Lainasin kirjastosta hetken mielijohteesta Esko Valtaojan kootut kolumnit Ensimmäinen koira kuussa.
Jälleen kerran tuli todistettua, että fiilispohjalta tehdyt valinnat osuvat useimmiten terävämmin nappiin kuin järkeillen suoritetut. Ennätys tuli heti ensimetreillä: ensimmäisen kolumnin ensimmäisessä kappaleessa - toisessa lauseessa - nauroin ensimmäisen kerran. Sivulla 23 (kokonaissivumäärä 480) aloin hidastaa lukutahtia, ettei kirja loppuisi liian aikaisin.
Kokoelmassa on 161 kolumnia ja valehtelematta ainakin 90% kohdalla hihkuin "JUST NIIN !!" tai vähintäänkin nyökyttelin tarmokkaasti samanmielisyyden merkiksi. Lopuissa 10 prosentissakaan en ollut eri mieltä, vaan reagoin vain astetta tyynemmin.
Kyllä täytyy sanoa, että Esko on ihan valtavan viisas mies. Ja ihailuni ja kunnioitukseni häntä kohtaan vain kasvoi jokaisen kolumnin myötä: miten hitossa voi noinkin oppinut mies puhua (kirjoittaa) noin selkeästi ?! Että tällainen tavallinen rukkiinmärättäjäkin tajuaa, mistä on kyse. Se ei ole ihan itsestäänselvä taito se.
Monessa kohtaa luin pitkiä pätkiä ääneen Isommalle, kun oli niin täyttä asiaa, että oli ihan pakko välittää sitä viisautta eteenpäinkin. Ja samalla ilauttaa häntä, kun se Eskon sanailu oli niin hyrisyttävän hauskaa.
Älkää kertoko kenellekään, mutta mä luulen, että mä olen rakastunut.
JälkiMärinät:
Eilen kävin kirjastossa palauttamassa ennätysajassa y.m. kirjan. Välittömästi hyökkäsin koneelle katsomaan, mitä muuta Eskolla (ja kirjastolla) oli minulle tarjota. Tuossa kolumnikirjassa oli ollut jo vinkkejä siitä, etten ehkä jäisi kuivin suin. Enkä jäänytkään.
Löysin koneelta - ja hyllystäkin - juuri ne, mitä olin toivonutkin löytäväni: Kotona maailmankaikkeudessa (Tieto-Finlandia 2002), Kaiken käsikirja sekä tietysti myös Tiedän uskovani, uskon tietäväni, joka koostuu piispa Juha Pihkalan ja Eskon keskustelukirjeistä.
Tuskin maltan odottaa tulevia lukunautintoja. Tuskaista on vain päättää, mistä aloittaisi.
perjantai 15. huhtikuuta 2016
torstai 14. huhtikuuta 2016
tiistai 12. huhtikuuta 2016
ylimmäinen kanivahti
Eilen illalla istuin kaikessa rauhassa ja pahaa aavistamattomana syömässä parsaa olohuoneen sohvalla kirja kädessäni, kun TM tuli poikkeuksellisen kovaa höyryä alakertaan.
"Nyt se saatanan rotta syö mun raparperejä" tuli niin murhanhimoisella äänellä, että ajattelin jonkun viimeiset hetket koittaneen. En vain osannut tuosta arvella, kenen. Paitsi, ettei minun, koska söin parsaa enkä raparperiä.
Nousin katsomaan, kenen päänahan perässä TM honkui ulos pihaovesta. Ja juu, Zalamahan se siellä nuorikkoineen oli iltapalalla, toinen kukka-altaassa ja toinen - aivan totta - raparperien luona.
Meikäläisen peltokenkä kädessä TM lateli uhkauksiaan kanien perävaloille. Heittipä vielä sepelikiven perään luonnollisestikaan osumatta kehenkään.
"Sä sitten vahdit niitä nyt täällä, ettei ne tule takaisin."
Ja mitenköhän se oikein tapahtuu ?
JälkiMärinät:
Eilen pyyhelsi pyylevä pörriäinen suoraan yläkerran ikkunaan, kun istuin siinä työpöytäni ääressä. Sen verran tömähti, että meinasin pistää neulalla itseäni sormeen. Virkeänä kuitenkin jatkoi matkaansa kimalaishommiin.
***
"Nonni, saatana."
Niin. Sen verran se TM:n kovistelu auttoi, että kun olin tuon ylläkirjoitetun saanut valmiiksi (n. vartti), niin johan pariskunta oli jo takaisin Pihalla. Meinasin tikahtua nauruun, kun Zalama tuli parinkymmenen sentin päähän meidän terassista ja oikein nautinnollisesti ja ilman pelon häivääkään venytteli itseään pitkin nurmikkoa. Sitä voisi kutsua kettuiluksi kanin taholta.
"Nyt se saatanan rotta syö mun raparperejä" tuli niin murhanhimoisella äänellä, että ajattelin jonkun viimeiset hetket koittaneen. En vain osannut tuosta arvella, kenen. Paitsi, ettei minun, koska söin parsaa enkä raparperiä.
Nousin katsomaan, kenen päänahan perässä TM honkui ulos pihaovesta. Ja juu, Zalamahan se siellä nuorikkoineen oli iltapalalla, toinen kukka-altaassa ja toinen - aivan totta - raparperien luona.
Meikäläisen peltokenkä kädessä TM lateli uhkauksiaan kanien perävaloille. Heittipä vielä sepelikiven perään luonnollisestikaan osumatta kehenkään.
"Sä sitten vahdit niitä nyt täällä, ettei ne tule takaisin."
Ja mitenköhän se oikein tapahtuu ?
JälkiMärinät:
Eilen pyyhelsi pyylevä pörriäinen suoraan yläkerran ikkunaan, kun istuin siinä työpöytäni ääressä. Sen verran tömähti, että meinasin pistää neulalla itseäni sormeen. Virkeänä kuitenkin jatkoi matkaansa kimalaishommiin.
***
"Nonni, saatana."
Niin. Sen verran se TM:n kovistelu auttoi, että kun olin tuon ylläkirjoitetun saanut valmiiksi (n. vartti), niin johan pariskunta oli jo takaisin Pihalla. Meinasin tikahtua nauruun, kun Zalama tuli parinkymmenen sentin päähän meidän terassista ja oikein nautinnollisesti ja ilman pelon häivääkään venytteli itseään pitkin nurmikkoa. Sitä voisi kutsua kettuiluksi kanin taholta.
maanantai 11. huhtikuuta 2016
kevättä pulunkin rinnassa
Punarinta nähty.
Pionin alut (n. 1-2 cm) nähty!
Pulujen parittelu nähty (!!).
JälkiMärinät:
Viimeksi nähtyyn sen verran, että ensin ne siinä katulampun päällä hetken - lyhyen, voisin lisätä - kaulailivat ja sitten uros nähtävästi päätti, että nyt saa turhanaikainen hemuilu riittää ja loikkasi naaraksen selkään. Kaksikerroksinen pulu.
Pionin alut (n. 1-2 cm) nähty!
Pulujen parittelu nähty (!!).
JälkiMärinät:
Viimeksi nähtyyn sen verran, että ensin ne siinä katulampun päällä hetken - lyhyen, voisin lisätä - kaulailivat ja sitten uros nähtävästi päätti, että nyt saa turhanaikainen hemuilu riittää ja loikkasi naaraksen selkään. Kaksikerroksinen pulu.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
jokaiselle päivälle jotain
Toissapäivänä olimme Pienimmän kanssa hulluillapäivillä ja eilen sitten Isomman. En tullut hulluksi kumpanakaan päivänä, koska tiesimme, mitä haimme eikä meillä ollut mihinkään kiire. Isompi kyllä totesi, että "tää on ihan mielenvikaista puuhaa". Siis tarkoitti sitä ostokiimaa, jonka kourissa porukat olivat.
Sen verran meni kuitenkin meikäläiselläkin pasmat sekaisin yhdellä kassalla, että kun kortilla maksoin, unohdin ottaa sen mukaani. Onneksi löytyi vielä pari artikkelia, jotka halusin ostaa, koska muuten olisin huomannut kortin puuttumisen vasta kotona ja ties kuinka monen päivän kuluttua.
Helmat hampaissa (kuvainnollisesti) juoksin takaisin läpi koko tavaratalon sille kassalle, jonne tiesin kortin jääneen. Ja sieltähän se löytyikin. Puuuuuh.
Hikipäässä ulos tietämme raivatessamme Isompi sanoi, että oli kyllä omasta mielestään kuullut kuulutuksen, jossa meikäläistä pyydettiin palaamaan kassalle, mutta ajatteli, että ei se tarkoittanut minua tai että kuuli nimen väärin.
Joo, on meitä muutama saman niminen tässä maassa, mutta tuskin me kaikki olimme samaan aikaan siellä ryysiksessä. Tai mistä sen tietää, mutta silti sanoin Isommalle, että jatkossa kannattaa mainita, jos edes luulee kuulevansa tutun nimen kaiuttimista missä paikassa vaan. Meikäläisen sydän ei ainakaan kestä tuollaisia järkytyksiä kovin montaa vuodessa.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin eikä rahaakaan mennyt ihan tuhottomia määriä. Suoranaisesti itselleni en ostanut mitään, vaikka yhtä Michael Kors'n laukkua vähän hypistelinkin. Jäi kauppaan, koska tarve sille ei ollut akuutti. Mielihalu olikin sitten toinen juttu.
Raparperitkin kurkistelevat jo.
JälkiMärinät:
Olen tehnyt liukuhihnalta erilaisia kortteja. Lähinnä onnittelu- ja tervehdystarkoituksiin, kun joulukortit ovat jo valmiit. Siinä on kyllä päännollausterapiaa parhaimmillaan. Joutuu miettimään, kun suunnittelee ja hienomotoriikkakin pitää ottaa käyttöön. Tekee eetvarttia ahdistavaisen viikon päätteeksi.
Uni on toinen erittäin tarpeellinen toimi ja riittävään unen määrään tulee pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Torstai-iltana nukuinkin sitten kaksi tuntia, jotta saisin yöunesta kaiken irti. Eikä yöunta tarvinnut kauaa kalastella sitäkään.
Väsyneenä kaikki tuntuu ziljardi kertaa pahemmalta, joten en yhtään ihmettele, jos stressaantuneet ja sitä kautta univelkaiset ihmiset sekoavat päästään.
Sen verran meni kuitenkin meikäläiselläkin pasmat sekaisin yhdellä kassalla, että kun kortilla maksoin, unohdin ottaa sen mukaani. Onneksi löytyi vielä pari artikkelia, jotka halusin ostaa, koska muuten olisin huomannut kortin puuttumisen vasta kotona ja ties kuinka monen päivän kuluttua.
Helmat hampaissa (kuvainnollisesti) juoksin takaisin läpi koko tavaratalon sille kassalle, jonne tiesin kortin jääneen. Ja sieltähän se löytyikin. Puuuuuh.
Hikipäässä ulos tietämme raivatessamme Isompi sanoi, että oli kyllä omasta mielestään kuullut kuulutuksen, jossa meikäläistä pyydettiin palaamaan kassalle, mutta ajatteli, että ei se tarkoittanut minua tai että kuuli nimen väärin.
Joo, on meitä muutama saman niminen tässä maassa, mutta tuskin me kaikki olimme samaan aikaan siellä ryysiksessä. Tai mistä sen tietää, mutta silti sanoin Isommalle, että jatkossa kannattaa mainita, jos edes luulee kuulevansa tutun nimen kaiuttimista missä paikassa vaan. Meikäläisen sydän ei ainakaan kestä tuollaisia järkytyksiä kovin montaa vuodessa.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin eikä rahaakaan mennyt ihan tuhottomia määriä. Suoranaisesti itselleni en ostanut mitään, vaikka yhtä Michael Kors'n laukkua vähän hypistelinkin. Jäi kauppaan, koska tarve sille ei ollut akuutti. Mielihalu olikin sitten toinen juttu.
Raparperitkin kurkistelevat jo.
JälkiMärinät:
Olen tehnyt liukuhihnalta erilaisia kortteja. Lähinnä onnittelu- ja tervehdystarkoituksiin, kun joulukortit ovat jo valmiit. Siinä on kyllä päännollausterapiaa parhaimmillaan. Joutuu miettimään, kun suunnittelee ja hienomotoriikkakin pitää ottaa käyttöön. Tekee eetvarttia ahdistavaisen viikon päätteeksi.
Uni on toinen erittäin tarpeellinen toimi ja riittävään unen määrään tulee pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Torstai-iltana nukuinkin sitten kaksi tuntia, jotta saisin yöunesta kaiken irti. Eikä yöunta tarvinnut kauaa kalastella sitäkään.
Väsyneenä kaikki tuntuu ziljardi kertaa pahemmalta, joten en yhtään ihmettele, jos stressaantuneet ja sitä kautta univelkaiset ihmiset sekoavat päästään.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
kesä, todistetusti
Meinaan Pienin näki eilen pääskysen. Kylmäverinen yksilö, kun jo tähän aikaan tänne tuli, mutta kerrankos sitä matkasää pettää.
Ja kyllä: luotan Pienimmän kykyyn nähdä ja tehdä lajimääritys. Se oli pääksy. (tarkoituksella)
Lintuun liittyy toinenkin tarina eiliseltä. Se jälleen todistaa, että... No, että toisille vain jostain syystä pienimmästäkin jutusta kehkeytyy jotain enemmän.
Olin menossa saunasta vilvoittelemaan terassille ja kuulin jo sisälle saakka, miten mustarastaat karjuivat Pihalla. Ihan mahdoton mekkala, vaikka ilta oli jo pitkällä !
Astuin ulos pihaovesta ja kuuluvalla äänellä sanoin niille rastaille, jotta "nyt HILJAA JO SIELLÄ !!"
Vasemmalta korvalta kuului ääntä: naapuritontin mukava pariskuntahan se siellä tuli kaupasta ja pysähtyi ällistyneenä kuullessaan komennukseni. Pakko oli heti selventää, että mustarastaitahan minä vain komennan enkä suinkaan heitä.
"Sä oot kyllä hävinnyt sen taistelun jo" sanoi Martti nauraen.
Varmaankin niin.
JälkiMärinät:
Lunta ei enää ole ja tulppaaneistakin näkyy jo melkein kymmensenttiset pätkät.
Zalamalla oli kaveri ja katselimme saunan ikkunasta niiden kisailua Pihalla. Jotain ne menivät puuhastelemaan ison kiven taakse. Parempi olla miettimättä sitä asiaa sen enempää, vaikka pupuvauvat suloisia ovatkin.
Ja kyllä: luotan Pienimmän kykyyn nähdä ja tehdä lajimääritys. Se oli pääksy. (tarkoituksella)
Lintuun liittyy toinenkin tarina eiliseltä. Se jälleen todistaa, että... No, että toisille vain jostain syystä pienimmästäkin jutusta kehkeytyy jotain enemmän.
Olin menossa saunasta vilvoittelemaan terassille ja kuulin jo sisälle saakka, miten mustarastaat karjuivat Pihalla. Ihan mahdoton mekkala, vaikka ilta oli jo pitkällä !
Astuin ulos pihaovesta ja kuuluvalla äänellä sanoin niille rastaille, jotta "nyt HILJAA JO SIELLÄ !!"
Vasemmalta korvalta kuului ääntä: naapuritontin mukava pariskuntahan se siellä tuli kaupasta ja pysähtyi ällistyneenä kuullessaan komennukseni. Pakko oli heti selventää, että mustarastaitahan minä vain komennan enkä suinkaan heitä.
"Sä oot kyllä hävinnyt sen taistelun jo" sanoi Martti nauraen.
Varmaankin niin.
JälkiMärinät:
Lunta ei enää ole ja tulppaaneistakin näkyy jo melkein kymmensenttiset pätkät.
Zalamalla oli kaveri ja katselimme saunan ikkunasta niiden kisailua Pihalla. Jotain ne menivät puuhastelemaan ison kiven taakse. Parempi olla miettimättä sitä asiaa sen enempää, vaikka pupuvauvat suloisia ovatkin.
perjantai 8. huhtikuuta 2016
mitä kaikkea kahdella eurolla
Isompi oli lähdössä kaverinsa kanssa kylille.
mä: "Ette sitten mene syömään, sun pitää säästää sun rahoja reissuun."
Isompi: "Ei mennä. Eikä mulla oo mukana kuin kaks euroa."
mä: "Mutta et mene ostamaan sillä sipsejäkään!"
Isompi: "No, jos mä ostan sillä sitten huumeita."
mä: "Ai kahdella eurolla ? Ja keneltä sä tällä alueella ostaisit ? Onko sulle tarjottu jotain joskus ?"
Isompi: "Ei oo, mutta mä voin pitää käsissä sellaista kylttiä, että "ostetaan huumetta, mitä tahansa, kahdella eurolla"."
Viimeksi se muistaakseni osti viinaa ja naisia muutamalla eurolla.
Miksi musta tuntuu siltä, että mun kasvatus ei ole mennyt ihan putkeen.
JälkiMärinät:
Mikä siinä on, että naiset menevät aina näiden auervaarojen ja muiden huijareiden retkuun ? Suostuvat kaikenlaiseen hyväksikäyttöön (taloudelliseen, henkiseen, fyysiseen) tajuamatta, mikä on homman nimi. Miten se on mahdollista, että vaikka näistä tyypeistä on ollut juttua lehdissäkin, niin aina kuitenkin uudetkin yrittäjät onnistuvat huijauksissaan ?
En voi käsittää enkä ymmärtää, miten naiset eivät näe, mistä siinä kaikessa lirkuttelussa ja kehuskelussa on todellisuudessa kyse. Eikä se auta, vaikka sanoisi, että varokaa tuota tyyppiä, sillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Eivät naiset usko. Ennen kuin ovat tulleet huijatuksi, tavalla tai toisella. Ja sitten siitä ei puhuta senkään vertaa, kun hävettää.
Säälittävää jotenkin, vaikka typeryys on typeryyttä eikä varsinaisesti mikään sääliteltävä asia. Tai ehkä kyse onkin jostain tietystä naistyypistä, jonka mielestä on olemassa vain yhdenlainen suhde miehen ja naisen välillä, josta syystä harkintakyky katoaa kokonaan ja sokeus iskee, kun mies heittää muutaman kehun kehiin. Ei osata arvioida toista sukupuolta neutraalisti ihmisenä, vaan aina on joku suhdeviritys tai toivo siitä taustalla.
En tiedä. Järkeä kyllä toivoisi jostain enemmän löytyvän ennen kuin on liian myöhäistä.
mä: "Ette sitten mene syömään, sun pitää säästää sun rahoja reissuun."
Isompi: "Ei mennä. Eikä mulla oo mukana kuin kaks euroa."
mä: "Mutta et mene ostamaan sillä sipsejäkään!"
Isompi: "No, jos mä ostan sillä sitten huumeita."
mä: "Ai kahdella eurolla ? Ja keneltä sä tällä alueella ostaisit ? Onko sulle tarjottu jotain joskus ?"
Isompi: "Ei oo, mutta mä voin pitää käsissä sellaista kylttiä, että "ostetaan huumetta, mitä tahansa, kahdella eurolla"."
Viimeksi se muistaakseni osti viinaa ja naisia muutamalla eurolla.
Miksi musta tuntuu siltä, että mun kasvatus ei ole mennyt ihan putkeen.
JälkiMärinät:
Mikä siinä on, että naiset menevät aina näiden auervaarojen ja muiden huijareiden retkuun ? Suostuvat kaikenlaiseen hyväksikäyttöön (taloudelliseen, henkiseen, fyysiseen) tajuamatta, mikä on homman nimi. Miten se on mahdollista, että vaikka näistä tyypeistä on ollut juttua lehdissäkin, niin aina kuitenkin uudetkin yrittäjät onnistuvat huijauksissaan ?
En voi käsittää enkä ymmärtää, miten naiset eivät näe, mistä siinä kaikessa lirkuttelussa ja kehuskelussa on todellisuudessa kyse. Eikä se auta, vaikka sanoisi, että varokaa tuota tyyppiä, sillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Eivät naiset usko. Ennen kuin ovat tulleet huijatuksi, tavalla tai toisella. Ja sitten siitä ei puhuta senkään vertaa, kun hävettää.
Säälittävää jotenkin, vaikka typeryys on typeryyttä eikä varsinaisesti mikään sääliteltävä asia. Tai ehkä kyse onkin jostain tietystä naistyypistä, jonka mielestä on olemassa vain yhdenlainen suhde miehen ja naisen välillä, josta syystä harkintakyky katoaa kokonaan ja sokeus iskee, kun mies heittää muutaman kehun kehiin. Ei osata arvioida toista sukupuolta neutraalisti ihmisenä, vaan aina on joku suhdeviritys tai toivo siitä taustalla.
En tiedä. Järkeä kyllä toivoisi jostain enemmän löytyvän ennen kuin on liian myöhäistä.
torstai 7. huhtikuuta 2016
suojelualue
Ihana, ihana vesisade !
Tykkään kesäisistä vesisateista, mutta keväinen vesisade on vielä ihanampi, kun se vielä pölyä ja likaa mennessään ja jättää jälkeensä kirkkaampia, raikkaampia kevätvärejä.
En tiedä, kuka vallasihminen tällä meidän piskuisella kotikadullamme asuu, mutta se on ihan varma, että tämä tie hoidetaan kyllä tällä alueella ensimmäisenä keväällä kuntoon. Hiekat oli jo nuoltu pois, kun niitä muilla isommillakin teillä oli vielä kasapäin. Ei tarvitse meidän tarpoa hiekassa ja pölyssä. Uskomatonta, mutta en tietenkään valita.
Sama juttu on talvella. Ei tarvitse tämän tien varrella asuvien tarttua lapioon, jotta saisivat autonsa ulos pihoilta, kun talven ensimmäiset lumimyräkät yllättävät. Meidän tie on aurattu jo klo 6 aamulla, kun muilla alueen teillä porukat saavat ihan itse aamulla ensin aurata väylänsä ulos ja iltapäivällä sitten huhkia autotiellä, kun autot tarttuvat pohjistaan auraamattomaan tiehen.
Samoin meille vaihdettiin uudet katulamputkin jostain kumman syystä, vaikka entiset vielä toimivat moitteettomasti. Ja vain todellakin tälle meidän pätkälle. Nyt on, kuulkaas, sellainen valaistus, että näkee kadulla vaikka langan pujottaa neulansilmään yön mustimpana hetkenä. Tiedän urheilukenttiäkin, joilla on surkeammat lamput kuin tällä meidän sivukujalla.
Notta kiitosta vaan sille, kelle kiitos kuuluu.
JälkiMärinät:
On se kyllä ihanaa omistaa isot lapset, jotka mielellään lähtevät kantoavuksi ja muutenkin seuraksi kauppareissuille. Ihan itse jopa usein ehdottavat, jotta lähdetäänkö kauppaan. Ei tarvitse meikäläisen yksin selkä vääränä kantaa kauppakasseja. Enkä muista, milloin olisin nähnyt jonkun näiden meidän lasten kaverin olevan vanhempiensa kanssa maitokaupassa. Vähänkös taas tuntuu sydämessä hyvältä.
***
Marjaanan päivän epistolasta tuli mieleen, kun meillä Isompi jäi kiinni (!) kiroilusta.
Isompihan ei siis kiroile. Ei ainakaan kotona - ei edes pelatessaan pleikkaa kavereiden kanssa - eikä varsinkaan minun kuulteni. Siksi se kiinni jääminen tulikin ihan puun takaa. Kulissit kaatuivat kolisten ja virheelliset puhtoiset mielikuvat pasahtivat sirpaleiksi.
Kyse oli ihan klassisesta tilanteesta: Isomman puhelin soitti minulle itsekseen tyypin taskussa ja sitä kautta kuulin sitten pätkän keskustelua, joka ei todellakaan ollut tarkoitettu meikäläisen korville. Siellä vilahti v-sana ja sillä sekunnilla liinatukka lapseni muuttui mielikuvissani sarvipäiseksi belsebuubiksi. Noin pikkasen liioitellen.
Todellisuudessa tilanne oli koominen, kun tajusin oman ällistykseni. Kertalaakista tuli kirkkaaksi sekin tosiasia, että myös lapsilla/ nuorilla on se kotiminä ja sitten on se kaveriminä. Ja ehkä vielä kouluminäkin. Monitahoisia otuksia nekin penteleet.
Tykkään kesäisistä vesisateista, mutta keväinen vesisade on vielä ihanampi, kun se vielä pölyä ja likaa mennessään ja jättää jälkeensä kirkkaampia, raikkaampia kevätvärejä.
En tiedä, kuka vallasihminen tällä meidän piskuisella kotikadullamme asuu, mutta se on ihan varma, että tämä tie hoidetaan kyllä tällä alueella ensimmäisenä keväällä kuntoon. Hiekat oli jo nuoltu pois, kun niitä muilla isommillakin teillä oli vielä kasapäin. Ei tarvitse meidän tarpoa hiekassa ja pölyssä. Uskomatonta, mutta en tietenkään valita.
Sama juttu on talvella. Ei tarvitse tämän tien varrella asuvien tarttua lapioon, jotta saisivat autonsa ulos pihoilta, kun talven ensimmäiset lumimyräkät yllättävät. Meidän tie on aurattu jo klo 6 aamulla, kun muilla alueen teillä porukat saavat ihan itse aamulla ensin aurata väylänsä ulos ja iltapäivällä sitten huhkia autotiellä, kun autot tarttuvat pohjistaan auraamattomaan tiehen.
Samoin meille vaihdettiin uudet katulamputkin jostain kumman syystä, vaikka entiset vielä toimivat moitteettomasti. Ja vain todellakin tälle meidän pätkälle. Nyt on, kuulkaas, sellainen valaistus, että näkee kadulla vaikka langan pujottaa neulansilmään yön mustimpana hetkenä. Tiedän urheilukenttiäkin, joilla on surkeammat lamput kuin tällä meidän sivukujalla.
Notta kiitosta vaan sille, kelle kiitos kuuluu.
JälkiMärinät:
On se kyllä ihanaa omistaa isot lapset, jotka mielellään lähtevät kantoavuksi ja muutenkin seuraksi kauppareissuille. Ihan itse jopa usein ehdottavat, jotta lähdetäänkö kauppaan. Ei tarvitse meikäläisen yksin selkä vääränä kantaa kauppakasseja. Enkä muista, milloin olisin nähnyt jonkun näiden meidän lasten kaverin olevan vanhempiensa kanssa maitokaupassa. Vähänkös taas tuntuu sydämessä hyvältä.
***
Marjaanan päivän epistolasta tuli mieleen, kun meillä Isompi jäi kiinni (!) kiroilusta.
Isompihan ei siis kiroile. Ei ainakaan kotona - ei edes pelatessaan pleikkaa kavereiden kanssa - eikä varsinkaan minun kuulteni. Siksi se kiinni jääminen tulikin ihan puun takaa. Kulissit kaatuivat kolisten ja virheelliset puhtoiset mielikuvat pasahtivat sirpaleiksi.
Kyse oli ihan klassisesta tilanteesta: Isomman puhelin soitti minulle itsekseen tyypin taskussa ja sitä kautta kuulin sitten pätkän keskustelua, joka ei todellakaan ollut tarkoitettu meikäläisen korville. Siellä vilahti v-sana ja sillä sekunnilla liinatukka lapseni muuttui mielikuvissani sarvipäiseksi belsebuubiksi. Noin pikkasen liioitellen.
Todellisuudessa tilanne oli koominen, kun tajusin oman ällistykseni. Kertalaakista tuli kirkkaaksi sekin tosiasia, että myös lapsilla/ nuorilla on se kotiminä ja sitten on se kaveriminä. Ja ehkä vielä kouluminäkin. Monitahoisia otuksia nekin penteleet.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Jumalan myllyt jauhavat hitaasti
Mutta ne jauhavat hienoa viljaa.
Joku teistä saattaa muistaa sellaisen kivikautisen tarinan TOP:n historiasta, kun TM suivaantui keittiön pöydällä lojuneeseen likaiseen veitseen, joka sitten kiersi keittiössä TM:n aloitteesta mun teekupin ja muutaman muukin paikan kautta päätyen lopulta meikäläisen toimesta TM:n valmiiksi lataamaan kahvinkeittimeen. (Muttei siis vahingossakaan astianpesukoneeseen.)
Seuraavana aamuna TM:n juodessa rauhassa viikonloppuaamukahviaan, kysäisin ohimennen "miltäs se matokahvi maistuu" vihjaten, että ko. veitsellä oli leikattu kohmeista verimatolaattaa liskon ruuaksi. Siis muka, ei oikeasti tietenkään. Tosin TM ei voinut siitä olla satavarma, mikä asia paljastui, kun kahvikuppi pysähtyi puolimatkassa huulille parin sekunnin ajaksi. Silloin nauroin blogissa, että kiusa se on pienikin kiusa.
Ja nyt sitten otsikosta tietysti arvaatte, että paha on saanut palkkansa. Minäpä kerron.
Eilen aamulla kiireessä lapoin eväsjugurttini sekaan puolukkasurvosta. Tajusin, että aika hapanta evästä tulee, josta syystä ripautin sekaan myös sokeria. Koska en halunnut sokeroituja siemeniä, joita lisäsin vielä lopuksi, päätin sekoittaa sokerin ja puolukat jugurttiin. Nappasin puolukkaisen lusikan tiskipöydältä.
Kun laitoin lusikkaa takaisin likaisiin astioihin huomasin, että siinähän oli toinenkin samanlainen lusikka tiskipöydällä. Se, jolla oli puolukkasurvosta ottanut... kun taas kädessäni oli lusikka, jolla edellisenä iltana olin tarjoillut liskolle niitä verimatoja. Ja jolla juuri olin sekoittanut jugurttiani.
Mitä tehdä, kun on 2 minuuttia aikaa lähteä bussille?
Ei muuta kuin kansi kiinni jugurttikuppiin, kuppi kassiin ja menoksi. Hyvältä maistui matoineen päivineen eikä mennyt edes vatsa sekaisin. Mutta joo, se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.
Joku teistä saattaa muistaa sellaisen kivikautisen tarinan TOP:n historiasta, kun TM suivaantui keittiön pöydällä lojuneeseen likaiseen veitseen, joka sitten kiersi keittiössä TM:n aloitteesta mun teekupin ja muutaman muukin paikan kautta päätyen lopulta meikäläisen toimesta TM:n valmiiksi lataamaan kahvinkeittimeen. (Muttei siis vahingossakaan astianpesukoneeseen.)
Seuraavana aamuna TM:n juodessa rauhassa viikonloppuaamukahviaan, kysäisin ohimennen "miltäs se matokahvi maistuu" vihjaten, että ko. veitsellä oli leikattu kohmeista verimatolaattaa liskon ruuaksi. Siis muka, ei oikeasti tietenkään. Tosin TM ei voinut siitä olla satavarma, mikä asia paljastui, kun kahvikuppi pysähtyi puolimatkassa huulille parin sekunnin ajaksi. Silloin nauroin blogissa, että kiusa se on pienikin kiusa.
Ja nyt sitten otsikosta tietysti arvaatte, että paha on saanut palkkansa. Minäpä kerron.
Eilen aamulla kiireessä lapoin eväsjugurttini sekaan puolukkasurvosta. Tajusin, että aika hapanta evästä tulee, josta syystä ripautin sekaan myös sokeria. Koska en halunnut sokeroituja siemeniä, joita lisäsin vielä lopuksi, päätin sekoittaa sokerin ja puolukat jugurttiin. Nappasin puolukkaisen lusikan tiskipöydältä.
Kun laitoin lusikkaa takaisin likaisiin astioihin huomasin, että siinähän oli toinenkin samanlainen lusikka tiskipöydällä. Se, jolla oli puolukkasurvosta ottanut... kun taas kädessäni oli lusikka, jolla edellisenä iltana olin tarjoillut liskolle niitä verimatoja. Ja jolla juuri olin sekoittanut jugurttiani.
Mitä tehdä, kun on 2 minuuttia aikaa lähteä bussille?
Ei muuta kuin kansi kiinni jugurttikuppiin, kuppi kassiin ja menoksi. Hyvältä maistui matoineen päivineen eikä mennyt edes vatsa sekaisin. Mutta joo, se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.
tiistai 5. huhtikuuta 2016
klassikkoainesta
Eilen illalla otimme Isomman kanssa yhtä aikaa iltalääkkeitämme. Jotenkin siinä keskityin Isomman sähläämiseen enemmän kuin omaani ja arvaahan sen sitten.
Heitin napit naamariin ja otin huikan vettä. Samalla taivutin päätä nopeasti taaksepäin nielaistakseni pillerit. Siinä vaan sattui niin, että käsi ja vesimuki seurasivat liikettä perässä ja onnistuin holauttamaan noin desin jääkylmää vettä suoraan rintavakooni.
Karjaisu tuli ulos korvien kautta.
Ehkä kuitenkin dementiahoitola-ainesta.
JälkiMärinät:
Isompi puolestaan oli kunnostautunut laboratoriossa verikokeessa.
Labrahoitaja oli kysynyt, että oliko Isommalta otettu juuri verikoe, kun kyynärtaive näytti sellaiselta kuin sitä olisi pistetty vähän aikaa sitten. No, ei ollut.
Sitten se hoitaja oli sanonut, että Isompi voi vaikka katsella seinällä olevia koiranpentujen kuvia sillä aikaa, kun hän ottaa sen verikokeen. Siihen Isompi tokaisi rehellisesti, mutta yhtään miettimättä:
"Eikun mä tykkään katsoa, kun mua pistetään."
Totta, mutta kuten Isompi itse puhelimessa minulle jälkeenpäin totesi, kuulosti se silti ehkä hieman arveluttavalta. Hoitaja oli ainakin katsonut vähän hitaasti, muttei ollut kuitenkaan kommentoinut mitään.
Ei ole omena kauas puusta pudonnut.
Heitin napit naamariin ja otin huikan vettä. Samalla taivutin päätä nopeasti taaksepäin nielaistakseni pillerit. Siinä vaan sattui niin, että käsi ja vesimuki seurasivat liikettä perässä ja onnistuin holauttamaan noin desin jääkylmää vettä suoraan rintavakooni.
Karjaisu tuli ulos korvien kautta.
Ehkä kuitenkin dementiahoitola-ainesta.
JälkiMärinät:
Isompi puolestaan oli kunnostautunut laboratoriossa verikokeessa.
Labrahoitaja oli kysynyt, että oliko Isommalta otettu juuri verikoe, kun kyynärtaive näytti sellaiselta kuin sitä olisi pistetty vähän aikaa sitten. No, ei ollut.
Sitten se hoitaja oli sanonut, että Isompi voi vaikka katsella seinällä olevia koiranpentujen kuvia sillä aikaa, kun hän ottaa sen verikokeen. Siihen Isompi tokaisi rehellisesti, mutta yhtään miettimättä:
"Eikun mä tykkään katsoa, kun mua pistetään."
Totta, mutta kuten Isompi itse puhelimessa minulle jälkeenpäin totesi, kuulosti se silti ehkä hieman arveluttavalta. Hoitaja oli ainakin katsonut vähän hitaasti, muttei ollut kuitenkaan kommentoinut mitään.
Ei ole omena kauas puusta pudonnut.
maanantai 4. huhtikuuta 2016
kenen joukoissa seisot
Välillä on mielenkiintoista tutkia, kuka kenenkin blogeja lukee. Tai ei lue. Se paljastaa jo ison siivun ihmisestä, vaikkei ehkä uskoisikaan.
Samoin on mielenkiintoista tutkia lukijoiden sukupuolijakaumaa. Sekin kertoo jotain bloggaajan tarinoista, lukeeko niitä mieluummin miehet vai naiset. Henkilökohtaisesti olen erittäin iloinen, että meikäläisen lukijoissa on ihan kunnon joukko myös herrapuolisia lukijoita, vaikken kovin 'miestenmielisistä' aiheista (urheilu, seksi, politiikka, autot) kirjoittelekaan.
Joskus vuosia sitten tein pienen kyselyn selvittääkseni lukijoitteni ikäjakaumaa. Se osoittautui yllättävän laajaksi. Kuvittelin näet, että lukijani ovat kaikki suunnilleen samaa ikäluokkaa (+/- 5 vuotta) kanssani, mutta todella nuortakin porukkaa oli joukossa. Pitäisiköhän tehdä uusi kysely ja katsoa, ovatko lukijani vanhentuneet kanssani yhtä matkaa.
Sekin olisi hauska tietää, kuinka kauan kukakin on mukana kulkenut. Bloggausvuosia on kumminkin takana jo... ööö... seitsemän (?). Alkuperäisiä lukijoita sieltä ensimmäisiltä vuosilta tuskin on enää kovin montaa matkassa, mutta tiettävästi joku kumminkin.
JälkiMärinät:
Ensimmäinen haravointi Pihalla suoritettu. Samalla putsasin kukka-altaan vanhoista lehdistä ja risuista.
Talven aikana Pihalla oli valitettavasti vieraillut myös tyyppi, jota en soisi tänne ollenkaan tulevaksi: kotiainen pirulainen oli kaivanut kolme isoa multakekoa Pihalle. Onneksi ihan reunamaalle, mutta kuitenkin. Mutta koska se kirottu kaivuri on rauhoitettu, ei sitä saa metsästää tai muutoinkaan häiritä eli hätistellä pois tontilta. Kontiaisen nahan päivänarvo on 17 euroa.
En ole vielä päättänyt, mihin jatkossa ylimääräiset 17 euroani tulen käyttämään. Tömistellä aion Pihalla kumminkin juuri niin paljon kuin jalat kestävät.
***
Ihmisillä on mielenkiintoiset moraalikäsitykset asioista. Kaikesta päätellen on ihan ok tehdä mitä tahansa moraalisesti arveluttavaa, jos vain on täysi-ikäinen ja vapaa ihminen. Nuo kaksi määrettä antavat nähtävästi oikeuden kaikkeen mahdolliseen käsittämättömään toimintaan pesten sen normaaliksi ja täysin hyväksyttäväksi käytökseksi. Uskomatonta.
Eli vanhemmat siis ihan pokkana ovat valmiit hyväksymään ja jopa kannustamaan omia 20-vuotiaita täysikäisiä ja vapaita lapsiaan vaikka mihin, niinkö ? Jos vastaus on 'kyllä', niin siinäpä sitten hyviä neuvoja jälkipolville rakastavilta vanhemmilta. Jos vastaus puolestaan on 'ei', vaikka on jonkun toisen kohdalla ko. toiminnan katsonut täysin hyväksyttäväksi, niin silloin on kysymys sylettävästä kaksinaismoralismista. Tässä kohtaa joidenkin on vaikea suoriutua voittajaksi.
Samoin on mielenkiintoista tutkia lukijoiden sukupuolijakaumaa. Sekin kertoo jotain bloggaajan tarinoista, lukeeko niitä mieluummin miehet vai naiset. Henkilökohtaisesti olen erittäin iloinen, että meikäläisen lukijoissa on ihan kunnon joukko myös herrapuolisia lukijoita, vaikken kovin 'miestenmielisistä' aiheista (urheilu, seksi, politiikka, autot) kirjoittelekaan.
Joskus vuosia sitten tein pienen kyselyn selvittääkseni lukijoitteni ikäjakaumaa. Se osoittautui yllättävän laajaksi. Kuvittelin näet, että lukijani ovat kaikki suunnilleen samaa ikäluokkaa (+/- 5 vuotta) kanssani, mutta todella nuortakin porukkaa oli joukossa. Pitäisiköhän tehdä uusi kysely ja katsoa, ovatko lukijani vanhentuneet kanssani yhtä matkaa.
Sekin olisi hauska tietää, kuinka kauan kukakin on mukana kulkenut. Bloggausvuosia on kumminkin takana jo... ööö... seitsemän (?). Alkuperäisiä lukijoita sieltä ensimmäisiltä vuosilta tuskin on enää kovin montaa matkassa, mutta tiettävästi joku kumminkin.
JälkiMärinät:
Ensimmäinen haravointi Pihalla suoritettu. Samalla putsasin kukka-altaan vanhoista lehdistä ja risuista.
Talven aikana Pihalla oli valitettavasti vieraillut myös tyyppi, jota en soisi tänne ollenkaan tulevaksi: kotiainen pirulainen oli kaivanut kolme isoa multakekoa Pihalle. Onneksi ihan reunamaalle, mutta kuitenkin. Mutta koska se kirottu kaivuri on rauhoitettu, ei sitä saa metsästää tai muutoinkaan häiritä eli hätistellä pois tontilta. Kontiaisen nahan päivänarvo on 17 euroa.
En ole vielä päättänyt, mihin jatkossa ylimääräiset 17 euroani tulen käyttämään. Tömistellä aion Pihalla kumminkin juuri niin paljon kuin jalat kestävät.
***
Ihmisillä on mielenkiintoiset moraalikäsitykset asioista. Kaikesta päätellen on ihan ok tehdä mitä tahansa moraalisesti arveluttavaa, jos vain on täysi-ikäinen ja vapaa ihminen. Nuo kaksi määrettä antavat nähtävästi oikeuden kaikkeen mahdolliseen käsittämättömään toimintaan pesten sen normaaliksi ja täysin hyväksyttäväksi käytökseksi. Uskomatonta.
Eli vanhemmat siis ihan pokkana ovat valmiit hyväksymään ja jopa kannustamaan omia 20-vuotiaita täysikäisiä ja vapaita lapsiaan vaikka mihin, niinkö ? Jos vastaus on 'kyllä', niin siinäpä sitten hyviä neuvoja jälkipolville rakastavilta vanhemmilta. Jos vastaus puolestaan on 'ei', vaikka on jonkun toisen kohdalla ko. toiminnan katsonut täysin hyväksyttäväksi, niin silloin on kysymys sylettävästä kaksinaismoralismista. Tässä kohtaa joidenkin on vaikea suoriutua voittajaksi.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
näitä keskusteluja vaihteeksi
Eilinen auringonkilo sai TM:n kuvittelemaan, että pystyy itse - tuo 'tekniikan ihmelapsi' - säätämään polkupyöränsä jarruja. Siinä säädössä menikin sitten tovi ja meikäläinenkin valjastettiin jossain kohtaa apupoika-Anteroksi. Naapuritontilla olivat lapsenlapset kylässä ja sieltä kuului iloisia pikkulapsenääniä.
mä: "Eiks ois kauheeta, jos meillä olis vielä alle kouluikäisiä lapsia ?"
TM: "Ei."
mä: "TÄH ?!!? Olishan !! Ihan hirveetä ! Eikö muka susta ??!"
TM: "Ei."
mä: "Sä olet ihan mielenvikainen."
Se hullu varmaan tekisi toisen pesueen per heti, jos meikäläinen nyt oikaisisi koipensa. Ajatuskin puistattaa, vaikka on se kyllä ihan hyvä isänä eikä asia meikäläistä enää puristelisi.
Lapset varmaan saisivat slaakin. Isompi ainakin jyrsisi ranteet auki heti, kun on nyt tuota kokemusta noista pikku valmennettavista. Pienimmästä ei tiedä. Voisi ihastuakin ajatukseen vauvasisaruksista.
Miehet ovat ihan hulluja ja hullummaksi tulevat, kun vanhenevat. Joku näyttämisen tarve tai joku siinä täytyy olla. Että on vielä kuranttia kamaa kasseissa. Joo, just. Hulluja nuo miehet.
mä: "Eiks ois kauheeta, jos meillä olis vielä alle kouluikäisiä lapsia ?"
TM: "Ei."
mä: "TÄH ?!!? Olishan !! Ihan hirveetä ! Eikö muka susta ??!"
TM: "Ei."
mä: "Sä olet ihan mielenvikainen."
Se hullu varmaan tekisi toisen pesueen per heti, jos meikäläinen nyt oikaisisi koipensa. Ajatuskin puistattaa, vaikka on se kyllä ihan hyvä isänä eikä asia meikäläistä enää puristelisi.
Lapset varmaan saisivat slaakin. Isompi ainakin jyrsisi ranteet auki heti, kun on nyt tuota kokemusta noista pikku valmennettavista. Pienimmästä ei tiedä. Voisi ihastuakin ajatukseen vauvasisaruksista.
Miehet ovat ihan hulluja ja hullummaksi tulevat, kun vanhenevat. Joku näyttämisen tarve tai joku siinä täytyy olla. Että on vielä kuranttia kamaa kasseissa. Joo, just. Hulluja nuo miehet.
Amazing Grace
Amazing Grace, how sweet the sound,
That saved a wretch like me.
I once was lost but now am found,
Was blind, but now, I see.
T'was Grace that taught,
my heart to fear.
And Grace, my fears relieved.
How precious did that Grace appear,
the hour I first believed.
Through many dangers, toils and snares,
I have already come.
Tis Grace has brought me safe thus far,
and Grace will lead us home.
The Lord has promised good to me,
His word my hope secures.
He will my shield and portion be,
as long as life endures.
We've been there ten thousand years,
bright shining as the sun.
We've no less days to sing God's praise,
than when we've first begun.
Amazing Grace, how sweet the sound,
That saved a wretch like me.
I once was lost but now am found,
Was blind, but now, I see.
John Newton
JälkiMärinät:
Olen ollut koko viikon melkoisen pullistunut pahasta verestä. Ajatukset ovat olleet täynnä sappea ja perna on monta kertaa natissut liitoksissaan.
Henkinen paha olo tekee minulle fyysisiä oireita. Kipuja, kolotuksia ja sen sellaisia. Siksikin minun pitäisi pyrkiä myös ajatuksissani olemaan hyvä ja zen. Aina se ei vain onnistu tai sitä ei muista, kun on niin kuumissaan kaikesta pahasta.
Tänään lausuinkin siis melkoisen ponnekkaasti muiden mukana "...ja anna meille meidän syntimme anteeksi..." Lisäksi alkavalla viikolla lupaan (itselleni) hyvittää kaikki pahat ajatukseni. Tavalla tai toisella.
***
Aamulla seurasin huvittuneena kahden mustarastaan juoksentelua pitkin viimeisiä Pihan hankia. Pienin minulle sanoi, että se niiden juokseminen näyttää tosi koomiselta ja oikeassahan hän oli. Ihan hirvittävän hassun näköistä menoa se on.
lauantai 2. huhtikuuta 2016
subjektiivinen päihdeoikeus
Sanokaa mitä sanotte, mutta niin köyhää ihmistä ei tässä Suomenmaassa ole tullut vielä vastaan, etteikö aina löytyisi rahaa päihteisiin. Tai vaihtoehtoisesti tarpeettomaan roinaan.
Esim. aski röökiä päivässä tekee kuukaudessa n. 180 euroa (vuodessa 2 160 euroa). Sillä rahalla saa jo aika paljon pottua ja leipää. Tai vaikka lääkkeitä.
Eikä mulla muuta.
Esim. aski röökiä päivässä tekee kuukaudessa n. 180 euroa (vuodessa 2 160 euroa). Sillä rahalla saa jo aika paljon pottua ja leipää. Tai vaikka lääkkeitä.
Eikä mulla muuta.
punalutkut hyökkäävät!
Huhtikuun kunniaksi punatulkut ovat ottaneet meidän Pihan reviirikseen. Eilen niitä oli kirjaimellisesti parvi - en pystynyt laskemaan - ja tänäänkin ainakin neljä pariskuntaa.
Herrapuoliset ovat niin pönäköitä ja punakoita, että pystyn erottamaan heidät sisältä käsin ilman silmälasejakin. Hillitymmät rouvansa ovat kyllä hekin varsin hyvässä lihassa ja mikseivät olisi, kun nytkin vetelevät kupuihinsa auringonkukansiemeniä minkä kerkiävät. Mustarastaskin näyttää hiipivän osingoille.
Olen aina kuvitellut, että punalutkut ovat tirppoja, joita näkee vain talvisin pihoilla, mutta meillä ei ainakaan niitä ole koko talvena näkynyt. Nyt sitten kyllä senkin edestä!
Tästä se kevät lähtee käyntiin, kun nurmikkoa näkyy jo melkein enemmän kuin mitä on lunta. Kruunupäinen kauriskin hiippaili tontinreunalla. Rohkeita otuksia ovat. Ja Zalama tietty vierailee joka päivä TM:n vuorimäntyasetelmassa.
Kun vielä aurinko helottaa pilveettömältä taivaalta, niin sitä ihan ilokseen pesee ja tuulettelee talvisia kamppeita pois kesäsäilöön. Tässä puuskassani sain jopa heitettyä Natolta saamani perintötakin roskiin (etenkin kun eilen sain tilalle puolestaan Anopilta perinnöksi toppatakin sekä ulkoiluhupparin). Olihan se jo kulahtanut enkä sitä ollut viime syksynä käyttänyt kertaakaan, joten jouti mennäkin. Uskollisesti sekin rotsi palveli meitä naisia yhteensä reilut parikymmentä vuotta.
Jotenkin 'oudosti' meikäläisen nurkista on muodostunut suvun takkien viimeinen loppusijoituspaikka. En muista, milloin viimeksi olisin itse ostanut itselleni takin, minkä tahansa takin. On siitä varmasti kohta jo kymmenen vuotta aikaa. Mutta jos perintötakit ovat hyvälaatuisia ja -kuntoisia, niin miksi en hyödyntäisi tätäkin säästömahdollisuutta. Ja mieluummin kuitenkin käytän tätivainaan italialaisvalmisteista villa-kashmirtakkia kuin jonkun tuntemattoman omistajan vanhaa takkia. Vaikkei siinäkään vaihtoehdossa toki mitään vikaa ole. Kannatan lämpimästi kierrätystä sen kaikissa muodoissa.
Joten ensi talveksi on taas 'uusi' toppatakki meikäläisellä. Onneksi ei ollut musta. Alan kyllästyä siihen, ettei suomalaiset osaa käyttää minkään muun värisiä vaatteita - etenkään talvella - kuin mustia. Väriä pitää elämässä olla, tavalla tai toisella. Ulkoiluhupparikin oli rehellisen punainen. Jee!
No, niin. Siellähän se Simo jo linkoaakin. Aurinkoista viikonloppua kaikille !
JälkiMärinät:
Huomasin muuten viime viikolla, että keittiössä työskentelee Simon serkku, Siiri Siemens. Hän pesee meillä astiat. Eipä ole tullut kiinnitettyä aikaisemmin huomiota hänen sukunimeensä. Hassua.
Herrapuoliset ovat niin pönäköitä ja punakoita, että pystyn erottamaan heidät sisältä käsin ilman silmälasejakin. Hillitymmät rouvansa ovat kyllä hekin varsin hyvässä lihassa ja mikseivät olisi, kun nytkin vetelevät kupuihinsa auringonkukansiemeniä minkä kerkiävät. Mustarastaskin näyttää hiipivän osingoille.
Olen aina kuvitellut, että punalutkut ovat tirppoja, joita näkee vain talvisin pihoilla, mutta meillä ei ainakaan niitä ole koko talvena näkynyt. Nyt sitten kyllä senkin edestä!
Tästä se kevät lähtee käyntiin, kun nurmikkoa näkyy jo melkein enemmän kuin mitä on lunta. Kruunupäinen kauriskin hiippaili tontinreunalla. Rohkeita otuksia ovat. Ja Zalama tietty vierailee joka päivä TM:n vuorimäntyasetelmassa.
Kun vielä aurinko helottaa pilveettömältä taivaalta, niin sitä ihan ilokseen pesee ja tuulettelee talvisia kamppeita pois kesäsäilöön. Tässä puuskassani sain jopa heitettyä Natolta saamani perintötakin roskiin (etenkin kun eilen sain tilalle puolestaan Anopilta perinnöksi toppatakin sekä ulkoiluhupparin). Olihan se jo kulahtanut enkä sitä ollut viime syksynä käyttänyt kertaakaan, joten jouti mennäkin. Uskollisesti sekin rotsi palveli meitä naisia yhteensä reilut parikymmentä vuotta.
Jotenkin 'oudosti' meikäläisen nurkista on muodostunut suvun takkien viimeinen loppusijoituspaikka. En muista, milloin viimeksi olisin itse ostanut itselleni takin, minkä tahansa takin. On siitä varmasti kohta jo kymmenen vuotta aikaa. Mutta jos perintötakit ovat hyvälaatuisia ja -kuntoisia, niin miksi en hyödyntäisi tätäkin säästömahdollisuutta. Ja mieluummin kuitenkin käytän tätivainaan italialaisvalmisteista villa-kashmirtakkia kuin jonkun tuntemattoman omistajan vanhaa takkia. Vaikkei siinäkään vaihtoehdossa toki mitään vikaa ole. Kannatan lämpimästi kierrätystä sen kaikissa muodoissa.
Joten ensi talveksi on taas 'uusi' toppatakki meikäläisellä. Onneksi ei ollut musta. Alan kyllästyä siihen, ettei suomalaiset osaa käyttää minkään muun värisiä vaatteita - etenkään talvella - kuin mustia. Väriä pitää elämässä olla, tavalla tai toisella. Ulkoiluhupparikin oli rehellisen punainen. Jee!
No, niin. Siellähän se Simo jo linkoaakin. Aurinkoista viikonloppua kaikille !
JälkiMärinät:
Huomasin muuten viime viikolla, että keittiössä työskentelee Simon serkku, Siiri Siemens. Hän pesee meillä astiat. Eipä ole tullut kiinnitettyä aikaisemmin huomiota hänen sukunimeensä. Hassua.
perjantai 1. huhtikuuta 2016
aprillia
Tänään on aprillipäivä, joten pitäkään siis varanne, ettei teitä aprillata.
No, tässä blogissa ei siitä ole pelkoa. En ole koskaan tykännyt aprillipäivästä enkä ole koskaan ollut huvittunut niistä 'hauskoista' piloista, joita tänään on ihan virallisesti lupa toisille tehdä. Jotenkin mun huumorintaju loppuu ihan seinään just tänä päivänä, koska en juurikaan naura vitsi-vitseille ja väkisin väännetyille piloille. Tai erittäin harvoin, jos silloinkaan
Mutta ehkä se on vain hyvä. Olen siis täysin huumorintajuton jäyhäjököttäjä yhtenä päivänä vuodessa, mutta kaikkina muina vuoden päivinä näen komiikkaa arjessa monien naurujen edestä per päivä. Mieluummin näin päin.
Hyvää alkanutta huhtikuuta ja aurinkoista viikonloppua kaikille!
No, tässä blogissa ei siitä ole pelkoa. En ole koskaan tykännyt aprillipäivästä enkä ole koskaan ollut huvittunut niistä 'hauskoista' piloista, joita tänään on ihan virallisesti lupa toisille tehdä. Jotenkin mun huumorintaju loppuu ihan seinään just tänä päivänä, koska en juurikaan naura vitsi-vitseille ja väkisin väännetyille piloille. Tai erittäin harvoin, jos silloinkaan
Mutta ehkä se on vain hyvä. Olen siis täysin huumorintajuton jäyhäjököttäjä yhtenä päivänä vuodessa, mutta kaikkina muina vuoden päivinä näen komiikkaa arjessa monien naurujen edestä per päivä. Mieluummin näin päin.
Hyvää alkanutta huhtikuuta ja aurinkoista viikonloppua kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)