Tutista asiaa

Nykyään alkaa olla melkoisen vaivatonta seurata nettikeskusteluja, jotka koskevat alle kouluikäisten vanhempien (lue: äitien, koska miehet nyt vaan ovat niin paljon järkevämpiä olentoja tuohon elämänaikaan ja pysyvät viisaasti hiljaa) Maailman Universuminluokan ongelmia taaperoittensa kanssa. Ne ongelmat eivät ole koskeneet meikäläistä kohta kymmeneen vuoteen, josta syystä etäisyys asiaan on siirtänyt minut siihen VVN-luokkaan (Viisaat Vanhat Naudat), josta käsin voin vain säälivä huvittunut hymynkare suupielessäni keinua kiikkustuolissani ja mutista itsekseni, että "kyllä ne nuokin äidit vielä oppivat..."

Eli tutti vai ei ? Puolesta vai vastaan ?

Meikäläisellä on henkilökohtaista kokemusta vain toisesta valinnasta, mutta sitä toiskäden kokemusta eli vierestä seurattuna/ kuultuna siitä toisesta ratkaisusta sitten sitäkin enemmän.

Meillä valinta oli ehdottomasti tutti. Molemmilla lapsilla ja jopa puolipakotettuna, mikä tarkoittaa sitä, että peukuttelu (äitislangia: peukalon imeminen) estettiin tietoisesti ja tuttia tarjottiin varovasti tilalle.

Meillä Isompi harrasti ns. salapeukuttelua eli pyrki öisin omassa mökissään imemään peukkua, kun tutti katosi jonnekin pinnasängyn uumeniin. Tämä peukalon väärinkäyttö estettiin siten, että Isommalle vedettiin yöksi käsiin polvisukat (lasten), joita ei saanut nyhdettyä pois, kun pelkillä ikenillä niistä ei saanut otetta ja joiden kanssa ei voinut peukkua imeä. Jonkun viikon tätä kidutusta harjoitimme, jonka jälkeen Isompi luovutti ja siirtyi suosiolla tuttiin. Joita olimme vihdoin tajunneet varastoida sänkyyn useamman kappaleen yötä varten.

Pienin ei koskaan ollut kovin ihastunut oman peukkunsa makuun, josta syystä vaihtoehtoina olivat lähinnä meikäläisen maidonjakelupiste tai tutti.

Tuteista eroon pääseminen kävi Isommalla suorastaan naurettavan helposti: oksennustaudin kourissa tuttikin yökötti suussa ja taudista toivuttuaan pelkkä tutin näkeminenkin puistatti tyyppiä. Pienimmän kanssa jouduimme aiheesta hieman keskustelemaan.

Eräänä yönä Pienin sai jonkun hänelle tyypillisen hepulinsa ja kiukuissaan heitti sekä pehmolelunsa että tuttinsa pitkin makuuhuonetta niin, että seinissä vain kolisi. Muutaman kerran nostettuani tavarat takaisin pinnasänkyyn meni hermo meikäläiseltäkin ja sanoin, että saisi olla sitten ilman, jos kerran niitä paiskoo pisin mäkiä. Lopetettuani tuon yöurheilun alkoi pinnasängystä kuulua maanitteluja: "Äitiii.... Anna mulle tutti, jookoooo... Äitii.... Annaaaa.... Tuttiiiii...." Kovetin luontoni enkä antanut ja siitä yöstä jäivät sitten tutit Pienimmältäkin.

Entäs sitten ne toiskäden kokemukset ?

Muutamalla tutulla aikuisella on erittäin pahasti muovautunut kitalaki, johtuen juuri peukalon imemisestä, josta syystä purentakin on ihan päin mäntyä ja he ovat kärsineet erilaisista leukojen vaivoista koko ikänsä. Lisäksi tiedän erään henkilön, joka vielä yli 3-kymppisenäkin kiperän paikan tullen työnsi peukalonsa suuhun lohdukkeeksi. Varmaan melko eksoottinen näky tiimipalaverissa.

Tutuilla lapsilla, jotka ovat peukaloonsa ihastuneita, on puolestaan käytetty vaikka minkälaisia lahjomisia, uhkailuja ja kiristyksiä, jotta luopuisivat peukalon imemisestä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei edes kynnelit, chilit tai muutkaan pahanmakuiset tökötit peukalossa ole saaneet heitä eroon peukuttelusta. Ja kun ei sitä peukaloa voi poiskaan ottaa tai sitoa kättä kylkeen, niin minkäs hiton sen kanssa teet.

Usein peukuttelu venyykin huomattavasti vanhemmalle iälle kuin tutin syöminen juuri tuosta mainitsemastani syystä: tutit voidaan viedä siili- tai oravavauvoille, mutta peukku kulkee mukana useimmiten läpi elämän. Tutit voidaan myös ottaa pois, vaikka lapsi sitä vastustaisikin ja harvemmin tuttiin oppinut lapsi enää viehättyy peukuttelusta, koska on jo tottunut käyttämään molempia käsiään leikeissään. Tutin unohtaminen käy lapselta muuten ällistyttävän nopeasti.

Kovin pienelle lapselle on myös turha yrittää 'järkeillä' peukuttelun lopettamista, kun taas vanhempi lapsi saattaa kyllä ymmärtää, ettei se ole hyväksi, muttei välitä siitä, koska tottumus on toinen luonto ja peukku lohduttaa. Ja on nyt vaan niin hyvän makuinen.

Siksi meikäläinen äänestää 'kyllä' tutille ja lohtunallelle ja ehdottomasti 'ei' peukalolle, vaikka peukalo ehkä voisikin aluksi tuntua helpommalta vaihtoehdolta. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkea muuta ja tuo vain itkua ja - kirjaimellisestikin - hampaiden kiristelyä sekä lapselle että vanhemmillekin.

Mutta ettei tässä nyt kenenkään valintoja lytättäisi, niin mielipide vain tämäkin. Jokainen saa toki ankeuttaa oman ja lapsensa elämän ihan miten ikinä haluaa. Se ei ole minulta pois.

JälkiMärinät:
Kirjoitin tätä sunnuntaina iltapäivällä, jolloin hienoisen 'lumimyräkän' (HAH! siinä taas nähtiin meteorologien luotettavuus) jälkeen päivä oli kuulas, kirkas, aurinkoinen, sees, tuuleton ja sinitaivainen. Isompi kömpi luolastaan ja kurkisti ulos ikkunasta.

Isompi: "Siitä onkin jo monta päivää, kun oon viimeksi nähnyt päivänvalon."

Tismalleen. Hmpf.