kauas pöntöstä. Tämä yllätti ainakin meikäläisen ensimmäisellä kerralla, mutta tarkemmin ajateltuna oli ihan hyvä juttu. Kahden hanan - kuuma ja kylmä - ratkaisu sen sijaan oli välillä vähän työläs tottumattomalle. Onneksi isossa osassa vessoja oli automaattihanat. Kangaspyyherullia, joita Suomessa suositaan, ei ollut, ihan paperilla sai kätensä pyyhkiä. Niin, paperi. Pahteripaperi oli ihan syvältä: ohutta ja helpostihajoavaa höttöä, jota sai kiskoa metritolkulla, ettei olisi pelkkään käteen pyyhkinyt. Samoin käsipyyhepaperi meni heti ihan lötköksi kastuessaan, vaikka kuivana tuntui jämäkältä ja paksulta. Ei muuta kuin Serlaa sinnekin, niin vessakokemus muuttuu täydelliseksi!
Ihmiset Kanadassa - suomalaiset ja muutkin - olivat aivan kertakaikkisen mukavia. Pienissä paikoissa kaikki tervehtivät kadulla toisiaan ja Thunder Bay'ssa eräs polkupyöräilevä herrasmies huikkasi meille neljän hengen rouvaporukalle, että "Hyvää kiitospäivää, leidit!" Ihmiset auttoivat ystävällisesti aina, missä ikinä apua pyysimmekin - jopa pyytämättämmekin - ja jos eivät osanneet auttaa, neuvoivat meitä sinne, missä osataan ja pahoittelivat, ettei heistä ollut apua. Esimerkiksi Toronton metrossa luimme karttaa pohtien, mistä kannattaisi nousta maanpinnalle. Meidän luokse tuli nuori nainen kahvikuppi kädessä ja kysyi, voisiko auttaa. Kerroimme pulmamme ja hän alkoi neuvoa tietä. Kohta tajusi, että selitys menee liian monimutkaiseksi ja pyysi seuraamaan perässään. Kuljetti sitten meidät haluamaamme kohtaan ylös kadulle ja iloisesti moikaten jatkoi matkaansa.
Kun taas vaatekaupassa erään kuorolaisen luottokortin siru teki tenän eikä korttia voinut käyttää, pahoittelivat myyjät meille aiheutunutta vaivaa, kun olivat ensin kolme kertaa yrittäneet saada korttia toimimaan. Tarjoilijat ravintoloissa ja pubeissa kutsuivat meitä ihan luontevasti sanoilla "love", "dear", "girls" ja "sweetheart" eikä se tuntunut meistäkään yhtään oudolta tai tungettelevalta. Tuota välitöntä ystävällisyyttä tulee vielä monta kertaa ikävä, kunhan tässä talvi oikein kierähtää vauhtiin ja suomalaiset muuttuvat entistäkin mörököllimäisemmiksi.
Kelit reissussa todellakin suosivat meitä - viime kesän yli 40 asteen helteet taisivat vielä jotenkin vaikuttaa ja tuoda poikkeukselliset yli 20 asteen lämmöt - ja antoivat vielä häivähdyksen kesästä, mutta onneksi ehdimme nähdä sitä kuuluisaa Kanadan ruskaakin. Maaruskaa ei varsinaisesti reitillämme ollut, mutta puissa sitten sitäkin enemmän. Se oli sellaista mosaiikkimaista väriloistoa, jota ei voi sanoin tarpeeksi kuvata ja ylistää. Värejä kaikissa vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä löytyi enemmän kuin Tikkurilan värikartasta! Ja sitä riitti. Henkeä haukkoen ihailimme kokonaisia metsiä, joissa näkyi vain noita keltaisen ja punaisen sekoituksia. Muutaman hyvän otoksen sain muistoksi, mutta siltikin tuntui, ettei kameralla pysty mitenkään vangitsemaan sitä huikaisevaa värien ilotulitusta.
Matkareittimme kulki suurien järvien, Yläjärven ja Ontario-järven, pohjoisrantoja pitkin. Teimme matkaa bussilla Thunder Baysta Torontoon kolmessa eri pätkässä. Ensimmäisellä ajettiin n. 700 km, toisella 300-400 km ja kolmannella 400-500 km. Kanadassa on tapana ilmoittaa välimatkat aikoina, ei pituuksina, syystä, jota en nyt muista. Bussimatkat menivät kuitenkin kivuttomasti ja hauskoissa merkeissä, vaikka alkuun ainakin tuota ensimmäistä hieman jännitimmekin juuri tuon pituuden takia.
Hyvin siis näimme maisemia isojen järvien Kanadan puolella. Pitkiä täysin asuttamattomia taipaleita siellä oli paljon. Välillä tuntui kuin olisi jossain Pohjois-Suomessa ajellut. Osa 'kylistä' oli niin pieniä, että hyvä kun tajusimme ne ohittaneemme, osaa ei edes ehditty noteerata. Kartasta vain luettiin, että joku kylähän se siinäkin vilahti ohi.
Pohjois-Amerikan suuret järvet ovat todellakin SUURIA järviä. Sitä ei oikeastaan ymmärräkään, kuinka hiton suuria ne ovat, koska ne ovat kuin meriä. Niitä pitkin kulkeekin tankkereita, samanlaisia kuin valtamerillä vain hieman matalammalla syväyksellä. Ja kun tuuli puhaltaa, niin rantaan lyövät aallot vetävät ihan vertoja esim. välimerellisille aalloille. Kalaa järvet tarjoavat runsaasti ja sitä kanadalaiset innokkaasti myös kalastavat. Lohta on tarjolla niin ravintoloissa kuin kotonakin usein. Torontossa oli ravintolakin, jonka nimi oli Salmon Lovers, joka meitä pervoja tietty hieman nauratti. Kalastus on siis kanadalaisille rakas ja mieleinen harrastus, sekä miehille että naisille, ja kalaa säilötään monin eri tavoin, jotta sitä olisi mahdollisimman usein ruokapöydässä. Mekin sitä luonnollisestikin saimme maistaa matkan aikana.
Eläimiä henkilökohtaisesti näin vähän. Mustia, minkkimäisiä oravia oli runsaasti puistoissa ja puutarhoissa, mutta esim. maaoravan näin vain kerran. Liekö ollut Tiku. Tai Taku. Myös kanadanhanhia (kuinka ollakaan) näkyi runsaasti ja useamman haukankin bongasimme. Mahdollisuus nähdä vaikka mitä muuta oli kyllä olemassa.
Esim. Sudburyssa Finlandia-kodin ulko-ovessa sisäpuolella oli varoituslappu, jossa luki, että alueella oli nähty mustakarhuemo kolmen poikasensa kanssa, joten ovi tuli pitää kiinni, etteivät ne tulisi sisälle. Just. Sault Ste. Mariessa puolestaan kirkkoherra rouvineen oli nähnyt haisunäädän aivan kirkon ulkopuolella. Kiireesti olivat tulleet sisään, ettei otus vain olisi säikähtänyt ja räjäyttänyt kaasupanosta. Sen vaikutukset näet saattavat tuntua vielä 2,5 kilometrinkin päässä, joten olisi jäänyt konsertti pitämättä siltä illalta, jos skunkki olisi hermostunut.
Eräs kuorolainen puolestaan luuli nähneensä harhoja, kun majapaikkansa metsänreunassa oli nähnyt vilauksen isohkosta 'koirasta'. Emäntänsä vahvisti, että kyllä se varmasti mustakarhu oli. Niitä kun käyskenteli hänen tiluksillaan varsin usein. Omenapuissakin ihan talon vieressä oli mustakarhun tekemiä jälkiä. Jotta nämä meidän kanit ja ketut ovat melko kesyä porukkaa kanadalaisiin pihavieraisiin verrattuna.
JälkiMärinät:
Kuvia tuli otettua noin viitisen sataa. Enemmänkin olisi voinut, mutta ei jaksanut koko ajan olla kameran varressa. Toisin kuin kuorokaveri, joka jo ensimmäisenä matkapäivänä oli ottanut melkein 800 kuvaa. Hänellä oli kyllä kunnon varustus mukana, ei mikään kännykkäkamera, mutta on siinä silti aika raakkaaminen matkan jälkeen, kun käy ne tuhannet ottamansa kuvat läpi. Kuoron kanssa on sovittu jo 'pikkujoulut', jolloin katsellaan matkakuvia, muistellaan matkaa ja syödään tietysti suomalaista pullaa, johon matkalla saimme mielistyä.
Yleisistä vessoista on ihan pakko mainita: olivat todella, todella siistejä kaikki! Eivätkä ne velottaneet mitään maksuja tai vaatineet poletteja. Monissa vessoissa oli huuhtelunapin sijaan infrapunatunnistin, joka huuhteli pytyn automaattisesti, kun pahteri siirtyi tarpeeksi kauas pöntöstä. Tämä yllätti ainakin meikäläisen ensimmäisellä kerralla, mutta tarkemmin ajateltuna oli ihan hyvä juttu. Kahden hanan - kuuma ja kylmä - ratkaisu sen sijaan oli välillä vähän työläs tottumattomalle. Onneksi isossa osassa vessoja oli automaattihanat. Kangaspyyherullia, joita Suomessa suositaan, ei ollut, ihan paperilla sai kätensä pyyhkiä. Niin, paperi. Pahteripaperi oli ihan syvältä: ohutta ja helpostihajoavaa höttöä, jota sai kiskoa metritolkulla, ettei olisi pelkkään käteen pyyhkinyt. Samoin käsipyyhepaperi meni heti ihan lötköksi kastuessaan, vaikka kuivana tuntui jämäkältä ja paksulta. Ei muuta kuin Serlaa sinnekin, niin vessakokemus muuttuu täydelliseksi!
Ihmiset Kanadassa - suomalaiset ja muutkin - olivat aivan kertakaikkisen mukavia. Pienissä paikoissa kaikki tervehtivät kadulla toisiaan ja Thunder Bay'ssa eräs polkupyöräilevä herrasmies huikkasi meille neljän hengen rouvaporukalle, että "Hyvää kiitospäivää, leidit!" Ihmiset auttoivat ystävällisesti aina, missä ikinä apua pyysimmekin - jopa pyytämättämmekin - ja jos eivät osanneet auttaa, neuvoivat meitä sinne, missä osataan ja pahoittelivat, ettei heistä ollut apua. Esimerkiksi Toronton metrossa luimme karttaa pohtien, mistä kannattaisi nousta maanpinnalle. Meidän luokse tuli nuori nainen kahvikuppi kädessä ja kysyi, voisiko auttaa. Kerroimme pulmamme ja hän alkoi neuvoa tietä. Kohta tajusi, että selitys menee liian monimutkaiseksi ja pyysi seuraamaan perässään. Kuljetti sitten meidät haluamaamme kohtaan ylös kadulle ja iloisesti moikaten jatkoi matkaansa.
Kun taas vaatekaupassa erään kuorolaisen luottokortin siru teki tenän eikä korttia voinut käyttää, pahoittelivat myyjät meille aiheutunutta vaivaa, kun olivat ensin kolme kertaa yrittäneet saada korttia toimimaan. Tarjoilijat ravintoloissa ja pubeissa kutsuivat meitä ihan luontevasti sanoilla "love", "dear", "girls" ja "sweetheart" eikä se tuntunut meistäkään yhtään oudolta tai tungettelevalta. Tuota välitöntä ystävällisyyttä tulee vielä monta kertaa ikävä, kunhan tässä talvi oikein kierähtää vauhtiin ja suomalaiset muuttuvat entistäkin mörököllimäisemmiksi.
Kelit reissussa todellakin suosivat meitä - viime kesän yli 40 asteen helteet taisivat vielä jotenkin vaikuttaa ja tuoda poikkeukselliset yli 20 asteen lämmöt - ja antoivat vielä häivähdyksen kesästä, mutta onneksi ehdimme nähdä sitä kuuluisaa Kanadan ruskaakin. Maaruskaa ei varsinaisesti reitillämme ollut, mutta puissa sitten sitäkin enemmän. Se oli sellaista mosaiikkimaista väriloistoa, jota ei voi sanoin tarpeeksi kuvata ja ylistää. Värejä kaikissa vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä löytyi enemmän kuin Tikkurilan värikartasta! Ja sitä riitti. Henkeä haukkoen ihailimme kokonaisia metsiä, joissa näkyi vain noita keltaisen ja punaisen sekoituksia. Muutaman hyvän otoksen sain muistoksi, mutta siltikin tuntui, ettei kameralla pysty mitenkään vangitsemaan sitä huikaisevaa värien ilotulitusta.
Matkareittimme kulki suurien järvien, Yläjärven ja Ontario-järven, pohjoisrantoja pitkin. Teimme matkaa bussilla Thunder Baysta Torontoon kolmessa eri pätkässä. Ensimmäisellä ajettiin n. 700 km, toisella 300-400 km ja kolmannella 400-500 km. Kanadassa on tapana ilmoittaa välimatkat aikoina, ei pituuksina, syystä, jota en nyt muista. Bussimatkat menivät kuitenkin kivuttomasti ja hauskoissa merkeissä, vaikka alkuun ainakin tuota ensimmäistä hieman jännitimmekin juuri tuon pituuden takia.
Hyvin siis näimme maisemia isojen järvien Kanadan puolella. Pitkiä täysin asuttamattomia taipaleita siellä oli paljon. Välillä tuntui kuin olisi jossain Pohjois-Suomessa ajellut. Osa 'kylistä' oli niin pieniä, että hyvä kun tajusimme ne ohittaneemme, osaa ei edes ehditty noteerata. Kartasta vain luettiin, että joku kylähän se siinäkin vilahti ohi.
Pohjois-Amerikan suuret järvet ovat todellakin SUURIA järviä. Sitä ei oikeastaan ymmärräkään, kuinka hiton suuria ne ovat, koska ne ovat kuin meriä. Niitä pitkin kulkeekin tankkereita, samanlaisia kuin valtamerillä vain hieman matalammalla syväyksellä. Ja kun tuuli puhaltaa, niin rantaan lyövät aallot vetävät ihan vertoja esim. välimerellisille aalloille. Kalaa järvet tarjoavat runsaasti ja sitä kanadalaiset innokkaasti myös kalastavat. Lohta on tarjolla niin ravintoloissa kuin kotonakin usein. Torontossa oli ravintolakin, jonka nimi oli Salmon Lovers, joka meitä pervoja tietty hieman nauratti. Kalastus on siis kanadalaisille rakas ja mieleinen harrastus, sekä miehille että naisille, ja kalaa säilötään monin eri tavoin, jotta sitä olisi mahdollisimman usein ruokapöydässä. Mekin sitä luonnollisestikin saimme maistaa matkan aikana.
Eläimiä henkilökohtaisesti näin vähän. Mustia, minkkimäisiä oravia oli runsaasti puistoissa ja puutarhoissa, mutta esim. maaoravan näin vain kerran. Liekö ollut Tiku. Tai Taku. Myös kanadanhanhia (kuinka ollakaan) näkyi runsaasti ja useamman haukankin bongasimme. Mahdollisuus nähdä vaikka mitä muuta oli kyllä olemassa.
Esim. Sudburyssa Finlandia-kodin ulko-ovessa sisäpuolella oli varoituslappu, jossa luki, että alueella oli nähty mustakarhuemo kolmen poikasensa kanssa, joten ovi tuli pitää kiinni, etteivät ne tulisi sisälle. Just. Sault Ste. Mariessa puolestaan kirkkoherra rouvineen oli nähnyt haisunäädän aivan kirkon ulkopuolella. Kiireesti olivat tulleet sisään, ettei otus vain olisi säikähtänyt ja räjäyttänyt kaasupanosta. Sen vaikutukset näet saattavat tuntua vielä 2,5 kilometrinkin päässä, joten olisi jäänyt konsertti pitämättä siltä illalta, jos skunkki olisi hermostunut.
Eräs kuorolainen puolestaan luuli nähneensä harhoja, kun majapaikkansa metsänreunassa oli nähnyt vilauksen isohkosta 'koirasta'. Emäntänsä vahvisti, että kyllä se varmasti mustakarhu oli. Niitä kun käyskenteli hänen tiluksillaan varsin usein. Omenapuissakin ihan talon vieressä oli mustakarhun tekemiä jälkiä. Jotta nämä meidän kanit ja ketut ovat melko kesyä porukkaa kanadalaisiin pihavieraisiin verrattuna.
JälkiMärinät:
Kuvia tuli otettua noin viitisen sataa. Enemmänkin olisi voinut, mutta ei jaksanut koko ajan olla kameran varressa. Toisin kuin kuorokaveri, joka jo ensimmäisenä matkapäivänä oli ottanut melkein 800 kuvaa. Hänellä oli kyllä kunnon varustus mukana, ei mikään kännykkäkamera, mutta on siinä silti aika raakkaaminen matkan jälkeen, kun käy ne tuhannet ottamansa kuvat läpi. Kuoron kanssa on sovittu jo 'pikkujoulut', jolloin katsellaan matkakuvia, muistellaan matkaa ja syödään tietysti suomalaista pullaa, johon matkalla saimme mielistyä.
perjantai 28. lokakuuta 2016
luettua, katseltua
Matkalle mukaan otin vanhan tutun Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tarpeeksi helppoa luettavaa ja tarpeeksi paksu, ettei lopu kesken.
Sen sijaan ensikertalaista luettavaa sain lainaksi työkaverilta. Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa.
Kirjan takakannessa sitä mainostetaan sanoin "tämä kirja voi muuttaa suhteesi alkoholiin - pysyvästi". Uskon, että jonkun kohdalla se voi niin tehdä. Minun kohdallani ei, koska olin jo valmiiksi pääasiassa samaa mieltä Seppäsen kanssa, mitä tulee alkoholiin, viinaan.
Kossua, punkkua, siideriä, bisseä. Kaikkia niitä juodaan vain yhden ainoan takia: alkoholin. Eli suomeksi viinan. Sen päihdyttävän aineen, jota piireissä myös etanoliksi kutsutaan. Se, joka sanoo juovansa näitä juomia maun takia, huijaa vain itseään. Korkeintaan ns. limuviinat voivat jonkun mielestä maistua hyviltä, mutta ensimmäinen makukokemus esim. punaviinistä tai oluesta on yleensä paha. Harva ensimmäisellä kerralla kutsuu näitä maukkaiksi juomiksi, kyllä se vaan on tottumus, jonka myötä ne alkavat maistua muka hyviltä. Sillä jos näitä juotaisiin maun takia, niin silloin kelpaisi alkoholittomatkin vastaavat. Sokkotesteissä tuskin kukaan pystyy maun perusteella sanomaan, onko oluessa alkoholia vai ei. Alkoholiton olut maistuu ihan samalta kuin etanolillakin höystetty.
Eli jokainen lasillinen tai pullollinen, mikä kurkusta alas menee ja jossa on etanolia eli alkoholia, juodaan vain ja ainoastaan sen etanolin takia. Sen päihdyttävän vaikutuksen takia. Vaikka vain 'rentoutuakseen' ja yhden lasillisen verran, mutta siltikin sen päihdyttävän ominaisuuden vuoksi.
Ja vielä selvemmäksi vakuudeksi: viina, alkoholi, etanoli on myrkkyä. Pienissäkin määrin. Ja siksi ei rauhattomalle lapselle voi illalla tarjota rentouttavaa alkoholidrinksua. Itse voit toki myrkkypikarisi tyhjentää ja vielä nauttia sen vaikutuksista.
Jos siis yhtään olet eri mieltä kanssani, niin suosittelen kirjan lukemista. Eikä siitä pidä ottaa itseensä, jos alkoholi maistuu. Niin se maistuu monelle muullekin ja ihan yhtä huonosti ne muutkin voivat olla juomatta kuin sinäkin.
Yksi kohta on kirjasta siteerattava, kun se mua niin hykerrytti.
Korostettu, ulkoisesta tai sisäisestä pakosta riippumaton raittius alkaa täyttää elitistisyyden vaatimukset. --- Ennen joivat johtajat, nyt henkilöstö. --- Tai tarkkailemalla brittien juomatapoja. Heidän työväen- ja alaluokkansa juomatavat muistuttavat kaikkien suomalaisten juomatapoja tänään.
Eli köyhät ja duunarit dokaa, yläluokka ei. Kärjistetysti. Niin että mitenkäs on sen sinun perjantaipullosi kanssa?
***
Plunssapäivänä ehtii katsoa vanhoja tallenteita. Katsoin Loirin ja Edelmannin tähdittämän leffan Tie pohjoiseen.
Leffa oli - nuorison termejä käyttääkseni - ihan medium. Ei mitään suurta taidetta, mutta kyllä siinä oli useampikin ihan helmi kohtaus. Varsinkin Edelmannin ilmeet joissain kohtaa saivat aikaan spontaanin repeämisen. Samoin Loirin tapa replikoida.
Eli kyllä sen voi katsoa, ei ainakaan pahentanut oloa.
JälkiMärinät:
Ennen reissua oltiin pubissa työkaverin kanssa. Tilatessani alkoholittoman oluen totesi hän, että "sä tosiaan taidat tykätä oluen mausta, kun suostut maksamaan alkoholittomasta oluesta kovemman hinnan baarissa". (Tausta-ajatuksena selvästikin, että alkoholista on ihan normaalia maksaa kovempi hinta ravintolassa, mutta alkoholiton vaihtoehto on siellä kiskurihintainen.)
Henk,koht. olen sitä mieltä, että kyse on tottumuksesta. Makeita juomia en juo ollenkaan, mutta oluen - alkoholittomankin - maku on tuttu. Ja jos pitää valita limpparin, vissyn tai alkoholittoman oluen väliltä ns. seurustelujuomaksi, niin minulle sopivin on tuo viimeksi mainittu vaihtoehto. Syntymäraitis tuskin valitsisi sitä koskaan.
Sen sijaan ensikertalaista luettavaa sain lainaksi työkaverilta. Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa.
Kirjan takakannessa sitä mainostetaan sanoin "tämä kirja voi muuttaa suhteesi alkoholiin - pysyvästi". Uskon, että jonkun kohdalla se voi niin tehdä. Minun kohdallani ei, koska olin jo valmiiksi pääasiassa samaa mieltä Seppäsen kanssa, mitä tulee alkoholiin, viinaan.
Kossua, punkkua, siideriä, bisseä. Kaikkia niitä juodaan vain yhden ainoan takia: alkoholin. Eli suomeksi viinan. Sen päihdyttävän aineen, jota piireissä myös etanoliksi kutsutaan. Se, joka sanoo juovansa näitä juomia maun takia, huijaa vain itseään. Korkeintaan ns. limuviinat voivat jonkun mielestä maistua hyviltä, mutta ensimmäinen makukokemus esim. punaviinistä tai oluesta on yleensä paha. Harva ensimmäisellä kerralla kutsuu näitä maukkaiksi juomiksi, kyllä se vaan on tottumus, jonka myötä ne alkavat maistua muka hyviltä. Sillä jos näitä juotaisiin maun takia, niin silloin kelpaisi alkoholittomatkin vastaavat. Sokkotesteissä tuskin kukaan pystyy maun perusteella sanomaan, onko oluessa alkoholia vai ei. Alkoholiton olut maistuu ihan samalta kuin etanolillakin höystetty.
Eli jokainen lasillinen tai pullollinen, mikä kurkusta alas menee ja jossa on etanolia eli alkoholia, juodaan vain ja ainoastaan sen etanolin takia. Sen päihdyttävän vaikutuksen takia. Vaikka vain 'rentoutuakseen' ja yhden lasillisen verran, mutta siltikin sen päihdyttävän ominaisuuden vuoksi.
Ja vielä selvemmäksi vakuudeksi: viina, alkoholi, etanoli on myrkkyä. Pienissäkin määrin. Ja siksi ei rauhattomalle lapselle voi illalla tarjota rentouttavaa alkoholidrinksua. Itse voit toki myrkkypikarisi tyhjentää ja vielä nauttia sen vaikutuksista.
Jos siis yhtään olet eri mieltä kanssani, niin suosittelen kirjan lukemista. Eikä siitä pidä ottaa itseensä, jos alkoholi maistuu. Niin se maistuu monelle muullekin ja ihan yhtä huonosti ne muutkin voivat olla juomatta kuin sinäkin.
Yksi kohta on kirjasta siteerattava, kun se mua niin hykerrytti.
Korostettu, ulkoisesta tai sisäisestä pakosta riippumaton raittius alkaa täyttää elitistisyyden vaatimukset. --- Ennen joivat johtajat, nyt henkilöstö. --- Tai tarkkailemalla brittien juomatapoja. Heidän työväen- ja alaluokkansa juomatavat muistuttavat kaikkien suomalaisten juomatapoja tänään.
Eli köyhät ja duunarit dokaa, yläluokka ei. Kärjistetysti. Niin että mitenkäs on sen sinun perjantaipullosi kanssa?
***
Plunssapäivänä ehtii katsoa vanhoja tallenteita. Katsoin Loirin ja Edelmannin tähdittämän leffan Tie pohjoiseen.
Leffa oli - nuorison termejä käyttääkseni - ihan medium. Ei mitään suurta taidetta, mutta kyllä siinä oli useampikin ihan helmi kohtaus. Varsinkin Edelmannin ilmeet joissain kohtaa saivat aikaan spontaanin repeämisen. Samoin Loirin tapa replikoida.
Eli kyllä sen voi katsoa, ei ainakaan pahentanut oloa.
JälkiMärinät:
Ennen reissua oltiin pubissa työkaverin kanssa. Tilatessani alkoholittoman oluen totesi hän, että "sä tosiaan taidat tykätä oluen mausta, kun suostut maksamaan alkoholittomasta oluesta kovemman hinnan baarissa". (Tausta-ajatuksena selvästikin, että alkoholista on ihan normaalia maksaa kovempi hinta ravintolassa, mutta alkoholiton vaihtoehto on siellä kiskurihintainen.)
Henk,koht. olen sitä mieltä, että kyse on tottumuksesta. Makeita juomia en juo ollenkaan, mutta oluen - alkoholittomankin - maku on tuttu. Ja jos pitää valita limpparin, vissyn tai alkoholittoman oluen väliltä ns. seurustelujuomaksi, niin minulle sopivin on tuo viimeksi mainittu vaihtoehto. Syntymäraitis tuskin valitsisi sitä koskaan.
retki viinitilalle ja Niagaralle
Huh, meinasin ihan unohtaa kertoa meidän toisesta päivästä Torontossa, jolloin tehtiin retki viinitilalle sekä kuuluisille Niagaran putouksille.
Kävimme Peller Estates -viinitilalla, joka on lähellä Niagaran putouksia ja jossa saimme opastusta viininvalmistuksen saloihin tilan oppaalta. Hän kierrätti meitä viinitarhoissa maistelemassa makeita rypäleitä ja viinikellareissa hämmästelemässä viinitynnyririvistöjä samalla, kun kertoi mm. erilaisten maaperien merkityksestä viinirypäleiden kasvatuksessa.
Kyseinen viinitila valmistaa kuuluisaa Ice Wine'a ja saimmekin maistaa sitä kuohuviinin, puna- ja valkoviinin sekä makean jälkiruokaviinin muodossa. Tämä viimeksi mainittu on sitä nimenomaista icewinea, jonka juuret ovat Saksassa (Eiswein), mutta jota nykyään valmistetaan eniten Kanadassa siksi, koska se tehdään jäätyneistä makeista rypäleistä ja Kanadassa pakkaset ovat joka vuosi taatut. Hyvää oli ja puitteet maistelemiseenkin kohdallaan, kun meidät puettiin muhkeisiin Canada Goose -takkeihin ja saateltiin jäästä tehtyyn huoneeseen, 'igluun', drinksuille.
Kierroksen jälkeen saimme tilaisuuden hankkia tuliaisia kotiin ja moni sen tilaisuuden käyttikin hyväkseen. Itse ostin kaksi minikokoista pulloa icewinea, jotka oli tehty kahdesta eri rypäleestä. Pienet maistiaiset saamme niistä TM:n kanssa esim. tulevan hääpäivän kunniaksi.
Viinitilalta siirryimme lähelle Niagaran putouksia ja söimme lounaan huikaisevien näköalojen vieressä. Lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme varsinaisille putouksille.
Niagaran putotukset (Niagara Falls) koostuvat kolmesta putouksesta Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla, joista isoin on Hevosenkenkäputous (Horseshoe Falls). Se ylettyy molempien maiden puolelle, mutta kanadalaiset kyllä pitävät sitä omanaan. Kaksi muuta pienempää - ja kanadalaisten mielestä surkeampaa - putousta ovat Yhdysvaltojen puolella.
Rajoitetusta ajastamme johtuen emme ehtineet tehdä laivamatkaa Hevosenkenkäputoukseen, mutta näimme kyllä ihan mainiosti rannalta ja putousten alla kulkevien käytävien näköalapaikoilta putouksen mahtavuuden.
Ja olihan se julmetun iso koski! Vesi oli kirkasta ja sitä riitti. Opas kertoi, että vettä virtaa putouksessa - jos muistan oikein - 154 miljoonaa litraa minuutissa. Se ei ole ihan pieni määrä se. Mutta olihan se kaunista katsottavaa.
Otettiin hauskoja kuvia ja videoita ja meikäläinen sai kuin saikin otettua selvien, jossa putous näkyy hienosti taustalla. Aurinkoinen ja varsin kuuma päivä vain lisäsi putouksen kauneutta, kun vesihöyrystä muodostui useita sateenkaaria. On siinä varmasti ollut ihmetteleminen niillä natiiveilla, jotka joskus muinoin ensi kertaa ovat putouksille osuneet, kun sen koko ja kauneus hämmästyttää vieläkin.
Sen verran päästiin kosketuksiin veden kanssa pärskeiden ja vesihöyryn lisäksi, että putouksen alla kulkevassa käytävässä otettiin yhdessä hieman tulvineessa kohdassa kengät ja sukat pois ja mentiin seisomaan Niagarajoen veteen. Ei ollut kylmää ja saanpahan sanoa kahlanneeni Niagarassa.
JälkiMärinät:
Sirpa kysyi, miten kotiväki - TM ja epatot - olivat selvinneet meikäläisen reissun aikana. Näin pitkää reissuahan en ole koskaan ollut pois kotoa, kymmenpäiväisiä kylläkin ja nekin ovat tuntuneet jo ihan mahdottoman pitkiltä. Joten ei ihme, että meikäläistäkin pikkasen arvelutti asia.
Hyvin olivat selvinneet! TM:n painostin Kanadasta käsin liittymään Isomman avustuksella whatsappiin, joten viestit alkoivat kulkea siihenkin suuntaan. Lasten kuulumisia kuului kuitenkin tiheämpään, mikä helpotti ainakin minun ikävääni.
TM joutui pakon edessä vissiin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen pesemään pyykkiä ja siitä tulikin jossain välissä ylpeä ilmoitus, että "iisiä hommaa". Kiva tietää, saa pestä jatkossakin. No, ei taatusti. Heti kotiin tultuani käynnistin pesukoneen ja näin loksahdimme sujuvasti entiseen työnjakomalliin.
Seuraava keskustelu käytiin tulopäiväni iltana:
mä: "Onko täällä imuroitu kertaakaan? Tai pesty vessoja?"
TM marttyyriäänellä: "On. Kaikki on saanut tehdä yksin."
mä: "Onks kiva, että mä tulin takaisin? Eiks ookin mukavampaa olla kaksin- kuin yksinhuoltaja?"
TM: "Mjoo..."
Eli se kaksiviikkoinen poissaoloni teki kyllä hyvää ja avasi silmiä. Puolin ja toisin.
Kävimme Peller Estates -viinitilalla, joka on lähellä Niagaran putouksia ja jossa saimme opastusta viininvalmistuksen saloihin tilan oppaalta. Hän kierrätti meitä viinitarhoissa maistelemassa makeita rypäleitä ja viinikellareissa hämmästelemässä viinitynnyririvistöjä samalla, kun kertoi mm. erilaisten maaperien merkityksestä viinirypäleiden kasvatuksessa.
Kyseinen viinitila valmistaa kuuluisaa Ice Wine'a ja saimmekin maistaa sitä kuohuviinin, puna- ja valkoviinin sekä makean jälkiruokaviinin muodossa. Tämä viimeksi mainittu on sitä nimenomaista icewinea, jonka juuret ovat Saksassa (Eiswein), mutta jota nykyään valmistetaan eniten Kanadassa siksi, koska se tehdään jäätyneistä makeista rypäleistä ja Kanadassa pakkaset ovat joka vuosi taatut. Hyvää oli ja puitteet maistelemiseenkin kohdallaan, kun meidät puettiin muhkeisiin Canada Goose -takkeihin ja saateltiin jäästä tehtyyn huoneeseen, 'igluun', drinksuille.
Kierroksen jälkeen saimme tilaisuuden hankkia tuliaisia kotiin ja moni sen tilaisuuden käyttikin hyväkseen. Itse ostin kaksi minikokoista pulloa icewinea, jotka oli tehty kahdesta eri rypäleestä. Pienet maistiaiset saamme niistä TM:n kanssa esim. tulevan hääpäivän kunniaksi.
Viinitilalta siirryimme lähelle Niagaran putouksia ja söimme lounaan huikaisevien näköalojen vieressä. Lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme varsinaisille putouksille.
Niagaran putotukset (Niagara Falls) koostuvat kolmesta putouksesta Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla, joista isoin on Hevosenkenkäputous (Horseshoe Falls). Se ylettyy molempien maiden puolelle, mutta kanadalaiset kyllä pitävät sitä omanaan. Kaksi muuta pienempää - ja kanadalaisten mielestä surkeampaa - putousta ovat Yhdysvaltojen puolella.
Rajoitetusta ajastamme johtuen emme ehtineet tehdä laivamatkaa Hevosenkenkäputoukseen, mutta näimme kyllä ihan mainiosti rannalta ja putousten alla kulkevien käytävien näköalapaikoilta putouksen mahtavuuden.
Ja olihan se julmetun iso koski! Vesi oli kirkasta ja sitä riitti. Opas kertoi, että vettä virtaa putouksessa - jos muistan oikein - 154 miljoonaa litraa minuutissa. Se ei ole ihan pieni määrä se. Mutta olihan se kaunista katsottavaa.
Otettiin hauskoja kuvia ja videoita ja meikäläinen sai kuin saikin otettua selvien, jossa putous näkyy hienosti taustalla. Aurinkoinen ja varsin kuuma päivä vain lisäsi putouksen kauneutta, kun vesihöyrystä muodostui useita sateenkaaria. On siinä varmasti ollut ihmetteleminen niillä natiiveilla, jotka joskus muinoin ensi kertaa ovat putouksille osuneet, kun sen koko ja kauneus hämmästyttää vieläkin.
Sen verran päästiin kosketuksiin veden kanssa pärskeiden ja vesihöyryn lisäksi, että putouksen alla kulkevassa käytävässä otettiin yhdessä hieman tulvineessa kohdassa kengät ja sukat pois ja mentiin seisomaan Niagarajoen veteen. Ei ollut kylmää ja saanpahan sanoa kahlanneeni Niagarassa.
JälkiMärinät:
Sirpa kysyi, miten kotiväki - TM ja epatot - olivat selvinneet meikäläisen reissun aikana. Näin pitkää reissuahan en ole koskaan ollut pois kotoa, kymmenpäiväisiä kylläkin ja nekin ovat tuntuneet jo ihan mahdottoman pitkiltä. Joten ei ihme, että meikäläistäkin pikkasen arvelutti asia.
Hyvin olivat selvinneet! TM:n painostin Kanadasta käsin liittymään Isomman avustuksella whatsappiin, joten viestit alkoivat kulkea siihenkin suuntaan. Lasten kuulumisia kuului kuitenkin tiheämpään, mikä helpotti ainakin minun ikävääni.
TM joutui pakon edessä vissiin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen pesemään pyykkiä ja siitä tulikin jossain välissä ylpeä ilmoitus, että "iisiä hommaa". Kiva tietää, saa pestä jatkossakin. No, ei taatusti. Heti kotiin tultuani käynnistin pesukoneen ja näin loksahdimme sujuvasti entiseen työnjakomalliin.
Seuraava keskustelu käytiin tulopäiväni iltana:
mä: "Onko täällä imuroitu kertaakaan? Tai pesty vessoja?"
TM marttyyriäänellä: "On. Kaikki on saanut tehdä yksin."
mä: "Onks kiva, että mä tulin takaisin? Eiks ookin mukavampaa olla kaksin- kuin yksinhuoltaja?"
TM: "Mjoo..."
Eli se kaksiviikkoinen poissaoloni teki kyllä hyvää ja avasi silmiä. Puolin ja toisin.
torstai 27. lokakuuta 2016
plokitunnustus!
Nyt tuli harvinaista herkkua! Meinaan tunnustus näille horinoille.
Ihana marika blogista marikan polut on kunnioittanut tätä meikäläisen plokia tunnustamalla lukevansa juttujani ja vielä tykkäävänsä niistä (!). Kiitos tsiljoonasti, marika! <3
Tunnustuksen 'säännöt' menevät seuraavasti:
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Ihana marika blogista marikan polut on kunnioittanut tätä meikäläisen plokia tunnustamalla lukevansa juttujani ja vielä tykkäävänsä niistä (!). Kiitos tsiljoonasti, marika! <3
Tunnustuksen 'säännöt' menevät seuraavasti:
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Meikäläinen aloitti 'bloggaamisen' suunnilleen samoihin aikoihin, kun Blogger perustettiin, tein sitä vain eri foorumilla enkä tiedä, löytyisikö niitä juttuja enää mistään. Nollavaimon seikkailut alkoivat keväällä 2009 täällä B-staniassa ja polkkaamisen käynnistävä voima oli ihan suomeksi Ankara Vitutus. Sittemmin vitutus ja ankaruuskin on meikäläisessä laimentunut ja nykyään nämä jutut ovat tällaista lehmänhenkäystä, jos sitäkään. Mutta hyvä, jos jollekin kelpaa.
Monet ovat sanoneet, että rehellisyys, omana itsenä oleminen, on tärkeä juttu bloggaamisessa ja samaa mieltä olen itsekin. Jokaisella on oma tyylinsä ja mitä aidompi on, sitä helpompi on kirjoittaa ihan mistä tahansa.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos pystyy edes noin suurin piirtein kirjoittamaan kieliopillisesti säädyllistä tekstiä, on sitä huomattavasti miellyttävämpi lukijan lukea. Kukaan ei ole vihreetön, se on selvää, mutta pyrkimys siihen ei ainakaan pahenna tilannetta. Ja mitä enemmän kirjoittaa, sitä sujuvampaa tekstistä tulee. Ainakin teoriassa.
Eräs asia on myös hyvä muistaa: yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Eli kaikkia ei voi miellyttää, vaikka miten yrittäisi, joten parempi jättää yrittämättä, silloin pääsee itse vähemmillä tuskilla. Pientä suojakuortakin kannattaa ehkä kasvattaa, koska aina löytyy niitä, jotka katsovat oikeudekseen tulla kettuilemaan ja pottuilemaan ja vinoilemaan, vaikka kirjoittaisi kaurapuurosta. Mitä nopeammin oppii jättämään ne kommentit omaan arvoonsa, sen parempi.
Eräs asia on myös hyvä muistaa: yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Eli kaikkia ei voi miellyttää, vaikka miten yrittäisi, joten parempi jättää yrittämättä, silloin pääsee itse vähemmillä tuskilla. Pientä suojakuortakin kannattaa ehkä kasvattaa, koska aina löytyy niitä, jotka katsovat oikeudekseen tulla kettuilemaan ja pottuilemaan ja vinoilemaan, vaikka kirjoittaisi kaurapuurosta. Mitä nopeammin oppii jättämään ne kommentit omaan arvoonsa, sen parempi.
Ja nyt tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle blogille. Aika moni lukemistani näyttääkin jo saaneen tämän eli varmaan en kymmentä uutta saa kasaan, mutta edes muutaman.
Carelianan juttuja on ilo lukea. Ei vain siksi, että ovat hauskoja ja mielenkiintoisia, vaan myös siksi, että hänen kielensä on niin kaunista. Virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista. Carelianan postauksia oikein odottaa. Ikinä ei tiedä, mistä hän sillä kertaa on keksinyt kirjoittaa, mutta takuuvarmaa on, että jotain mielenkiintoista se kuitenkin on. Matkoista, keikoista, töistä tai ihan vaan ihanasta arjesta.
Hirnakka. Energiapakkaus, jonka lataus ei vähene. Puuhanainen, joka saa kaikki asiat, joihin tarttuu, toimimaan. Hirnakalla on tuhat rautaa tulessa ja eläimiäkin Torpallinen, mutta silti vain jaksaa iloisena pörrätä eteenpäin. Tätä naista eivät pikku kuopat - eivätkä isommatkaan - pysäytä, tuskin edes hidastavat vauhtia. Ja blogikin on ihan omaa luokkaansa. Ei voi kuin hengästyneenä seurata, että tuolta se tuli ja tuonne se meni - letti ojossa.
Iivari. Sanat eivät riitä kertomaan, miten tätä suurta pohdiskelijaa ylistäisi. Pönäkkää asiaa tulee häneltä, vaikka usein huumorilla höystettynä. Suunnaton rakkaus Nuorta Emäntää kohtaan on niin kaunista, että se nostaa ihan kyyneleet silmiin, kun siitä lukee. Ja lauantailuun kuvailu puolestaan nostaa veden kielelle. Aitosavolaista velmuilua blogin täydeltä ja savon murteella, totta kai. Myös Emännälle kiitokset ansiokkaasta toiminnasta sihteerinä ja valokuvaajanakin, vaikkei päämies aina näitä taitoja niin arvostakaan...
Marika sai jo omansa - sieltähän tämä minunkin tuli -, muttei se estä minua fanittamasta häntä. Ihan kypällä! Marika on ihana ihmisenä ja hänen juttunsa ovat tietysti aivan hersyviä, mutta mä koukutuin ensimmäisenä kieleen, jota hän käyttää rikkaasti ja mielikuvituksellisesti. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle. Kielestä ja jutuistakin.
Marjaanakin sai jo omansa, mutta kyllä mäkin tunnustan häntä ja juttujaan. Marjaana on sellainen sitkeä suomalainen sissi, joka ei anna vastoinkäymisten nujertaa itseään. Tanakasti seisoo paikoillaan possupuvussaan ja uhmaa tarvittaessa vaikka koko maailmaa. Äideistä parhain. Ja bloggaajanakin varsin kelpo. *hih*
Marrassa on sitä samaa pursuilevaa energiaa, puhtia ja elämänpaloa kuin Hirnakassakin. Ei voi kuin ihailla hänen tapaansa tarttua toimeen oli kyse nyt sitten ihan mistä vaan. Olisin kateellinen, jos kehtaisin. Blogissaan Marra kertoo täyteläisestä elämästään hauskasti ja mukaansatempaavasti.
Minä ja hän -blogin takana on tuttu 'Minä', mutta koska blogi on vasta melko nuori, annankin tunnustuksen lähinnä kunnianosoituksena ihmiselle, joka on osannut elää elämäänsä täysillä ja 'polkatakin' pitkän pätkän siinä rinnalla. Vähän niin kuin annetaan Oscareita pitkään mukana keikkuneille ja paljon aikaansaaneille tyypeille. Ihana rakas inehmo.
Vintagella. Vintagellaa mä ihailen suuresti. Hän tekee niitä juttuja elämässään, mitä mäkin olisin tehnyt silloin nuorempana, jos olisin uskaltanut. En uskaltanut eikä sille asialle voi nyt eikä voinut silloinkaan mitään. Mutta Vintagellan kautta mä voin kuvitella olevani rohkeampi maailmanihminen, kuten hän. Ja Rölliä ihanampaa ei olekaan.
Vuoden siivoojalla ei vauhti hidastu, vaikka siellä kohta puhaltaakin ihan uudet tuulet. Jotain siinä savolaisuudessa täytyy olla, koskapa tämänkin blogin parissa olen nauranut itseni ihan tärviölle kerran jos toisenkin. Ja jos vilkaisee lukijamääriä sivupalkista, niin siitä kyllä tyhmempikin tajuaa, että nyt ollaan totuuden lähteillä. Kirjoitustahti on vaan valitettavan harva. Ehtii tulla moneen kertaan vierotusoireita ennen seuraavaa postausta, mutta sitä sitten luetaankin hartaasti ja joka sanaa makustellen.
Luen kyllä muitakin blogeja ja niistä kovasti tykkään, mutta nyt annoin tunnustukseni sellaisille blogeille, joissa postaukset menevät laidasta laitaan elämän eri aloilla. Tavallinen arki on parasta elää ja siitä lukea.
Mä osoitan tunnustukseni ihmisille - ja koiralle -, koska hehän sen blogin takana ovat. Ilman heitä ei olisi blogejakaan.
JälkiMärinät:
Näiden tunnustusten kautta löytää aina uusia hauskoja blogeja. Marikankin luettelosta löysin lisää luettavaa. Jihaa, sanoi Ihaa!
Carelianan juttuja on ilo lukea. Ei vain siksi, että ovat hauskoja ja mielenkiintoisia, vaan myös siksi, että hänen kielensä on niin kaunista. Virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista. Carelianan postauksia oikein odottaa. Ikinä ei tiedä, mistä hän sillä kertaa on keksinyt kirjoittaa, mutta takuuvarmaa on, että jotain mielenkiintoista se kuitenkin on. Matkoista, keikoista, töistä tai ihan vaan ihanasta arjesta.
Hirnakka. Energiapakkaus, jonka lataus ei vähene. Puuhanainen, joka saa kaikki asiat, joihin tarttuu, toimimaan. Hirnakalla on tuhat rautaa tulessa ja eläimiäkin Torpallinen, mutta silti vain jaksaa iloisena pörrätä eteenpäin. Tätä naista eivät pikku kuopat - eivätkä isommatkaan - pysäytä, tuskin edes hidastavat vauhtia. Ja blogikin on ihan omaa luokkaansa. Ei voi kuin hengästyneenä seurata, että tuolta se tuli ja tuonne se meni - letti ojossa.
Iivari. Sanat eivät riitä kertomaan, miten tätä suurta pohdiskelijaa ylistäisi. Pönäkkää asiaa tulee häneltä, vaikka usein huumorilla höystettynä. Suunnaton rakkaus Nuorta Emäntää kohtaan on niin kaunista, että se nostaa ihan kyyneleet silmiin, kun siitä lukee. Ja lauantailuun kuvailu puolestaan nostaa veden kielelle. Aitosavolaista velmuilua blogin täydeltä ja savon murteella, totta kai. Myös Emännälle kiitokset ansiokkaasta toiminnasta sihteerinä ja valokuvaajanakin, vaikkei päämies aina näitä taitoja niin arvostakaan...
Marika sai jo omansa - sieltähän tämä minunkin tuli -, muttei se estä minua fanittamasta häntä. Ihan kypällä! Marika on ihana ihmisenä ja hänen juttunsa ovat tietysti aivan hersyviä, mutta mä koukutuin ensimmäisenä kieleen, jota hän käyttää rikkaasti ja mielikuvituksellisesti. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle. Kielestä ja jutuistakin.
Marjaanakin sai jo omansa, mutta kyllä mäkin tunnustan häntä ja juttujaan. Marjaana on sellainen sitkeä suomalainen sissi, joka ei anna vastoinkäymisten nujertaa itseään. Tanakasti seisoo paikoillaan possupuvussaan ja uhmaa tarvittaessa vaikka koko maailmaa. Äideistä parhain. Ja bloggaajanakin varsin kelpo. *hih*
Marrassa on sitä samaa pursuilevaa energiaa, puhtia ja elämänpaloa kuin Hirnakassakin. Ei voi kuin ihailla hänen tapaansa tarttua toimeen oli kyse nyt sitten ihan mistä vaan. Olisin kateellinen, jos kehtaisin. Blogissaan Marra kertoo täyteläisestä elämästään hauskasti ja mukaansatempaavasti.
Minä ja hän -blogin takana on tuttu 'Minä', mutta koska blogi on vasta melko nuori, annankin tunnustuksen lähinnä kunnianosoituksena ihmiselle, joka on osannut elää elämäänsä täysillä ja 'polkatakin' pitkän pätkän siinä rinnalla. Vähän niin kuin annetaan Oscareita pitkään mukana keikkuneille ja paljon aikaansaaneille tyypeille. Ihana rakas inehmo.
Vintagella. Vintagellaa mä ihailen suuresti. Hän tekee niitä juttuja elämässään, mitä mäkin olisin tehnyt silloin nuorempana, jos olisin uskaltanut. En uskaltanut eikä sille asialle voi nyt eikä voinut silloinkaan mitään. Mutta Vintagellan kautta mä voin kuvitella olevani rohkeampi maailmanihminen, kuten hän. Ja Rölliä ihanampaa ei olekaan.
Vuoden siivoojalla ei vauhti hidastu, vaikka siellä kohta puhaltaakin ihan uudet tuulet. Jotain siinä savolaisuudessa täytyy olla, koskapa tämänkin blogin parissa olen nauranut itseni ihan tärviölle kerran jos toisenkin. Ja jos vilkaisee lukijamääriä sivupalkista, niin siitä kyllä tyhmempikin tajuaa, että nyt ollaan totuuden lähteillä. Kirjoitustahti on vaan valitettavan harva. Ehtii tulla moneen kertaan vierotusoireita ennen seuraavaa postausta, mutta sitä sitten luetaankin hartaasti ja joka sanaa makustellen.
Luen kyllä muitakin blogeja ja niistä kovasti tykkään, mutta nyt annoin tunnustukseni sellaisille blogeille, joissa postaukset menevät laidasta laitaan elämän eri aloilla. Tavallinen arki on parasta elää ja siitä lukea.
Mä osoitan tunnustukseni ihmisille - ja koiralle -, koska hehän sen blogin takana ovat. Ilman heitä ei olisi blogejakaan.
JälkiMärinät:
Näiden tunnustusten kautta löytää aina uusia hauskoja blogeja. Marikankin luettelosta löysin lisää luettavaa. Jihaa, sanoi Ihaa!
kaivoskaupunki Sudbury
Kiertueemme kolmas pikkukaupunki oli Sudbury, jonka kasvamista kylästä kaupungiksi avitti alueelta 1800-luvun lopulla löydetyt suuret nikkeli- ja kuparimalmiesiintymät. Alueen luonnossa - lähinnä kallioperässä - on vieläkin nähtävissä kaivos- ja metalliteollisuuden aiheuttamat tuhot, vaikka 1970-luvulla alkaneen elvytyksen myötä luonto onkin saanut takaisin kirkkaat värinsä. Meille kerrottiin, että ennen elvytyskampanjaa oli kaikkialla vain pelkkää mustaa ja kasvillisuus oli täysin kuollutta. Nyt kaupunki sen sijaan näytti siistiltä ja viihtyisältä n. 160 000 asukkaan kaupungilta, jossa sielläkin oli paljon suomalaisia siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään.
Sudburyssa majapaikaksemme jyvittyi vanha pappila, jossa saimme maistaa hieman kommuunielämisen iloja. Aikaa tutustua kaupunkiin ei ollut paljoa, mutta silti meitä pidettiin siellä kuin kukkaa kämmenellä: aina löytyi joku suomalainen puuhatäti tai -setä meitä kuskaamaan majapaikkaan, konserttiin tai tiedekeskukselle.
Science North -tiedekeskus olikin todella näkemisen arvoinen kohde. Valtava monikerroksinen lumihiutaleen muotoinen rakennus, jossa oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kuunneltavaa ja koettavaa aina dinosaurusajalta avaruuslentoihin. Kolme tuntia taisimme siellä kierrellä emmekä siltikään nähneet kuin murto-osan keskuksen kohteista.
Kävimme mm. katsomassa 4D-filmin siitä, miten Kanadassa taistellaan metsäpaloja vastaan. Se oli kyllä vaikuttavaa katsottavaa. Mittaamattoman suurilla metsäalueilla metsäpalotkin ovat jotain ihan käsittämättömiä eikä niitä läheskään aina pystytä sammuttamaan. Pitää vain toivoa, ettei tuuli käänny ja yrittää estää niiden eteneminen asuinalueille. Siitä työstä on kyllä leikki kaukana.
Tiedekeskuksessa oli myös joitain ihan eläviäkin eläimiä kuten sammakoita, käärmeitä, kilpikonnia, yksi majava sekä orpona v.2002 löydetty piikkisika Quillan. Viimeksi mainittu oli ihan erityisen hurmaava ja varsin hellyydenkipeä: ei olisi millään halunnut hoitajansa lähtevän pois rapsuttamasta.
Tiedekeskukselta sitten kävelimme takaisin pappilaan ja matkan varrella kävimme ottamassa kuvia mm. kaivostyöläisten muistomerkin luona, joka olikin upea. Kaupunki itsessään tuntui jotenkin vähän liiankin hiljaiselta, melkein kuolleelta, kun lauantai-iltapäivänä ei meinannut löytää avointa ruokapaikkaa ja kaikki kaupatkin olivat kiinni, mikä oli todella outoa. Onneksi pitsapaikkoja ja subeja on siellä pienimmissäkin kyläpahasissa, joten saimme edes jotain syötävää.
Sunnuntaiaamuna osallistuimme vielä sekä englanninkieliseen että suomenkieliseen messuun ja jälkeenpäin kuulimme, että suomenkielisessä messussa oli nyt ollut enemmän väkeä kuin mitä on jouluisin. Kirkko olikin viimeistä penkkiriviä myöten täynnä ja tilaisuus koskettava.
Runsaiden kirkkokahvien jälkeen lähdimmekin sitten taas kohti Torontoa ja matkan viimeisiä - ja esiintymisvapaita - päiviä.
Niin sekin reissu tuli päätökseen varsin sukkelaan, vaikka aluksi reilut kaksi viikkoa tuntuivatkin arveluttavan pitkältä ajalta. Aika lentää kuin 'siivilä', kun on paljon tekemistä ja mukavan porukan kanssa liikenteessä. Mekin tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla, kun vietimme pitkiä rupeamia porukoissa. Antoisaa oli siis kaikin puolin ja pieni haikeus iski eron edessä. Onneksi suurinta osaa porukasta näkee kuitenkin viikoittain harjoituksissa, joten eiköhän se tästä. Uusia haasteita kohti.
JälkiMärinät:
Kaikin puolin oli siis henkilökohtaisesti - ja yleisestikin - erittäin onnistunut reissu. Meikäläinen pysyi terveenä koko matkan huolimatta lento- ja bussimatkoista sekä hotellien ilmastoinneista ja kokolattiamatoista. Muutamalla muulla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta kaikesta selvittiin ihan hyvin.
Ääni kulki ihan tyydyttävällä tavalla ja naamakin oli nähtävästi näyttänyt siedettävältä, koskapa jokaisen konsertin jälkeen tuli joku minulle sanomaan, että lauluani oli ihana katsella, kun hymyilin ja näytin niin iloiselta. No, sitähän se kuoronjohtaja oli meille jo puoli vuotta tolkuttanut, joten se oppi ei siis ollut valunut tämän hanhen selästä.
Yhteydet kotimaahan saatiin toimimaan odotettua paremmin ja melkein joka päivä olin yhteydessä lapsiin, kiitos whatsappin. Helpotti ikävääni suuresti, kun sai laittaa hyvänyönpusit.
Että semmoinen reissu. Kirkkoherra vähän jo vihjaili, että jotain uutta olisi jo suunnitteilla jonnekin parin vuoden päähän. Ei tietty mitään näin massiivista, mutta jotain kumminkin. Sitä odotellessa.
Sudburyssa majapaikaksemme jyvittyi vanha pappila, jossa saimme maistaa hieman kommuunielämisen iloja. Aikaa tutustua kaupunkiin ei ollut paljoa, mutta silti meitä pidettiin siellä kuin kukkaa kämmenellä: aina löytyi joku suomalainen puuhatäti tai -setä meitä kuskaamaan majapaikkaan, konserttiin tai tiedekeskukselle.
Science North -tiedekeskus olikin todella näkemisen arvoinen kohde. Valtava monikerroksinen lumihiutaleen muotoinen rakennus, jossa oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kuunneltavaa ja koettavaa aina dinosaurusajalta avaruuslentoihin. Kolme tuntia taisimme siellä kierrellä emmekä siltikään nähneet kuin murto-osan keskuksen kohteista.
Kävimme mm. katsomassa 4D-filmin siitä, miten Kanadassa taistellaan metsäpaloja vastaan. Se oli kyllä vaikuttavaa katsottavaa. Mittaamattoman suurilla metsäalueilla metsäpalotkin ovat jotain ihan käsittämättömiä eikä niitä läheskään aina pystytä sammuttamaan. Pitää vain toivoa, ettei tuuli käänny ja yrittää estää niiden eteneminen asuinalueille. Siitä työstä on kyllä leikki kaukana.
Tiedekeskuksessa oli myös joitain ihan eläviäkin eläimiä kuten sammakoita, käärmeitä, kilpikonnia, yksi majava sekä orpona v.2002 löydetty piikkisika Quillan. Viimeksi mainittu oli ihan erityisen hurmaava ja varsin hellyydenkipeä: ei olisi millään halunnut hoitajansa lähtevän pois rapsuttamasta.
Tiedekeskukselta sitten kävelimme takaisin pappilaan ja matkan varrella kävimme ottamassa kuvia mm. kaivostyöläisten muistomerkin luona, joka olikin upea. Kaupunki itsessään tuntui jotenkin vähän liiankin hiljaiselta, melkein kuolleelta, kun lauantai-iltapäivänä ei meinannut löytää avointa ruokapaikkaa ja kaikki kaupatkin olivat kiinni, mikä oli todella outoa. Onneksi pitsapaikkoja ja subeja on siellä pienimmissäkin kyläpahasissa, joten saimme edes jotain syötävää.
Sunnuntaiaamuna osallistuimme vielä sekä englanninkieliseen että suomenkieliseen messuun ja jälkeenpäin kuulimme, että suomenkielisessä messussa oli nyt ollut enemmän väkeä kuin mitä on jouluisin. Kirkko olikin viimeistä penkkiriviä myöten täynnä ja tilaisuus koskettava.
Runsaiden kirkkokahvien jälkeen lähdimmekin sitten taas kohti Torontoa ja matkan viimeisiä - ja esiintymisvapaita - päiviä.
Niin sekin reissu tuli päätökseen varsin sukkelaan, vaikka aluksi reilut kaksi viikkoa tuntuivatkin arveluttavan pitkältä ajalta. Aika lentää kuin 'siivilä', kun on paljon tekemistä ja mukavan porukan kanssa liikenteessä. Mekin tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla, kun vietimme pitkiä rupeamia porukoissa. Antoisaa oli siis kaikin puolin ja pieni haikeus iski eron edessä. Onneksi suurinta osaa porukasta näkee kuitenkin viikoittain harjoituksissa, joten eiköhän se tästä. Uusia haasteita kohti.
JälkiMärinät:
Kaikin puolin oli siis henkilökohtaisesti - ja yleisestikin - erittäin onnistunut reissu. Meikäläinen pysyi terveenä koko matkan huolimatta lento- ja bussimatkoista sekä hotellien ilmastoinneista ja kokolattiamatoista. Muutamalla muulla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta kaikesta selvittiin ihan hyvin.
Ääni kulki ihan tyydyttävällä tavalla ja naamakin oli nähtävästi näyttänyt siedettävältä, koskapa jokaisen konsertin jälkeen tuli joku minulle sanomaan, että lauluani oli ihana katsella, kun hymyilin ja näytin niin iloiselta. No, sitähän se kuoronjohtaja oli meille jo puoli vuotta tolkuttanut, joten se oppi ei siis ollut valunut tämän hanhen selästä.
Yhteydet kotimaahan saatiin toimimaan odotettua paremmin ja melkein joka päivä olin yhteydessä lapsiin, kiitos whatsappin. Helpotti ikävääni suuresti, kun sai laittaa hyvänyönpusit.
Että semmoinen reissu. Kirkkoherra vähän jo vihjaili, että jotain uutta olisi jo suunnitteilla jonnekin parin vuoden päähän. Ei tietty mitään näin massiivista, mutta jotain kumminkin. Sitä odotellessa.
tiistai 25. lokakuuta 2016
'innokkaat' bailaajat
Taas on se aika vuodesta, kun tuttavat alkavat kutsua kaiken maailman kissanristiäisiin (lue: yhdet bileet, ja nekin rauhalliset syömingit/juomingit).
TM omaan riehakkaaseen partyeläin-tyyliinsä luimisteli kutsun saatuamme ja meinasi jo vastata siihen kieltävästi. Minä kuitenkin toppuuttelin. Mitä se nyt on, jos kerran vuodessa joutuu (juu, TM:lle se on joutumista) olemaan hieman sosiaalinen isommassa ja täysin tutussa porukassa, ei mitään. Eli sanottiin, kiitos mielellämme (ja valkoinen valhe on tässä kohtaa täysin aiheellinen ja asiallinen) tulemme.
Sitten alettiin pohtia, notta millä porukalla sinne mennään. TM ja minä tietysti, mutta entäs epatot.
Pienin kieltäytyi heti suorilta käsin, Isompi oli periaattessa myöntyväinen ajatukselle höyryävistä lihapadoista. Tänään kuitenkin alkoi miettiä asiaa uudestaan, jolloin vaihdettiin seuraavat sanat:
Isompi minulta: "Onks mulla optio olla tulematta, jos mä en halua ?"
TM (huusi takkahuoneen sohvalta): "Totta helvetissä !!"
Revettiin Isomman kanssa molemmat. TM nähtävästi itsekin vielä peruisi, jos kehtaisi.
Ollaan kyllä tosi tahmeaa porukkaa, kun koti kutsuu enemmän lauantai-iltana kuin ilmaiset - ja erittäin hyvät - pöperöt.
JälkiMärinät:
Koko päivän on ollut kuumeinen olo. Nokka alkoi vuotaa jo eilen illalla ja yöllä kurkku oli kuin Eesaun jalat. Plunssa on selkeästi iskemässä. No, parempi nyt kuin kolme viikkoa sitten.
TM:llä on siis vielä hitunen toivoa bileiden suhteen. Koska yksinhän ei sinne mene, se on vissi.
TM omaan riehakkaaseen partyeläin-tyyliinsä luimisteli kutsun saatuamme ja meinasi jo vastata siihen kieltävästi. Minä kuitenkin toppuuttelin. Mitä se nyt on, jos kerran vuodessa joutuu (juu, TM:lle se on joutumista) olemaan hieman sosiaalinen isommassa ja täysin tutussa porukassa, ei mitään. Eli sanottiin, kiitos mielellämme (ja valkoinen valhe on tässä kohtaa täysin aiheellinen ja asiallinen) tulemme.
Sitten alettiin pohtia, notta millä porukalla sinne mennään. TM ja minä tietysti, mutta entäs epatot.
Pienin kieltäytyi heti suorilta käsin, Isompi oli periaattessa myöntyväinen ajatukselle höyryävistä lihapadoista. Tänään kuitenkin alkoi miettiä asiaa uudestaan, jolloin vaihdettiin seuraavat sanat:
Isompi minulta: "Onks mulla optio olla tulematta, jos mä en halua ?"
TM (huusi takkahuoneen sohvalta): "Totta helvetissä !!"
Revettiin Isomman kanssa molemmat. TM nähtävästi itsekin vielä peruisi, jos kehtaisi.
Ollaan kyllä tosi tahmeaa porukkaa, kun koti kutsuu enemmän lauantai-iltana kuin ilmaiset - ja erittäin hyvät - pöperöt.
JälkiMärinät:
Koko päivän on ollut kuumeinen olo. Nokka alkoi vuotaa jo eilen illalla ja yöllä kurkku oli kuin Eesaun jalat. Plunssa on selkeästi iskemässä. No, parempi nyt kuin kolme viikkoa sitten.
TM:llä on siis vielä hitunen toivoa bileiden suhteen. Koska yksinhän ei sinne mene, se on vissi.
maanantai 24. lokakuuta 2016
kaksoiskaupunki Sault Ste. Marie
Tämä pieni, n. 80 000 asukkaan kaupunki sijaitsee St. Mary -joen rannalla, Yläjärven kaakkoisimmassa nurkassa, ja saman niminen kaupunki löytyy myös rajan takaa Michigan'sta. Kaupunkien välillä on vuonna 1963 rakennettu kansainvälinen silta ja monet käyvätkin töissä rajan toisella puolella. Puolin ja toisin.
Koska Huronjärven pinta on n. 7 metriä alempana kuin Yläjärven pinta, on kaupungin kohdalle rakennettu kanavat, joiden rannoilta kalastajat vetelivät hurjia kalansaaliita. Yhden miehen tapasimme onki kädessä kantamassa painavaa reppua ja mielellään hän pyynnöstämme näytti meille saalistaan: kolme jättikokoista lohta (kaikki eri merkkisiä ja ihan oudon näköisiä), jotka painoivat niin, että miehen, joka ei ihan pienimmästä päästä ollut itsekään, kädet tärisivät niitä nostaessa meille kuvaamista varten.
"Suu":ssa - kuten suomalaiset kaupunkia kutsuivat - yövyimme pari yötä perheissä. Minulle ja kaverilleni sattui 'arvonnassa' Kris ja Bob ja voin vilpittömin mielin sanoa, että saimme ehdottomasti sen pääpalkinnon: aivan kertakaikkisen hurmaava, muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka - kaikella ystävyydellä ja rakkaudella - oli rakastaa meidät hengiltä jo alle vuorokaudessa, jonka kanssaan vietimme. Erotessamme Kris-rouva itki ja pyysi moneen kertaan meitä halatessaan ja suukotellessaan tulemaan ehdottomasti uudestaan koko perheen kanssa. Kyllä tuli itsellekin haikea mieli erota ihmisistä, jotka olivat niin äärimmäisen ystävällisiä ja sydämellisiä, ettei moista ole vielä kohdannut.
Isäntäperheet olivat sen seurakunnan jäseniä, jonka kirkossa pidimme konserttimme ja useimmilla oli joku yhteys Suomeen. Esim. Kris'n isä oli ihan Suomessa syntynyt ja suomalainen, vaikkei tytär koskaan suomea oppinutkaan puhumaan. Bob'n isä puolestaan oli ruotsalainen ja äiti suomalainen, mutta nähtävästi olivat yhteiseksi kielekseen valinneet Kanadaan muutettuaan englannin, koskapa Bobkaan ei suomea puhunut. Suomessa olivat toki käyneet, Bob työmatkoilla ja yhdessä ihan muuten vain, useammankin kerran. Kris tunsikin varsin suurta yhteenkuuluvaisuutta meitä kohtaan. Moneen kertaan hän kertoi, kuinka tunsi, että vaikka kotinsa on Kanadassa, niin hänen juurensa ovat kuitenkin syvällä Suomen maaperässä. Hän olikin erittäin perhekeskeinen ihminen, josta syystä on helppo uskoa, että suomalaiset juuret ja suku ovat hänelle todella tärkeät. Ylpeänä hän näytti meille sukupuuta, jonka serkkunsa oli tehnyt, ja paljon siellä oli ihan supisuomalaisia nimiä luettavissa.
Kris ja Bob kuljettivat meitä katsomassa kaupungin nähtävyyksiä ja kaupunkia itseään. Bob kertoili kaupungin historiasta ja Kris puolestaan ihan kaikesta muusta. Hän olikin seurakunnassaan ja naapurustossaan se puuhatäti, joka oman huikean puutarhansa lisäksi hoiti myös naapuruston mummeleiden puutarhat, osallistui kaikkeen mahdolliseen hyväntekeväisyystyöhön - mm. jakoi keskiviikkoiltaisin Bob'n kanssa ruokaa kirkolla asunnottomille - ja tunsi Ihan Kaikki vastaantulijat. Joka toisen pyysikin sunnuntaiksi lounaalle ja illalla pohti tekevänsä ruuaksi ison keiton. Ylpeänä hän esitteli taloaan meille ja käski meidän olla kuin kotonaan. Myös näyttäessään, minkä oven takaa löytyy baari- ja minkä viinikaappi. Heillä oli kotona jopa pieni yhdenhengen infrapunasauna sekä biljardipöytä kaiken muun mahdollisen viihdykkeen lisäksi.
Toisena iltana hiljaisempi ja itsekseen myhäilevä Bob rohkaistui kysymään, haluaisimmeko tutustua heidän asuntoautoonsa, joka seisoi pihatiellä veneen, ison pickup'n ja ison toyotan kaverina. Toki halusimme! Oli suorastaan hellyyttävää katsoa, kun he esittelivät kirjaimellisesti joka ikisen kaapin ja härpäkkeen asuntoautosta. He olivat selkeästikin ylpeitä, tyytyväisiä ja onnellisia kaikesta siitä elintasosta, jonka olivat kovalla työllään saavuttaneet. Kuten myös lapsensakin, joista he kertoivat lämmöllä ja rakkaudella näyttäen kuvia heistä ja lapsenlapsistaan. Se kaikki oli niin vilpitöntä, ettei siitä tullut tippaakaan tunne, että olisivat mitenkään kehuskelleet saavutuksillaan. Sitä omanarvontuntoa ei voinut kuin ihailla.
Suomen lisäksi olivat matkustelleet vaikka missä maailman kolkissa ja seuraavaksi Kris-rouva suunnitteli matkaa Intiaan. He myös harrastivat/ olivat harrastaneet vaikka mitä, mm. pyöräilyä, vesihiihtoa, vaellusta, kalastusta, juoksua - jossa lajissa Kris oli saanut palkintojakin nuorena ja valmentanut 15 vuotta - ja murtomaahiihtoa, jonka parissa olivat myös tavanneet 45 vuotta aikaisemmin, jolloin Kris'n isällä oli ollut yritys, jossa nuori Kris oli ollut töissä. Bob oli ollut innokas hiihtäjä ja siitähän se lempi oli roihahtanut ja vuoden päästä olivatkin jo naimisissa. Vielä 45 yhteisen vuoden jälkeenkin he kävelivät käsikädessä ja kun Bob avasi rouvalleen auton oven, kiitti rouva kutsuen häntä "rakkaakseen". Näinä avioerojen kulta-aikona sitäkin oli ilo katsella.
Isäntäväkemme kuuluivat molemmat seurakuntansa aktiiveihin, Bob 'seurakuntaneuvoston' puheenjohtajana ja Kris muuten vain jokapaikanhöylänä. Olivat siis kohtuullisen uskonnollista porukkaa, vaikkeivät sitä asiaa mitenkään tyrkyttäneet. Tosin pääsivät meidät ensimmäisenä iltana yllättämään, kun iltateelle käydessämme rouva sulki silmänsä ja aloitti ruokarukouksen. Siinä hän kiitti Jumalaa mm. meistä ihanista vieraista, jotka he olivat saaneet kotiinsa ja ruuasta (ylenpalttisesta, suom.huom.) pöydässä. Lisäksi siunasi meidät, heidät, perheemme, kuorokaverimme, konserttimme, matkamme Kanadassa ja kotimaahan sekä ihan kaikki lähipiiristämme ennen kuin sanoi Amen. Mitä siihen voi muuta todeta kuin että Amen. Minua eivät nämä 'siunailut' haitanneet, mutta kaverini ei-uskovaisena hieman kakisteli, vaikkei tietenkään sitä millään tavoin näyttänyt. Ihan mukana sulki hänkin silmänsä kuuntelemaan, mitä Kris'llä on sydämellään.
Lähtiessämme bussimatkalle eteenpäin, Kris varusti meidän kerrassaan ylenpalttisilla matkaeväillä. Etteivät vaan "hänen tyttönsä" tulisi nälkäiseksi sen muutaman sadan kilometrin matkalla! Kaivoi myös kätköistään tuliaisia kotiin: virallisia Word Cup -kaulaliinoja lapsille ja käsirasvoja meille. Kuvia otettiin ja osoitteita vaihdettiin, jotta voimme lähettää toisillemme joulukortteja.
Näimme siis malliesimerkin kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa asiassa suomensuomalaisilla on vieläpaljon jonkin verran opittavaa. Kanadansuomalaiset eivät kuulemma olleet jääneet tässä asiassa pekkaa pahemmiksi.
JälkiMärinät:
Kaupunki oli siis todella pieni ja aikaa meillä vähän siihen tutustua, joten rapsa itse alueesta jäi nyt vähän tyngäksi. Menkää itse katsomaan loput. :)
Koska Huronjärven pinta on n. 7 metriä alempana kuin Yläjärven pinta, on kaupungin kohdalle rakennettu kanavat, joiden rannoilta kalastajat vetelivät hurjia kalansaaliita. Yhden miehen tapasimme onki kädessä kantamassa painavaa reppua ja mielellään hän pyynnöstämme näytti meille saalistaan: kolme jättikokoista lohta (kaikki eri merkkisiä ja ihan oudon näköisiä), jotka painoivat niin, että miehen, joka ei ihan pienimmästä päästä ollut itsekään, kädet tärisivät niitä nostaessa meille kuvaamista varten.
"Suu":ssa - kuten suomalaiset kaupunkia kutsuivat - yövyimme pari yötä perheissä. Minulle ja kaverilleni sattui 'arvonnassa' Kris ja Bob ja voin vilpittömin mielin sanoa, että saimme ehdottomasti sen pääpalkinnon: aivan kertakaikkisen hurmaava, muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka - kaikella ystävyydellä ja rakkaudella - oli rakastaa meidät hengiltä jo alle vuorokaudessa, jonka kanssaan vietimme. Erotessamme Kris-rouva itki ja pyysi moneen kertaan meitä halatessaan ja suukotellessaan tulemaan ehdottomasti uudestaan koko perheen kanssa. Kyllä tuli itsellekin haikea mieli erota ihmisistä, jotka olivat niin äärimmäisen ystävällisiä ja sydämellisiä, ettei moista ole vielä kohdannut.
Isäntäperheet olivat sen seurakunnan jäseniä, jonka kirkossa pidimme konserttimme ja useimmilla oli joku yhteys Suomeen. Esim. Kris'n isä oli ihan Suomessa syntynyt ja suomalainen, vaikkei tytär koskaan suomea oppinutkaan puhumaan. Bob'n isä puolestaan oli ruotsalainen ja äiti suomalainen, mutta nähtävästi olivat yhteiseksi kielekseen valinneet Kanadaan muutettuaan englannin, koskapa Bobkaan ei suomea puhunut. Suomessa olivat toki käyneet, Bob työmatkoilla ja yhdessä ihan muuten vain, useammankin kerran. Kris tunsikin varsin suurta yhteenkuuluvaisuutta meitä kohtaan. Moneen kertaan hän kertoi, kuinka tunsi, että vaikka kotinsa on Kanadassa, niin hänen juurensa ovat kuitenkin syvällä Suomen maaperässä. Hän olikin erittäin perhekeskeinen ihminen, josta syystä on helppo uskoa, että suomalaiset juuret ja suku ovat hänelle todella tärkeät. Ylpeänä hän näytti meille sukupuuta, jonka serkkunsa oli tehnyt, ja paljon siellä oli ihan supisuomalaisia nimiä luettavissa.
Kris ja Bob kuljettivat meitä katsomassa kaupungin nähtävyyksiä ja kaupunkia itseään. Bob kertoili kaupungin historiasta ja Kris puolestaan ihan kaikesta muusta. Hän olikin seurakunnassaan ja naapurustossaan se puuhatäti, joka oman huikean puutarhansa lisäksi hoiti myös naapuruston mummeleiden puutarhat, osallistui kaikkeen mahdolliseen hyväntekeväisyystyöhön - mm. jakoi keskiviikkoiltaisin Bob'n kanssa ruokaa kirkolla asunnottomille - ja tunsi Ihan Kaikki vastaantulijat. Joka toisen pyysikin sunnuntaiksi lounaalle ja illalla pohti tekevänsä ruuaksi ison keiton. Ylpeänä hän esitteli taloaan meille ja käski meidän olla kuin kotonaan. Myös näyttäessään, minkä oven takaa löytyy baari- ja minkä viinikaappi. Heillä oli kotona jopa pieni yhdenhengen infrapunasauna sekä biljardipöytä kaiken muun mahdollisen viihdykkeen lisäksi.
Toisena iltana hiljaisempi ja itsekseen myhäilevä Bob rohkaistui kysymään, haluaisimmeko tutustua heidän asuntoautoonsa, joka seisoi pihatiellä veneen, ison pickup'n ja ison toyotan kaverina. Toki halusimme! Oli suorastaan hellyyttävää katsoa, kun he esittelivät kirjaimellisesti joka ikisen kaapin ja härpäkkeen asuntoautosta. He olivat selkeästikin ylpeitä, tyytyväisiä ja onnellisia kaikesta siitä elintasosta, jonka olivat kovalla työllään saavuttaneet. Kuten myös lapsensakin, joista he kertoivat lämmöllä ja rakkaudella näyttäen kuvia heistä ja lapsenlapsistaan. Se kaikki oli niin vilpitöntä, ettei siitä tullut tippaakaan tunne, että olisivat mitenkään kehuskelleet saavutuksillaan. Sitä omanarvontuntoa ei voinut kuin ihailla.
Suomen lisäksi olivat matkustelleet vaikka missä maailman kolkissa ja seuraavaksi Kris-rouva suunnitteli matkaa Intiaan. He myös harrastivat/ olivat harrastaneet vaikka mitä, mm. pyöräilyä, vesihiihtoa, vaellusta, kalastusta, juoksua - jossa lajissa Kris oli saanut palkintojakin nuorena ja valmentanut 15 vuotta - ja murtomaahiihtoa, jonka parissa olivat myös tavanneet 45 vuotta aikaisemmin, jolloin Kris'n isällä oli ollut yritys, jossa nuori Kris oli ollut töissä. Bob oli ollut innokas hiihtäjä ja siitähän se lempi oli roihahtanut ja vuoden päästä olivatkin jo naimisissa. Vielä 45 yhteisen vuoden jälkeenkin he kävelivät käsikädessä ja kun Bob avasi rouvalleen auton oven, kiitti rouva kutsuen häntä "rakkaakseen". Näinä avioerojen kulta-aikona sitäkin oli ilo katsella.
Isäntäväkemme kuuluivat molemmat seurakuntansa aktiiveihin, Bob 'seurakuntaneuvoston' puheenjohtajana ja Kris muuten vain jokapaikanhöylänä. Olivat siis kohtuullisen uskonnollista porukkaa, vaikkeivät sitä asiaa mitenkään tyrkyttäneet. Tosin pääsivät meidät ensimmäisenä iltana yllättämään, kun iltateelle käydessämme rouva sulki silmänsä ja aloitti ruokarukouksen. Siinä hän kiitti Jumalaa mm. meistä ihanista vieraista, jotka he olivat saaneet kotiinsa ja ruuasta (ylenpalttisesta, suom.huom.) pöydässä. Lisäksi siunasi meidät, heidät, perheemme, kuorokaverimme, konserttimme, matkamme Kanadassa ja kotimaahan sekä ihan kaikki lähipiiristämme ennen kuin sanoi Amen. Mitä siihen voi muuta todeta kuin että Amen. Minua eivät nämä 'siunailut' haitanneet, mutta kaverini ei-uskovaisena hieman kakisteli, vaikkei tietenkään sitä millään tavoin näyttänyt. Ihan mukana sulki hänkin silmänsä kuuntelemaan, mitä Kris'llä on sydämellään.
Lähtiessämme bussimatkalle eteenpäin, Kris varusti meidän kerrassaan ylenpalttisilla matkaeväillä. Etteivät vaan "hänen tyttönsä" tulisi nälkäiseksi sen muutaman sadan kilometrin matkalla! Kaivoi myös kätköistään tuliaisia kotiin: virallisia Word Cup -kaulaliinoja lapsille ja käsirasvoja meille. Kuvia otettiin ja osoitteita vaihdettiin, jotta voimme lähettää toisillemme joulukortteja.
Näimme siis malliesimerkin kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa asiassa suomensuomalaisilla on vielä
JälkiMärinät:
Kaupunki oli siis todella pieni ja aikaa meillä vähän siihen tutustua, joten rapsa itse alueesta jäi nyt vähän tyngäksi. Menkää itse katsomaan loput. :)
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
hajatuksia Torontosta
Torontossa olimme matkan alussa neljä yötä ja matkan lopussa kolme. Eli myös vapaa-aikaa tutustua kaupunkiin jäi runsaasti lauleloilta.
Toronto on kaupunki, jota voi kuvata monilla eri sanoilla. Ensimmäinen, joka tulee mieleeni on
Ristiriitainen
Toronto on Kanadan suurin kaupunki. Siellä asuu tätä nykyä n. 2,8 miljoonaa ihmistä, Suur-Toronton alueella vielä kolme miljoonaa lisää. Se sijaitsee Ontario-järven rannalla samannimisessä provinssissa ja sen lähiympäristössä (alle 200 km säteellä) asuu neljäsosa Kanadan koko väestöstä, mikä on käsittämätön juttu, kun miettii maan kokoa.
Vaikka Toronto on miljoonakaupunki ja sen kaupunkikuvaa koristavat monet lähinnä lasiseinäiset pilvenpiirtäjät, on siellä välissä ihan mataliakin rakennuksia, puistoja sekä omakotitaloalue ihan lähellä keskustaa, mikä tekee kaupungista ilmavan ja antaa kaupungista pikkukaupunkimaisen vaikutelman.
Toinen mieleen tuleva sana on
Turvallinen
Kaupungilla ei missään näkynyt poliiseja. Muutaman polkupyöräpoliisin näimme kahvitauolla, mutta poliisiautoja ei näkynyt katukuvassa ollenkaan. Siltikin tunsimme olomme turvalliseksi myös kulkiessamme myöhään illalla kaupungilla. Kodittomia kaduilla istuskeli tai makoili kerjäämässä avustusta, mutta heistä ei ollut mitään häiriötä. Lappu vieressään kertoi, että olivat työttömiä ja kodittomia ja että kaikki apu kelpaisi, mutta mitään kontaktia he eivät yrittäneet ottaa.
Aurinkoinen
Tässä nyt oli kyse puhtaasta tuurista, jota meillä riitti koko matkan ajan säiden suhteen. Kanadassa ja etenkin Toronton alueella viime kesä oli ollut kuumin ikinä mitattu ja lämpötilat olivat nousseet tukaliin yli 40 asteen lukemiin. Todennäköisesti helteisestä kesästä johtuen syksy ja ruska olivat hieman myöhässä, mikä oli todellinen onnenpotku meille. Saimme nauttia sekä mennessä että tullessa Torontossa reilusti yli 20 asteen lämmöistä - ja näimme sitä upeaa ruskaakin. Vielä myöhään illallakin oli melkein tuo parikymmentä astetta lämmintä ja kuljimme ikionnellisina tästä lämpöaallosta pelkissä t-paidoissa. Turhaan raahasimme mukana talvitakkeja ja -kenkiä. Paluu Suomen arkeen olikin sitten todella karu.
Kaupunki on todellakin miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta yksi mielenkiintoinen piirre siinä oli: pilvenpiirtäjistä iso osa on ihan asuinrakennuksia. Korkeita - osa varsin eksoottisenkin muotoisia - täysin lasiseinäisiä asuintaloja siinä aivan parhaimmalla ranta-alueella toimistorakennusten kupeessa. Eivätkä varmastikaan tyhjätaskuille tarkoitettuja. Iltavalaistuksessa niistä tuli mieleen ihan joku avaruusajan kaupunki. Tuhansia ihmisiä yhdessä ainoassa huikean korkeassa rakennuksessa. Aivo ei meinannut taipua sitä tajuamaan. Ja lisää ja entistä korkeampia oli rakenteilla.
Torontossa asuimme Bond Place -nimisessä hotellissa ja se oli kyllä nappivalinta: siisti ja aivan keskellä kaupunkia. Siitä pääsi hyvin kävellen katsomaan kaupungin nähtävyyksiä ihan mihin ilmansuuntaan tahansa. Koska hotellin aamiaisen hoitaa joku ihan muu kuin hotelli itse, oli ensin pientä 'informaatiokatkosta' siitä, mitä meidän aamiaiseemme kuului, mutta lopulta saimme myös leikkeleitä ja vihanneksiakin. Siellähän normiaamiainen on pekonia, munaa ja paahtoleipää ja/tai erilaisia makeita pullia. Hotellista löytyi myös kuntosali, jossa jotkut innokkaat kävivätkin. En tosin minä. Meikäläiselle riitti ihan hyvin ne 20 000 ja ylikin askelmaa, jotka päivässä kävelimme kierrellessämme kaupunkia.
Toronto on täynnä erilaisia pieniä ruokapaikkoja. Pikaruokaa saa joka kulmasta (mm. Subway, Pizzaiolo, Burrito Boyz), samoin kahvia (Tim Hortons, Starbucks). Japanilaista, kiinalaista, korealaista... kaikkea löytyy. Me kävimme mm. etiopialaisessa ravintolassa syömässä tavan mukaan sormin aivan järkyttävän hyvää ruokaa PALJON. Lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi "kahviseremonian", jossa saimme tuoksutella paahtuvia kahvipapuja. Eikä tullut kalliiksi täysi maha. Alle 20:lla kanadan dollarilla sai ihan kelpo aterian juoman kera lähes mistä tahansa.
Shoppalijalle kaupunki on paratiisi: ihan keskustasta löytyy kaikki mahdolliset kaupat ja vielä pari isoa kauppakeskusta, Eaton Centre etunenässä. Outletit olivat kaupungin ulkopuolella emmekä sinne jaksaneet lähteä, kun ihan vierestäkin löytyi laadukasta tavaraa kohtuuhintaan ja jopa edullisesti Suomen hintatasoon verrattuna. Jotain tuli ostettua itselle ja tuliaisiksi, esim. vaahterasiirappia. Onneksi matkalaukku ei vetänyt paljoa tuotavia, muuten olisi mopo karannut käsistä ihan kokonaan, vaikken mikään shoppailija muuten olekaan.
Satuimme kaupunkiin sopivasti seuraamaan paikallisen baseball-seuran Toronto Blue Jays'n ja Cleveland Indians'ien välistä taistelua jostain mestaruudesta. Tiesi kyllä, että illalla on peli, kun kaduilla joka toisella oli joko Blue Jays'ien lippis tai fanipaita päällään. Valitettavasti torontolaiset hävisivät emmekä nähneet voitonjuhlia. Tuosta voittajajoukkueen nimestä ja logosta oli jotain polemiikkia, että ovat rasistisia eikä niitä saisi käyttää, mutta en tiedä, päästiinkö kiistassa jo johonkin lopputulokseen. Seurasimme erästä otteluista pubissa ja hyvä tunnelma oli katsoa, vaikkei säännöistä mitään tajunnutkaan. Kotijoukkueen pelistadion on aivan järkyttävä kolossi ja paraatipaikalla kaupungin eteläosassa lähellä rantaa.
Julkinen liikenne Torontossa koostuu metrosta sekä bussi- ja raitiovaunulinjastosta ja niitä on suhteellisen helppo käyttää, kunhan ensin vain tajuaa poletti- ja vaihtosysteemin. Meikäläisellä siihen meni hetki - suoritimme aiheesta 'agrobaturin' erään viisaamman kuorolaisen johdolla -, mutta sen jälkeen ei ollut vaikeuksia. Tosin me kyllä pääasiassa liikuimme jalkapatikassa, jotta näkisimme mahdollisimman paljon kaupunkia. Toronto onkin erittäin helppo kaupunki liikkua, kun siellä kadut menevät kaikki joko pohjois-etelä- tai itä-länsi-suunnassa. Mutta jos haluaa päästä nopeasti paikasta toiseen, on parempi tosiaan käyttää julkista liikennettä, sillä ruuhkat aamuisin ja iltapäivisin/iltaisin olivat ihan järkyttävät. Puoli tuntia mentiin muutamaa korttelinväliä, kun lähdettiin taksilla lentoasemalle. Eikä tilannetta yhtään helpottanut, vaikka moottoritiellä molempiin suuntiin meni 4-5 kaistaa. Ne olivat tupaten täynnä autoja.
Ajanvietettä kaupungista löytyy kaikkeen makuun. Me kävimme AGO:ssa (Art Gallery of Ontario), kun satuimme sopivasti paikalle keskiviikkoiltana, jolloin sinne on vapaa pääsy. Kävimme myös musikaalissa Ed Mirvish Theatre'ssa katsomassa Roald Dahl'n Matildan. Sinnekin päästiin ihan tuurilla, kun puoli tuntia ennen esityksen alkua kysyttiin lippuja ja joku ryhmä oli sopivasti jättänyt tulematta. Ne lapsinäyttelijät olivat aivan uskomattomia! Ihan ammattimaisia laulajia ja tanssijoita jo nyt. CN Tower'ssa (553,33 m korkea) ja Ripley's aquarium'ssa oli myös ihan pakko käydä. Edellisestä nähtiin melkein Niagaran putouksille saakka ja jälkimmäisessä päästiin ihailemaan vedenalaisia ihmeitä. Meikäläinen sai silittää rauskua ja pitää katkarapua kädessä, mikä pelasti päivän. *hih*
Toronton edustalla on Toronto Islands, jonne teimme lauttamatkan. Se koostuu yhdestä isosta saaresta ja muutamasta pienemmästä, jotka on yhdistetty emosaareen silloilla. Saarilla on mm. uimarantoja, puistoja, kävelyreittejä, tennisklubi, purjehdusseura, kirkko, ravintoloita, huvipuisto ja lentokenttä, jota käytetään Kanadan sisäisiin lentoihin. Lisäksi saarilla on kerrassaan hauskoja ja hurmaavia kesämökkejä. Osa niistä oli kuin suoraan satukirjan sivuilta varsinkin nyt, kun Halloween lähestyy ja ihmiset olivat 'koristelleet' pihojaan välillä vähän yliampuvastikin. Mukava oli saarella kävellä, nauttia auringosta ja lämmöstä sekä ihailla Ontario-järven huikeita aaltoja.
Paljon oli nähtävää ja ihasteltavaa Torontossa muutakin, kuten esimerkiksi suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema kaupungintalo. Valitettavasti aikaa olisi pitänyt olla vieläkin enemmän kierrellä ja katsella. Kauppahallissa (St. Lawrence Market Complex) toki kävimme ihastelemassa kaikkia mahdollisia herkkuja sekä kävelemässä kiinalaiskaupunginosassa (Chinatown) ja entisessä hippikaupunginosassa (Kensington Market), mutta paljon jäi näkemättäkin. Täytyy vissiin mennä uudestaan sinne paremmalla ajalla.
JälkiMärinät:
Torontosta käsin teimme päiväretken viinitilojen alueelle sekä Niagaran putouksille, mutta niistä täytyy tehdä ihan oma postaus.
***
Jet lag on vetänyt meikäläisen päivärytmin ihan pahterilleen. Onneksi tässä oli rauhallinen viikonloppu välissä, jotta sai vähän palautua.
Toronto on kaupunki, jota voi kuvata monilla eri sanoilla. Ensimmäinen, joka tulee mieleeni on
Ristiriitainen
Toronto on Kanadan suurin kaupunki. Siellä asuu tätä nykyä n. 2,8 miljoonaa ihmistä, Suur-Toronton alueella vielä kolme miljoonaa lisää. Se sijaitsee Ontario-järven rannalla samannimisessä provinssissa ja sen lähiympäristössä (alle 200 km säteellä) asuu neljäsosa Kanadan koko väestöstä, mikä on käsittämätön juttu, kun miettii maan kokoa.
Vaikka Toronto on miljoonakaupunki ja sen kaupunkikuvaa koristavat monet lähinnä lasiseinäiset pilvenpiirtäjät, on siellä välissä ihan mataliakin rakennuksia, puistoja sekä omakotitaloalue ihan lähellä keskustaa, mikä tekee kaupungista ilmavan ja antaa kaupungista pikkukaupunkimaisen vaikutelman.
Toinen mieleen tuleva sana on
Turvallinen
Kaupungilla ei missään näkynyt poliiseja. Muutaman polkupyöräpoliisin näimme kahvitauolla, mutta poliisiautoja ei näkynyt katukuvassa ollenkaan. Siltikin tunsimme olomme turvalliseksi myös kulkiessamme myöhään illalla kaupungilla. Kodittomia kaduilla istuskeli tai makoili kerjäämässä avustusta, mutta heistä ei ollut mitään häiriötä. Lappu vieressään kertoi, että olivat työttömiä ja kodittomia ja että kaikki apu kelpaisi, mutta mitään kontaktia he eivät yrittäneet ottaa.
Aurinkoinen
Tässä nyt oli kyse puhtaasta tuurista, jota meillä riitti koko matkan ajan säiden suhteen. Kanadassa ja etenkin Toronton alueella viime kesä oli ollut kuumin ikinä mitattu ja lämpötilat olivat nousseet tukaliin yli 40 asteen lukemiin. Todennäköisesti helteisestä kesästä johtuen syksy ja ruska olivat hieman myöhässä, mikä oli todellinen onnenpotku meille. Saimme nauttia sekä mennessä että tullessa Torontossa reilusti yli 20 asteen lämmöistä - ja näimme sitä upeaa ruskaakin. Vielä myöhään illallakin oli melkein tuo parikymmentä astetta lämmintä ja kuljimme ikionnellisina tästä lämpöaallosta pelkissä t-paidoissa. Turhaan raahasimme mukana talvitakkeja ja -kenkiä. Paluu Suomen arkeen olikin sitten todella karu.
Kaupunki on todellakin miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta yksi mielenkiintoinen piirre siinä oli: pilvenpiirtäjistä iso osa on ihan asuinrakennuksia. Korkeita - osa varsin eksoottisenkin muotoisia - täysin lasiseinäisiä asuintaloja siinä aivan parhaimmalla ranta-alueella toimistorakennusten kupeessa. Eivätkä varmastikaan tyhjätaskuille tarkoitettuja. Iltavalaistuksessa niistä tuli mieleen ihan joku avaruusajan kaupunki. Tuhansia ihmisiä yhdessä ainoassa huikean korkeassa rakennuksessa. Aivo ei meinannut taipua sitä tajuamaan. Ja lisää ja entistä korkeampia oli rakenteilla.
Torontossa asuimme Bond Place -nimisessä hotellissa ja se oli kyllä nappivalinta: siisti ja aivan keskellä kaupunkia. Siitä pääsi hyvin kävellen katsomaan kaupungin nähtävyyksiä ihan mihin ilmansuuntaan tahansa. Koska hotellin aamiaisen hoitaa joku ihan muu kuin hotelli itse, oli ensin pientä 'informaatiokatkosta' siitä, mitä meidän aamiaiseemme kuului, mutta lopulta saimme myös leikkeleitä ja vihanneksiakin. Siellähän normiaamiainen on pekonia, munaa ja paahtoleipää ja/tai erilaisia makeita pullia. Hotellista löytyi myös kuntosali, jossa jotkut innokkaat kävivätkin. En tosin minä. Meikäläiselle riitti ihan hyvin ne 20 000 ja ylikin askelmaa, jotka päivässä kävelimme kierrellessämme kaupunkia.
Toronto on täynnä erilaisia pieniä ruokapaikkoja. Pikaruokaa saa joka kulmasta (mm. Subway, Pizzaiolo, Burrito Boyz), samoin kahvia (Tim Hortons, Starbucks). Japanilaista, kiinalaista, korealaista... kaikkea löytyy. Me kävimme mm. etiopialaisessa ravintolassa syömässä tavan mukaan sormin aivan järkyttävän hyvää ruokaa PALJON. Lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi "kahviseremonian", jossa saimme tuoksutella paahtuvia kahvipapuja. Eikä tullut kalliiksi täysi maha. Alle 20:lla kanadan dollarilla sai ihan kelpo aterian juoman kera lähes mistä tahansa.
Shoppalijalle kaupunki on paratiisi: ihan keskustasta löytyy kaikki mahdolliset kaupat ja vielä pari isoa kauppakeskusta, Eaton Centre etunenässä. Outletit olivat kaupungin ulkopuolella emmekä sinne jaksaneet lähteä, kun ihan vierestäkin löytyi laadukasta tavaraa kohtuuhintaan ja jopa edullisesti Suomen hintatasoon verrattuna. Jotain tuli ostettua itselle ja tuliaisiksi, esim. vaahterasiirappia. Onneksi matkalaukku ei vetänyt paljoa tuotavia, muuten olisi mopo karannut käsistä ihan kokonaan, vaikken mikään shoppailija muuten olekaan.
Satuimme kaupunkiin sopivasti seuraamaan paikallisen baseball-seuran Toronto Blue Jays'n ja Cleveland Indians'ien välistä taistelua jostain mestaruudesta. Tiesi kyllä, että illalla on peli, kun kaduilla joka toisella oli joko Blue Jays'ien lippis tai fanipaita päällään. Valitettavasti torontolaiset hävisivät emmekä nähneet voitonjuhlia. Tuosta voittajajoukkueen nimestä ja logosta oli jotain polemiikkia, että ovat rasistisia eikä niitä saisi käyttää, mutta en tiedä, päästiinkö kiistassa jo johonkin lopputulokseen. Seurasimme erästä otteluista pubissa ja hyvä tunnelma oli katsoa, vaikkei säännöistä mitään tajunnutkaan. Kotijoukkueen pelistadion on aivan järkyttävä kolossi ja paraatipaikalla kaupungin eteläosassa lähellä rantaa.
Julkinen liikenne Torontossa koostuu metrosta sekä bussi- ja raitiovaunulinjastosta ja niitä on suhteellisen helppo käyttää, kunhan ensin vain tajuaa poletti- ja vaihtosysteemin. Meikäläisellä siihen meni hetki - suoritimme aiheesta 'agrobaturin' erään viisaamman kuorolaisen johdolla -, mutta sen jälkeen ei ollut vaikeuksia. Tosin me kyllä pääasiassa liikuimme jalkapatikassa, jotta näkisimme mahdollisimman paljon kaupunkia. Toronto onkin erittäin helppo kaupunki liikkua, kun siellä kadut menevät kaikki joko pohjois-etelä- tai itä-länsi-suunnassa. Mutta jos haluaa päästä nopeasti paikasta toiseen, on parempi tosiaan käyttää julkista liikennettä, sillä ruuhkat aamuisin ja iltapäivisin/iltaisin olivat ihan järkyttävät. Puoli tuntia mentiin muutamaa korttelinväliä, kun lähdettiin taksilla lentoasemalle. Eikä tilannetta yhtään helpottanut, vaikka moottoritiellä molempiin suuntiin meni 4-5 kaistaa. Ne olivat tupaten täynnä autoja.
Ajanvietettä kaupungista löytyy kaikkeen makuun. Me kävimme AGO:ssa (Art Gallery of Ontario), kun satuimme sopivasti paikalle keskiviikkoiltana, jolloin sinne on vapaa pääsy. Kävimme myös musikaalissa Ed Mirvish Theatre'ssa katsomassa Roald Dahl'n Matildan. Sinnekin päästiin ihan tuurilla, kun puoli tuntia ennen esityksen alkua kysyttiin lippuja ja joku ryhmä oli sopivasti jättänyt tulematta. Ne lapsinäyttelijät olivat aivan uskomattomia! Ihan ammattimaisia laulajia ja tanssijoita jo nyt. CN Tower'ssa (553,33 m korkea) ja Ripley's aquarium'ssa oli myös ihan pakko käydä. Edellisestä nähtiin melkein Niagaran putouksille saakka ja jälkimmäisessä päästiin ihailemaan vedenalaisia ihmeitä. Meikäläinen sai silittää rauskua ja pitää katkarapua kädessä, mikä pelasti päivän. *hih*
Toronton edustalla on Toronto Islands, jonne teimme lauttamatkan. Se koostuu yhdestä isosta saaresta ja muutamasta pienemmästä, jotka on yhdistetty emosaareen silloilla. Saarilla on mm. uimarantoja, puistoja, kävelyreittejä, tennisklubi, purjehdusseura, kirkko, ravintoloita, huvipuisto ja lentokenttä, jota käytetään Kanadan sisäisiin lentoihin. Lisäksi saarilla on kerrassaan hauskoja ja hurmaavia kesämökkejä. Osa niistä oli kuin suoraan satukirjan sivuilta varsinkin nyt, kun Halloween lähestyy ja ihmiset olivat 'koristelleet' pihojaan välillä vähän yliampuvastikin. Mukava oli saarella kävellä, nauttia auringosta ja lämmöstä sekä ihailla Ontario-järven huikeita aaltoja.
Paljon oli nähtävää ja ihasteltavaa Torontossa muutakin, kuten esimerkiksi suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema kaupungintalo. Valitettavasti aikaa olisi pitänyt olla vieläkin enemmän kierrellä ja katsella. Kauppahallissa (St. Lawrence Market Complex) toki kävimme ihastelemassa kaikkia mahdollisia herkkuja sekä kävelemässä kiinalaiskaupunginosassa (Chinatown) ja entisessä hippikaupunginosassa (Kensington Market), mutta paljon jäi näkemättäkin. Täytyy vissiin mennä uudestaan sinne paremmalla ajalla.
JälkiMärinät:
Torontosta käsin teimme päiväretken viinitilojen alueelle sekä Niagaran putouksille, mutta niistä täytyy tehdä ihan oma postaus.
***
Jet lag on vetänyt meikäläisen päivärytmin ihan pahterilleen. Onneksi tässä oli rauhallinen viikonloppu välissä, jotta sai vähän palautua.
lauantai 22. lokakuuta 2016
pari sanaa Islannista
Kierrä. Kaukaa.
Noo, vitsi vitsi. Mutta vitsit olivat siitä kaukana, kun siellä pompulla Torontoon sekä paluumatkalla kotiin käytiin. Etenkin tuosta ensiksi mainitusta.
Liikkeellä oltiin siis Icelandairin matkassa, josta syystä tuo välilasku/vaihto Keflavik'ssa oli ihan perusteltu. Ja muutenkin. Oli meinaan ihan kiva päästä välillä ulos säilykepurkista jalottelemaan. Etenkin kun se jalottelutauko oli vain vähän päälle tunnin, jossa ajassa ehti mukavasti kävellä tuloportilta lähtöportille, hakea vähän jotain evästä ja sitten alkoikin jo lastaus jatkokoneeseen. Suosittelen lämpimästi, on meinaan kokemusta suoristakin lennoista Amerikan mantereelle ja ne ovat olleet huomattavasti rasittavampia kuin nämä yhden pompun lennot.
Mutta se Islanti. Tai lähinnä sen ilmasto.
Uskon, että siellä on muutakin säätä tarjolla, kun osaa aikansa valita, mutta meille sattui sekä meno- että tulomatkalle ihan helvetillinen tuuli ja sade. Menomatkalla sitä säätä saattoi kyllä ilman omatunnon pistoksia kutsua ihan suoraan myrskyksikin.
Mennessä oltiin ihan varmoja, että mereen päädytään, koska pilvistä kun päästiin läpi, niin muuta ei näkynyt kuin merta ja sitäkin huolestuttavan lähellä alapuolellamme. Jostain se kiitorata siihen sitten onneksi ilmestyi ja laskukin onnistui ällistyttävän siististi olosuhteet huomioon ottaen. Mistään putkesta oli turha haaveilla, sinne vaan tuuleen ja myrskyyn. Onneksi kävelymatka ulkona ei ollut pitkä ja sitä vahtivat lentokenttähenkilöt, ettemme lähde tuulen mukana, sillä kentällä vuolaana virtaava vesi teki asfaltista vaarallisen liukkaan.
Kun sitten päästiin vähän isompaan koneeseen rapakonylitysmatkalle, ei voitukaan lähteä heti matkaan. Tuuli niin pirusti, että katsoivat paremmaksi odotella hieman. Ja hyvä niin. Lentokone meinaan heilui siinä ihan maassa niin kuin oltaisiin oltu pahimmassa turbulenssissa taivaalla. Turvavyöt olivat visusti kiinni kaikilla jo ennen eri käskyä. Koneen ikkunasta seurattiin, kun yksi iso matkalaukku karkasi tuulen mukaan ja kenttähenkilö juoksi sitä kiinni pitkin kenttää. Ei ollut naurun paikka, mutta silti meinattiin tikahtua nauruun. Oli aivan järkyttävän koomisen näköistä!
Onneksi sai laukun kiinni ja onneksi se ei ollut kenenkään meidän ryhmäläisen laukku. Myräkän voimakkuutta kuvastaa sekin, että eräs kenttähenkilö taisteli tuulta vastaan matkalaukut molemmissa käsissään ja hänellä oli kädet suorina vaakatasossa, kun tuuli tarttui niihin laukkuihin. Melkoista ponnistelua oli, että sai laukut turvallisesti ruumaan.
Pikkasen jännitti, että mitenköhän siinä nousu onnistuu, mutta hyvin meni. Ovathan islantilaiset lentäjät toki tottuneita kotimaansa tuuliin ja sateisiin.
Tulomatkalla sää oli harmaa, muttei näyttänyt niin pahalta. Ennen kuin päästiin taas ihokosketukseen sen kanssa. Aivan kamala tuuli! Hyvä, ettei peruukki ollut jo puolimatkassa Suomeen. En tajua, miten sillä saarella voi kukaan elää. Luulen, että ne ihanat kuvat Islannista ovat rankasti retusoituja. Tai sitten ne on otettu jostain ihan muualta.
JälkiMärinät:
Totuudessa pysyäkseni voin sanoa, että tuli oikeasti mielihalu lähteä lomamatkalle Islantiin. Tosi ihanan näköistä siellä on. Ainakin joskus. Olihan niillä muutamilla, jotka jo edellisenä päivänä olivat lähteneet matkaan, ollut aivan fantastinen aurinkoinen sää, kun olivat tehneet päiväretken Reykjavikiin. Me näimme pelkkää harmautta ja ankeutta, mikä oli puhtaasti huonoa tuuria.
Icelandairilla on muuten aivan mielettömän hyvin tehty turvallisuusvideo. Sitä katsoi ihan ilokseen mennen tullen joka nousua ennen. Eli senkin asian voi tehdä hyvin ellei loistavasti, kun siihen vain paneutuu.
Ai niin! Islannin kieli. Sitä ei voi sanoin kuvata. Kuullostaa ihan joltain menninkäis- ja lapsikielen sekoitukselta. Niin hassuja sanoja/äänteitä, että 20 tunnin valvomisen jälkeen meitä hihitytti hysteerisesti sitä kuunnellessa. Eikä se muistuta yhtään mitään toista kieltä. Outoa.
Noo, vitsi vitsi. Mutta vitsit olivat siitä kaukana, kun siellä pompulla Torontoon sekä paluumatkalla kotiin käytiin. Etenkin tuosta ensiksi mainitusta.
Liikkeellä oltiin siis Icelandairin matkassa, josta syystä tuo välilasku/vaihto Keflavik'ssa oli ihan perusteltu. Ja muutenkin. Oli meinaan ihan kiva päästä välillä ulos säilykepurkista jalottelemaan. Etenkin kun se jalottelutauko oli vain vähän päälle tunnin, jossa ajassa ehti mukavasti kävellä tuloportilta lähtöportille, hakea vähän jotain evästä ja sitten alkoikin jo lastaus jatkokoneeseen. Suosittelen lämpimästi, on meinaan kokemusta suoristakin lennoista Amerikan mantereelle ja ne ovat olleet huomattavasti rasittavampia kuin nämä yhden pompun lennot.
Mutta se Islanti. Tai lähinnä sen ilmasto.
Uskon, että siellä on muutakin säätä tarjolla, kun osaa aikansa valita, mutta meille sattui sekä meno- että tulomatkalle ihan helvetillinen tuuli ja sade. Menomatkalla sitä säätä saattoi kyllä ilman omatunnon pistoksia kutsua ihan suoraan myrskyksikin.
Mennessä oltiin ihan varmoja, että mereen päädytään, koska pilvistä kun päästiin läpi, niin muuta ei näkynyt kuin merta ja sitäkin huolestuttavan lähellä alapuolellamme. Jostain se kiitorata siihen sitten onneksi ilmestyi ja laskukin onnistui ällistyttävän siististi olosuhteet huomioon ottaen. Mistään putkesta oli turha haaveilla, sinne vaan tuuleen ja myrskyyn. Onneksi kävelymatka ulkona ei ollut pitkä ja sitä vahtivat lentokenttähenkilöt, ettemme lähde tuulen mukana, sillä kentällä vuolaana virtaava vesi teki asfaltista vaarallisen liukkaan.
Kun sitten päästiin vähän isompaan koneeseen rapakonylitysmatkalle, ei voitukaan lähteä heti matkaan. Tuuli niin pirusti, että katsoivat paremmaksi odotella hieman. Ja hyvä niin. Lentokone meinaan heilui siinä ihan maassa niin kuin oltaisiin oltu pahimmassa turbulenssissa taivaalla. Turvavyöt olivat visusti kiinni kaikilla jo ennen eri käskyä. Koneen ikkunasta seurattiin, kun yksi iso matkalaukku karkasi tuulen mukaan ja kenttähenkilö juoksi sitä kiinni pitkin kenttää. Ei ollut naurun paikka, mutta silti meinattiin tikahtua nauruun. Oli aivan järkyttävän koomisen näköistä!
Onneksi sai laukun kiinni ja onneksi se ei ollut kenenkään meidän ryhmäläisen laukku. Myräkän voimakkuutta kuvastaa sekin, että eräs kenttähenkilö taisteli tuulta vastaan matkalaukut molemmissa käsissään ja hänellä oli kädet suorina vaakatasossa, kun tuuli tarttui niihin laukkuihin. Melkoista ponnistelua oli, että sai laukut turvallisesti ruumaan.
Pikkasen jännitti, että mitenköhän siinä nousu onnistuu, mutta hyvin meni. Ovathan islantilaiset lentäjät toki tottuneita kotimaansa tuuliin ja sateisiin.
Tulomatkalla sää oli harmaa, muttei näyttänyt niin pahalta. Ennen kuin päästiin taas ihokosketukseen sen kanssa. Aivan kamala tuuli! Hyvä, ettei peruukki ollut jo puolimatkassa Suomeen. En tajua, miten sillä saarella voi kukaan elää. Luulen, että ne ihanat kuvat Islannista ovat rankasti retusoituja. Tai sitten ne on otettu jostain ihan muualta.
JälkiMärinät:
Totuudessa pysyäkseni voin sanoa, että tuli oikeasti mielihalu lähteä lomamatkalle Islantiin. Tosi ihanan näköistä siellä on. Ainakin joskus. Olihan niillä muutamilla, jotka jo edellisenä päivänä olivat lähteneet matkaan, ollut aivan fantastinen aurinkoinen sää, kun olivat tehneet päiväretken Reykjavikiin. Me näimme pelkkää harmautta ja ankeutta, mikä oli puhtaasti huonoa tuuria.
Icelandairilla on muuten aivan mielettömän hyvin tehty turvallisuusvideo. Sitä katsoi ihan ilokseen mennen tullen joka nousua ennen. Eli senkin asian voi tehdä hyvin ellei loistavasti, kun siihen vain paneutuu.
Ai niin! Islannin kieli. Sitä ei voi sanoin kuvata. Kuullostaa ihan joltain menninkäis- ja lapsikielen sekoitukselta. Niin hassuja sanoja/äänteitä, että 20 tunnin valvomisen jälkeen meitä hihitytti hysteerisesti sitä kuunnellessa. Eikä se muistuta yhtään mitään toista kieltä. Outoa.
perjantai 21. lokakuuta 2016
Nordea palvelee Kanadan Thunder Bayn reissaajaa
Silloin pitää antaa kiitosta, kun siihen aihetta on, vai kuinka ?
Kanadassa yövyttiin Thunder Bayssa sellaisessa Pitkän Jussin Majatalossa, ettei paremmasta väliä. Siksi oli pakko Nordealta tarkistaa, onko katevaraus hotellihuoneesta jo poistettu, kun Siskon tilillä se vielä näkyi. No, oli se, mutta vara parempi.
Käytin siis Nordean chat-palvelua kysymykseni kanssa ja hienosti toimi. Hyvin sain vastauksia kysymyksiini ja asiakaspalvelija (Mira ?) oli avulias ja kohtelias. Eli kehittynyt kehitys on hyväksi, ei tarvinnut jonottaa puhelinjonossa, vaan chat-keskustelu avautui heti aktiiviseksi.
Kanadassa sattui olemaan juuri Thunder Bayn kohdalla kiitospäivä, mikä tarkoittaa samaa kuin muinainen suomalainen pitkäperjantai: mikään paikka ei ollut auki. Paitsi tietysti pelikasino. Emme saaneet hotellissa edes kunnon aamiaista. Puolinahkeita pakastekroisantteja, haaleaa teetä ja kahvia sekä äkkimakeita muffinseja, jotka nekin tarjoiltiin hotellin sisääntuloaulassa, koska ravintola oli sekin tietysti kiinni. Terveellinen aamiainen siis miellyttävässä ympäristössä. Viis maksavista vieraista.
Muutenkin meininki nauratti meitä kovasti etenkin, kun näimme hotellin henkilökuntaan kuuluvan miehen, joka muistutti elävästi Pitkää Jussia mainitusta televisiosarjasta. Siitä lempinimemme hotellille, joka kyllä oli muuten ihan siisti. Kuntosali ja saunakin sieltä löytyi, mutta ei käytetty kumpaakaan. Ehtiihän sitä kuntoilla ja saunoa kotimaassakin.
Thunder Bay on pieni, n. 100 000 asukkaan kaupunki Lake Superiorin (Yläjärvi, piti tarkistaa netistä) rannalla Ontarion provinssissa. Faktat kaupungista voi lukea täältä, koska siinä ne tärkeimmät ovatkin. Nätti pieni mytykylä, joka meistä kyllä - sattuneesta syystä - näytti kuolevalta paikalta. Paljon oli tyhjää vuokrattavaa liiketilaa tarjolla ja lohduttoman näköistä natiiviasutusta (i-sana on yhtä paha loukkaus kuin n-sana, joten siksi en sitä tässäkään käytä) kaupungin ulkolaidalla. Mutta suomalaisia siellä riittää!
Ihania pappoja suomalaisessa Hoito-ravintolassa, jossa oli tietysti ihan pakko käydä aamiaisella. Listalla oli kaikkea suomalaistyyppistä tarjolla. Pannukakut olivat ihan lettuja, vaikka harvemmin niitä vain kotona tulee syötyä pekonin kanssa, mutta hyviltä maistuivat, jeskamandeera sentään! Karjalanpiirakoitakin olisi saanut, muttei jaksanut, kun Pitkä Jussi oli poikkeuksellisesti sinä aamuna tarjonnut aamiaiseksi ihan hedelmiä, nakkeja, munakokkelia, paahtoleipää sekä kuumaa teetä ja kahvia.
Ravintolan yläpuolella - talo oli siis todella iso, kolmekerroksinen rakennus, jossa ravintola toimi puolittain kellarikerroksessa - oli baari, jossa suomipapat joivat joka-aamuista kahviaan. Heitä moikkailtiin, kun yksi Suomi-kodin savolaissetä kierrätti meitä ympäri taloa. Lisäksi talosta löytyi myös juhlasali, jossa edelleenkin pidetään erilaisia tilaisuuksia ja jota vuokrataan mm. häihin. Salissa oli korkea esityslava, jolla aikoinaan esitettiin myös teatteriesityksiä. Yhdessä huoneessa oli seinillä mm. erilaisia julisteita suomalaisten toiminnasta Thunder Bayssa vuosikymmenten varrelta. Siellä oli esim. ilmoitus suomalaisten urheiluseurasta nimeltä Nahjus, joka oli toiminut varsin vilkkaastikin joskus viime vuosisadan puolessa välissä, mikä kävi ilmi monista pokaaleista ja mitalleista vitriinissä sekä vaakunakilpi vuonna 1962 perustetusta Port Arthurin Finlandia-klubista. Sinisessä kilvessä komeilin Suomen vaakunaleijona miekan ja sapelin kanssa. Myös erilaisia viirejä vierailluilta porukoilta oli hyllynpäällykset täynnä. Voi vaan kuvitella, millaista suhinaa kaupungissa on joskus muinoin ollut.
Kaupungin takapajuisuudesta - kaikeilla rakkaudella - huolimatta Thunder Bayssa voi opiskella mm. oikeustiedettä, mutta säälin kyllä sitä opiskelijaraukkaa, joka sinne päätyy. Ei puhettakaan riehakkaasta opiskelijaelämästä, kun tuskin opiskelijalla on varaa kasinolla käydä. Kasino meinaan näytti suunnilleen ainoalta tavalta viettää kaupungissa vapaa-aikaansa, vaikka oli siellä kuulemma jotain yökerhojakin. Emme vain nähneet ensimmäistäkään. Purjeveneen jos omistaa - opiskelija toki harvemmin -, niin silloin kyllä tekemistä riittää.
Kasinolla kävimme kiitospäivänä syömässä aamiaisen, kun Pitkä Jussin vastaavan jälkeen jäi pikkasen nälkä. Paistettuja perunoita, nakkeja sekä voissa paistettuja ja voilla siveltyjä paahtoleipiä. Ensiavuksi suonia kurlaamaan tilattiin vielä teetä ja appelsiinituoremehua. Eli ei ihme, että kasinovieraat joutuvat piikittämään itseensä insuliinia vessassa. Siellä meinaan oli seinällä keräyslaatikko, johon käytetyt neulat kerättiin. Siskon kanssa liityttiin kasinon asiakasrekisteriin, jolla saatiin alennusta aamiaiseen sekä viiden dollarin peliseteli kasinolle. Jätimme ne käyttämättä, koska rulettipöytä oli kiinni eikä niistä sadoista yksikätisistä rosvoista ottanut kukaan tolkkua. Todennäköisesti käveltiin onnemme - ja miljooniemme - ohi, mutta sellaista sattuu. Muistoksi jäi kuitenkin ihan nimellä painetut muovikortit, jos joskus sinne tai ketjun toiseen kasinoon uudestaan päädymme.
Julkinen liikenne bussilinjojen muodossa oli Thunder Bayssa järjestetty ihan kiitettävästi. Bussiterminaali olikin ihan hotellin vieressä ja siitä pääsimme todella näppärästi Suomi-kodille, jossa pidimme pienen konsertin kodin asukkaille.
Hyvin meni esitys ja yleisö oli enemmän kuin vastaanottavainen: yhdessä jos toisessakin silmässä kimmelsi kyynel, kun lauloimme suomalaisia kansanlauluja ja kuoron taiteellinen johtaja lauloi todella sydämeen käyvästi laulun Oi, muistatko vielä sen virren. Aivan hurmaava savolaissetä - sama, joka meitä Hoito-talossa kierrätti - luki meille omia runojaa, ehtaa savoa viäntäen luonnollisestikin, ja konsertin jälkeen meille tarjottiin herkulliset pullakahvit. Ihan kunnon suomalaista tuoretta pullapitkoa voin kanssa, tietysti.
Thunder Bayssa osa porukastamme oli majoittunut paikallisten suomalaisten koteihin ja heitä kierrätettiin ympäri seutukuntaa kiitospäivänä, jolloin me majatalolaiset lähinnä kävelimme ympäri hiljaista kaupunkia ja järvenrantaa etsien paikkaa, josta saataisin ruokaa. Joillekin meinasi jo kateus iskeä, mutta ei hätää: Hoito-aamiaisen jälkeen meille muille tilattiin taksi viemään meitä Fort William'n historialliseen puistoon, joka sijaitsee muinaisellaintiaanien natiivien pyhällä alueella. Valitettavasti taksikuski ei ollut yhtään halukas lähtemään matkaan ja nosti jo sovitun kiinteän taksan kaksinkertaiseksi.
Siinä asiaa ihmetellessämme, tuli ulos ravintolan työntekijä - tanakasti keski-ikäinen rouva - ja tuohtuneena tilanteesta järjesti meille kuskiksi oman isänsä, n. 85-vuotiaan suomalaisen setämiehen. Mielellään lähti hän meitä yhdessä toisen autokunnan kuskin, Kaukon, kanssa kuljettamaan natiivien pyhälle vuorelle.
Upeat olivat näköalat yli kaupungin ja kauemmaskin, vaikka sää sattui juuri silloin olemaan pilvinen ja harmaa. Vuoren päälle emme lähteneet kapuamaan, kun aikaa ei ollut tarpeeksi. Vuorelle ajettiin natiivien asuinalueen läpi ja se oli aika surullista. Osa porukoista asui asuntoautoissa eivätkä kaikki talotkaan olleet rötisköä kummoisempia, mutta kuulimme, että sen alueen asukkaat sentään yrittävät muuttaa elämäänsä hieman paremmaksi.
Kanadassahan natiiveilla on monella tapaa erityisasema johtuen valkoisen miehen syyllisyydentunteesta menneisyyttä kohtaan. Eli koska valkoinen mies on ajanut natiivit pois omilta mailtaan, ei natiivien tarvitse maksaa lainkaan veroja, jos ylipäätään työssä käyvät. Moni ei käy, koska jokaiselle maksetaan verotonta avustusta tuosta vaan ilman muuta perustetta kuin se, että on natiivi. Tästä syystä ja siitä, että reservaatin alakoulun jälkeen kaupunkiin yläkouluun lähetetyt nuoret ovat kaukana perheistään ilman tukea, monet ajautuvat viinan ja muiden päihteiden pariin. Sitäkin nurjaa puolta tuli nähtyä. Esim. Hoito-ravintolan edessä oli niin sekaisin oleva n. 25-vuotias nuori nainen, että oltiin ihan varmoja, että kohta hän alkaa haastaa riitaa.
Natiivit eivät myöskään tarvitse mitään lupia kalastukseen tai metsästykseen, kuten muut. Ja näiden lupien kanssa Kanada onkin tosi tarkkana. Kuultiin tragikoomisia tarinoita metsästysreissuista, jotka olivat päättyneet saaliin, metsästysvälineiden ja jopa auton menetykseen valtiolle, kun metsämies ahneuksissaan oli yrittänyt huijata viranomaisia liittämällä naarashirven pään uroksen kroppaan (lupa oli naaraan metsästykseen, mutta olikin tullut ammuttua uros).
Matkalla tosiaan tuli kuultua ne tuhat tarinaa ja naurettua niin, että kylkiluut vain rutisivat. Kaikin puolin siis aivan uskomaton reissu. Oppi tuntemaan uusia ihania ihmisiä, Kanadasta ja kotimaasta. Ikävä jäi takaisin, vaikka kotimatka on aina se paras matka.
JälkiMärinät:
Tässä vähän matkarapsaa yhdestä kohteesta. Ei ollut kylläkään ensimmäinen kohde, joka oli Toronto, mutta tästä tämä (mahdollinen) matkarapsasarja lähti hyvin käyntiin. Ehkä jaksan vielä muistakin kohteista jotain kirjoittaa. Matkapäiväkirjaa en jaksanut reissussa pitää - paitsi ensimmäiseltä matkapäivältä, joka jyvittyi porukassa minulle yhteistä matkapäiväkirjaa varten - eli muistikuviin jutut perustuvat. Toistaiseksi niitä vielä muistaakin. Ja onneksi on yli 20 muuta matkakaveria, joilta voi tarvittaessa tarkistaa yksityiskohtia.
Ai niin! Olihan Thunder Bayssa vielä Finnish Book Store, josta sai paljon muutakin kuin kirjoja sekä vaaleansinisellä unikko-kuviolla koristeltu Finnport - Bridal Registry, Unique Giftware.
Hoito-rakennuksesta oli seuraava infokilpi kadulla:
Suomalaisen työväen pyhättö
Rakennus valmistui 1909-1910, voimakkaan suomalaissiirtolaisuuden aikaan Kanadassa. Se on suomalaisten työtaistelutoiminnan ja heidän huomattavan panoksensa vertauskuva Kanadan työväenliikkeen toiminnassa 1900-luvun alkupuolella.
"Haali" tarjosi kokoontumispaikkana apua ja neuvoja uudisasukkaille sekä työläisille perheineen. Rakennuksessa toimivat myös lehtipaino, kirjasto ja osuustoiminnallinen Hoito-ravintola. Sen auditorio on tarjonnut tilat niin teatteritoimelle, urheilulle kuin muille tapahtumille pitäen näin yllä suomalaista kulttuuriperinnettä Kanadassa.
Kanadassa yövyttiin Thunder Bayssa sellaisessa Pitkän Jussin Majatalossa, ettei paremmasta väliä. Siksi oli pakko Nordealta tarkistaa, onko katevaraus hotellihuoneesta jo poistettu, kun Siskon tilillä se vielä näkyi. No, oli se, mutta vara parempi.
Käytin siis Nordean chat-palvelua kysymykseni kanssa ja hienosti toimi. Hyvin sain vastauksia kysymyksiini ja asiakaspalvelija (Mira ?) oli avulias ja kohtelias. Eli kehittynyt kehitys on hyväksi, ei tarvinnut jonottaa puhelinjonossa, vaan chat-keskustelu avautui heti aktiiviseksi.
Kanadassa sattui olemaan juuri Thunder Bayn kohdalla kiitospäivä, mikä tarkoittaa samaa kuin muinainen suomalainen pitkäperjantai: mikään paikka ei ollut auki. Paitsi tietysti pelikasino. Emme saaneet hotellissa edes kunnon aamiaista. Puolinahkeita pakastekroisantteja, haaleaa teetä ja kahvia sekä äkkimakeita muffinseja, jotka nekin tarjoiltiin hotellin sisääntuloaulassa, koska ravintola oli sekin tietysti kiinni. Terveellinen aamiainen siis miellyttävässä ympäristössä. Viis maksavista vieraista.
Muutenkin meininki nauratti meitä kovasti etenkin, kun näimme hotellin henkilökuntaan kuuluvan miehen, joka muistutti elävästi Pitkää Jussia mainitusta televisiosarjasta. Siitä lempinimemme hotellille, joka kyllä oli muuten ihan siisti. Kuntosali ja saunakin sieltä löytyi, mutta ei käytetty kumpaakaan. Ehtiihän sitä kuntoilla ja saunoa kotimaassakin.
Thunder Bay on pieni, n. 100 000 asukkaan kaupunki Lake Superiorin (Yläjärvi, piti tarkistaa netistä) rannalla Ontarion provinssissa. Faktat kaupungista voi lukea täältä, koska siinä ne tärkeimmät ovatkin. Nätti pieni mytykylä, joka meistä kyllä - sattuneesta syystä - näytti kuolevalta paikalta. Paljon oli tyhjää vuokrattavaa liiketilaa tarjolla ja lohduttoman näköistä natiiviasutusta (i-sana on yhtä paha loukkaus kuin n-sana, joten siksi en sitä tässäkään käytä) kaupungin ulkolaidalla. Mutta suomalaisia siellä riittää!
Ihania pappoja suomalaisessa Hoito-ravintolassa, jossa oli tietysti ihan pakko käydä aamiaisella. Listalla oli kaikkea suomalaistyyppistä tarjolla. Pannukakut olivat ihan lettuja, vaikka harvemmin niitä vain kotona tulee syötyä pekonin kanssa, mutta hyviltä maistuivat, jeskamandeera sentään! Karjalanpiirakoitakin olisi saanut, muttei jaksanut, kun Pitkä Jussi oli poikkeuksellisesti sinä aamuna tarjonnut aamiaiseksi ihan hedelmiä, nakkeja, munakokkelia, paahtoleipää sekä kuumaa teetä ja kahvia.
Ravintolan yläpuolella - talo oli siis todella iso, kolmekerroksinen rakennus, jossa ravintola toimi puolittain kellarikerroksessa - oli baari, jossa suomipapat joivat joka-aamuista kahviaan. Heitä moikkailtiin, kun yksi Suomi-kodin savolaissetä kierrätti meitä ympäri taloa. Lisäksi talosta löytyi myös juhlasali, jossa edelleenkin pidetään erilaisia tilaisuuksia ja jota vuokrataan mm. häihin. Salissa oli korkea esityslava, jolla aikoinaan esitettiin myös teatteriesityksiä. Yhdessä huoneessa oli seinillä mm. erilaisia julisteita suomalaisten toiminnasta Thunder Bayssa vuosikymmenten varrelta. Siellä oli esim. ilmoitus suomalaisten urheiluseurasta nimeltä Nahjus, joka oli toiminut varsin vilkkaastikin joskus viime vuosisadan puolessa välissä, mikä kävi ilmi monista pokaaleista ja mitalleista vitriinissä sekä vaakunakilpi vuonna 1962 perustetusta Port Arthurin Finlandia-klubista. Sinisessä kilvessä komeilin Suomen vaakunaleijona miekan ja sapelin kanssa. Myös erilaisia viirejä vierailluilta porukoilta oli hyllynpäällykset täynnä. Voi vaan kuvitella, millaista suhinaa kaupungissa on joskus muinoin ollut.
Kaupungin takapajuisuudesta - kaikeilla rakkaudella - huolimatta Thunder Bayssa voi opiskella mm. oikeustiedettä, mutta säälin kyllä sitä opiskelijaraukkaa, joka sinne päätyy. Ei puhettakaan riehakkaasta opiskelijaelämästä, kun tuskin opiskelijalla on varaa kasinolla käydä. Kasino meinaan näytti suunnilleen ainoalta tavalta viettää kaupungissa vapaa-aikaansa, vaikka oli siellä kuulemma jotain yökerhojakin. Emme vain nähneet ensimmäistäkään. Purjeveneen jos omistaa - opiskelija toki harvemmin -, niin silloin kyllä tekemistä riittää.
Kasinolla kävimme kiitospäivänä syömässä aamiaisen, kun Pitkä Jussin vastaavan jälkeen jäi pikkasen nälkä. Paistettuja perunoita, nakkeja sekä voissa paistettuja ja voilla siveltyjä paahtoleipiä. Ensiavuksi suonia kurlaamaan tilattiin vielä teetä ja appelsiinituoremehua. Eli ei ihme, että kasinovieraat joutuvat piikittämään itseensä insuliinia vessassa. Siellä meinaan oli seinällä keräyslaatikko, johon käytetyt neulat kerättiin. Siskon kanssa liityttiin kasinon asiakasrekisteriin, jolla saatiin alennusta aamiaiseen sekä viiden dollarin peliseteli kasinolle. Jätimme ne käyttämättä, koska rulettipöytä oli kiinni eikä niistä sadoista yksikätisistä rosvoista ottanut kukaan tolkkua. Todennäköisesti käveltiin onnemme - ja miljooniemme - ohi, mutta sellaista sattuu. Muistoksi jäi kuitenkin ihan nimellä painetut muovikortit, jos joskus sinne tai ketjun toiseen kasinoon uudestaan päädymme.
Julkinen liikenne bussilinjojen muodossa oli Thunder Bayssa järjestetty ihan kiitettävästi. Bussiterminaali olikin ihan hotellin vieressä ja siitä pääsimme todella näppärästi Suomi-kodille, jossa pidimme pienen konsertin kodin asukkaille.
Hyvin meni esitys ja yleisö oli enemmän kuin vastaanottavainen: yhdessä jos toisessakin silmässä kimmelsi kyynel, kun lauloimme suomalaisia kansanlauluja ja kuoron taiteellinen johtaja lauloi todella sydämeen käyvästi laulun Oi, muistatko vielä sen virren. Aivan hurmaava savolaissetä - sama, joka meitä Hoito-talossa kierrätti - luki meille omia runojaa, ehtaa savoa viäntäen luonnollisestikin, ja konsertin jälkeen meille tarjottiin herkulliset pullakahvit. Ihan kunnon suomalaista tuoretta pullapitkoa voin kanssa, tietysti.
Thunder Bayssa osa porukastamme oli majoittunut paikallisten suomalaisten koteihin ja heitä kierrätettiin ympäri seutukuntaa kiitospäivänä, jolloin me majatalolaiset lähinnä kävelimme ympäri hiljaista kaupunkia ja järvenrantaa etsien paikkaa, josta saataisin ruokaa. Joillekin meinasi jo kateus iskeä, mutta ei hätää: Hoito-aamiaisen jälkeen meille muille tilattiin taksi viemään meitä Fort William'n historialliseen puistoon, joka sijaitsee muinaisella
Siinä asiaa ihmetellessämme, tuli ulos ravintolan työntekijä - tanakasti keski-ikäinen rouva - ja tuohtuneena tilanteesta järjesti meille kuskiksi oman isänsä, n. 85-vuotiaan suomalaisen setämiehen. Mielellään lähti hän meitä yhdessä toisen autokunnan kuskin, Kaukon, kanssa kuljettamaan natiivien pyhälle vuorelle.
Upeat olivat näköalat yli kaupungin ja kauemmaskin, vaikka sää sattui juuri silloin olemaan pilvinen ja harmaa. Vuoren päälle emme lähteneet kapuamaan, kun aikaa ei ollut tarpeeksi. Vuorelle ajettiin natiivien asuinalueen läpi ja se oli aika surullista. Osa porukoista asui asuntoautoissa eivätkä kaikki talotkaan olleet rötisköä kummoisempia, mutta kuulimme, että sen alueen asukkaat sentään yrittävät muuttaa elämäänsä hieman paremmaksi.
Kanadassahan natiiveilla on monella tapaa erityisasema johtuen valkoisen miehen syyllisyydentunteesta menneisyyttä kohtaan. Eli koska valkoinen mies on ajanut natiivit pois omilta mailtaan, ei natiivien tarvitse maksaa lainkaan veroja, jos ylipäätään työssä käyvät. Moni ei käy, koska jokaiselle maksetaan verotonta avustusta tuosta vaan ilman muuta perustetta kuin se, että on natiivi. Tästä syystä ja siitä, että reservaatin alakoulun jälkeen kaupunkiin yläkouluun lähetetyt nuoret ovat kaukana perheistään ilman tukea, monet ajautuvat viinan ja muiden päihteiden pariin. Sitäkin nurjaa puolta tuli nähtyä. Esim. Hoito-ravintolan edessä oli niin sekaisin oleva n. 25-vuotias nuori nainen, että oltiin ihan varmoja, että kohta hän alkaa haastaa riitaa.
Natiivit eivät myöskään tarvitse mitään lupia kalastukseen tai metsästykseen, kuten muut. Ja näiden lupien kanssa Kanada onkin tosi tarkkana. Kuultiin tragikoomisia tarinoita metsästysreissuista, jotka olivat päättyneet saaliin, metsästysvälineiden ja jopa auton menetykseen valtiolle, kun metsämies ahneuksissaan oli yrittänyt huijata viranomaisia liittämällä naarashirven pään uroksen kroppaan (lupa oli naaraan metsästykseen, mutta olikin tullut ammuttua uros).
Matkalla tosiaan tuli kuultua ne tuhat tarinaa ja naurettua niin, että kylkiluut vain rutisivat. Kaikin puolin siis aivan uskomaton reissu. Oppi tuntemaan uusia ihania ihmisiä, Kanadasta ja kotimaasta. Ikävä jäi takaisin, vaikka kotimatka on aina se paras matka.
JälkiMärinät:
Tässä vähän matkarapsaa yhdestä kohteesta. Ei ollut kylläkään ensimmäinen kohde, joka oli Toronto, mutta tästä tämä (mahdollinen) matkarapsasarja lähti hyvin käyntiin. Ehkä jaksan vielä muistakin kohteista jotain kirjoittaa. Matkapäiväkirjaa en jaksanut reissussa pitää - paitsi ensimmäiseltä matkapäivältä, joka jyvittyi porukassa minulle yhteistä matkapäiväkirjaa varten - eli muistikuviin jutut perustuvat. Toistaiseksi niitä vielä muistaakin. Ja onneksi on yli 20 muuta matkakaveria, joilta voi tarvittaessa tarkistaa yksityiskohtia.
Ai niin! Olihan Thunder Bayssa vielä Finnish Book Store, josta sai paljon muutakin kuin kirjoja sekä vaaleansinisellä unikko-kuviolla koristeltu Finnport - Bridal Registry, Unique Giftware.
Hoito-rakennuksesta oli seuraava infokilpi kadulla:
Suomalaisen työväen pyhättö
Rakennus valmistui 1909-1910, voimakkaan suomalaissiirtolaisuuden aikaan Kanadassa. Se on suomalaisten työtaistelutoiminnan ja heidän huomattavan panoksensa vertauskuva Kanadan työväenliikkeen toiminnassa 1900-luvun alkupuolella.
"Haali" tarjosi kokoontumispaikkana apua ja neuvoja uudisasukkaille sekä työläisille perheineen. Rakennuksessa toimivat myös lehtipaino, kirjasto ja osuustoiminnallinen Hoito-ravintola. Sen auditorio on tarjonnut tilat niin teatteritoimelle, urheilulle kuin muille tapahtumille pitäen näin yllä suomalaista kulttuuriperinnettä Kanadassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)