Räkätauti herättää tasaisin väliajoin läpi yön, mutta siitä huolimatta uni on karussa jo ennen kuutta. Lauantaiaamuna. Mikä vääryys. Toisaalta nukuttikin jo yhdeksän aikaan illalla, mutta siltikin luulisi pätkäyön venyttävän aamua. Ei venytä.
Joten parempi nousta, keittää teetä, sytyttää kynttilät ja kerätä kuivuneet vaatteet pinoihin. Avata läppäri ja katsoa, mitä blogiystäville kuuluu.
Nykyään tiedänkin tarkemmin blogiystävieni kuulumiset maailmalta ja kotomaan perukoilta kuin niiden 'oikeiden' ystävien tästä parinkymmenen kilometrin säteeltä. Hämmentävää. Ja surullista.
Olen kyllä yrittänyt pitää yhteyttä soittamalla ja tavattukin on silloin tällöin, mutta kun tilanne on muuttunut siksi, että se olen aina minä, joka soitan, kysyn kuulumisia ja ehdotan tapaamista - harvoin, mutta kuitenkin -, niin alkaa pikkuhiljaa yhteydenottohalut hiipua. Ei vain kiinnosta ja jaksa enää. Jos ei niitä toisiakaan näytä kerran kiinnostavan.
Hyvä minussa heristää sormeaan ja sanoo, että nyt olen pikkumainen ja kiukutteleva. Ehkä niin, mutta jos naapurin rouva alkaa tuntua läheisemmältä kuin vuosikymmenten takaiset 'hyvät ystävät', niin on pikkumaisuudenkin uhalla ehkä sittenkin parempi lähteä naapurin rouvan kanssa tuulettavalle metsäkävelylle kuin yrittää väkisin - ja yksipuolisesti - pitää kiinni vanhoista tuttavuuksista. Kaipa he sitten ottavat yhteyttä, kun parhaaksi näkevät.
JälkiMärinät:
Katossa oleva kärpänen alkoi piipittää heti kuuden jälkeen aamulla. Ihan pyytämättä ja yllättäen. Onneksi olin jo hereillä.
Kiipesin tuolille ja irrotin kärpäsen sekä sen sisällä olevat kolme (!!) isoa nappiparistoa. Yllättäen piipahti vielä muutaman kerran kädessäni, vaikka virtalähteet oli jo poistettu. Outo kärpänen. Täytyy ostaa sille lisää energiaa.
Mä olen huomannut saman (pikkumaista eli ei) että jos se olen aina minä, joka huolehtii yhteydenpidosta, tulee jossain vaiheessa sellainen "pitäkää tunkkinne" -olo. Aina ei vaan jaksa!
VastaaPoistaKoita sä jaksaa flunssan kanssa ja lepäile sitten päivällä kun aamulla ei onnistunut.
Musta on kyllä ihan kiva kuulla, mitä ihmisille arjessa kuuluu - ei tarvitse olla kuolemansairas ottaakseen yhteyttä -, mutta toisilla nähtävästi pitää aina olla jotain asiaa, jotta voi soittaa. Outoa, mutta jokainen tyylillään.
PoistaJuu, täytyy ottaa päiväunet jossain välissä.
Minulla on sama periaate, että jos yhteydenpito on pelkästään minun varassa, niin antaa olla sitten. Se on heidän menetyksensä, ei minun.
VastaaPoistaMukavaa loppuvuotta!
Anu T.
Aika pitkään mä jaksan kitkutella, mutta kun stoppi tulee, niin se tulee.
PoistaKiitos samoin! :)
Olen ihan samoilla linjoilla, ei vaan enää jaksa olla aina se joka muistaa.Tuli muuten niin selväksi äskeisten merkkipäivineni tuoksinnassa tämä ilmiö.Ei sillä ,että vinkuisin lahjusten perään, mutta onhan se piruvie tympeää kun itse vie kukkia tai kuplivaa oven taa ylläriksi ynnämuita muistamisia niin ei ees korttia.Nooh elämä on :)
VastaaPoistaKoitahan toipua! Täälläkin on samaa liikkeellä liekö kanarialaista kun poitsukin on jo viikon potenut
Mä olen huomannut kans, että jos soitan ja kysyn mitä kuuluu - tietty kuuntelen, mitä kaverilla on sydämellään -, niin sen jälkeen se puhelu loppuukin ilman, että kaveri olisi kysynyt, mitä mulle kuuluu. Olen oppinut olemaan kertomatta, jos ei kiinnosta. Joo, elämä on. :)
PoistaEn tiedä, mikä rutto tässä nyt on tarttunut ja mistä.
Mulla on myös tollasia "ystäviä", joista ei koskaan kuulu mitään. Mitä ystävyyttä se sellanen on? Päätin jo ajat sitten, että mä en enää jaksa yksin sitä ystävyyttä pitää yllä. Jos niihin törmää sattumalta jossain, ne halaa ihan innoissaan ja kyselee mitä mulle kuuluu. Yksi kutsui saunailtaankin. Tosin kävi ilmi, että se saunailta olikin Partyliten kutsut. En mennyt.
VastaaPoistaPikaista paranemista sinne! Mullakin on flunssa ja heräsin aikaisin aamulla, joten meitä on sitten kaksi, jotka lueskelee blogeja lauantaina päivän vasta valjetessa.
Mä olen vähän samanlainen: kiva on tavata sattumalta ja kuulla kuulumiset, mutta vaikka saatan loppuun sanoa, että "pitäisi tavata uudestaan kunnon ajalla", niin lisään myös "aina vaan tulee kaikkea ja tuntuu, ettei aikaa koskaan ole tavata". Eli en lupaile mitään soittamisia tai yhteydenottoja, jos ei ole mitään vakaata aikomusta ottaa yhteyttä.
PoistaKiitos. Tervehtymistä vaan sinnekin. Toivotaan kiireistä postauslauantaita, jotta meille riittää lukemista. :)
Sama juttu, mutta vielä niin, että edes sukulaiset eivät ota yheyttä elleivät ne halua jotain.
VastaaPoistaOP
Suku on pahin. Meillä osa ei ilmoita edes, vaikka joku olisi kuollut, mutta se sukuhaara onkin pääasiassa idiootteja täynnä. Tämä äidin puolen lähisuku tukee kyllä toinen toisiaan ilman itsekkäitä pyyteitä.
PoistaNiin tuttua. Jostain syystä edes ikivanhat ystävät – jotka vielä sattumalta asuvat ihan naapurissa – eivät ota yhteyttä. Ihmisillä on omat ongelmansa: lienee. Mutta vähän outoa kyllä. Ja suku varsinkin on pahin. Paranemisia sinne.
VastaaPoistaJust joo, pitäköön tunkkinsa tollaset! Mulla nykyään lähimmät ystävät ovatkin työkaverit, mikä ei kyllä ole paskempi juttu sekään.
PoistaKiitos, olo vaihtelee kohtuullisesta miinus ykköseen, joten eiköhän tää tästä jonain päivänä.