On elämässä plussiakin

Juu, ei raskaustestissä eikä kauppakuitissakaan, vaan ihan muuten vaan.

Plussat:

+ löysin käsittämättömän helposti huokeat vaatteet tuleviin hautajaisiin (pakko oli ostaa, kun en ole liiemmälti mustan ystävä eikä näin ollen vaatehuoneesta löytynyt mitään asiallista)

+ löysin myös alennuksesta kaksi kaunista Lumenen kynsilakkaa, á 2 euroa (ja pystyin välttelemään tuhansia muita viettelyksiä menestyksekkäästi)

+ muistin, että lompakossa on alennuskortti askarteluliikkeeseen (ja muistin sen jopa vielä askarteluliikkeessä ennen kuin olin maksanut ostokseni)

+ tekemäni makkarakeitto on kelvannut yllättäen kaikille, joille sitä on tarjottu (lue: pakotettu syömään, kun muutakaan ruokaa ei ole ollut)

+ lumi on sulanut kohisten ja tiet ovat mitä parhaimmat kitkanakeille

+ refleksit toimivat vielä moitteettomasti, mikä tuli todistettua (kts. miinukset viiva 2)

+ Yves Rocherin kynsilakanpoistoaine on ehdottomasti parasta laatuaan, mitä olen ikinä käyttänyt, pelasti päivän (meikäläisen ja TM:nkin, vaikkei hän sitä tiedä vielä, kun ei ole kotona) (kts. edellisen kohdan sulkeet)

+ joulukorteista 55 kappaletta on valmiit (siis kaikki tarvittavat)

+ omaa rauhallista (lue: yksin kotona) aikaa on ollut ihanan paljon, vaikka en tätä jatkuvaksi olotilaksi haikailekaan

+ kynttilät (ei tarvinne selittää)

Miinukset:

- näin unessa ihan helvetin ison kuolleen kalan, jota piti pyytää bodari-lapsuudenkaveria nostamaan, kun en itse jaksanut (tietää siis huonoja uutisia, kalan koosta päätellen tosi huonoja... eikö nää jo muka riitä ?!?)

- toinen ostamistani kynsilakoista (tumman harmaa) tippui eteisen vaalealle kivilaatalle ja meni räsähtäen rikki sillä seurauksella, että käteni olivat aivan kynsilakassa (ja lattia myös), kun kahmoin sitä paniikissa, ettei sotkisi saumoja (sotki)

- kainalon iho on ihan tuhannen p*llun päreinä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan (ei kaksoismerkityksiä)

- lumi sulaa kohisten ja etupiha on kuin luistinrata, tai vähän pahempikin (tapaturmailmoituskaavake on jo esitäytetty)

- yksi erityinen kortti on edelleen tekemättä, koska se ahdistaa ajatuksenakin

JälkiMärinät:
Oletan, että elokuussa 2015 vanhaksi menneen kuivahiivan voi vielä käyttää ihan normaalisti.

pala ikuisuutta

Tuskin kukaan haluaa elää ikuisesti, mutta siltikin Viikatemies tulee aina liian aikaisin.

Liikaa olen mielestäni joutunut tätä asiaa pohtimaan viimeaikoina. Vaikka totuushan on, että asioilla on tapana tulla ryppäinä. Etenkin niillä ikävillä asioilla. Nyt on vuorossa kuolemanrypäs.

Entinen työkaveri sanoi silloin, kun Isä kuoli, että vaikkei Isä mikään ikäloppu ollutkaan, niin järjestys on kumminkin oikea, kun vanhimmasta päästä lähtee. Olin ja olen edelleenkin hänen kanssaan samaa mieltä etenkin nyt, kun järjestys tuntuu menneen sekaisin. Liian Totaalisen sekaisin.

Tänään oli tosi vaikea sanoa muiden mukana "tapahtukoon Sinun tahtosi..." Mitä, kun se tahto tuntuu niin väärältä ? En ollut rehellinen. Tätä tahtoa en olisi halunnut tapahtuvaksi, sori vaan.

On vaikea mahdoton uskoa, että hän, jonka vasta tapasin ja jonka kanssa vasta kilisteltiin maljoja, on poissa. Ikuisiksi ajoiksi. Onneksi viimeinen halaus oli luja. Onneksi muistonsa on kaunis. Lämmin.

Hyvää matkaa, 'veli'. Vielä me tavataan.

Tyyppikysymys

Katsoin tapojeni vastaisesti suomalaisen elokuvan Ainoat oikeat. Ei ollut paskempi, etenkin kun siinä näytteli Ilkka Villi.

Missä se on ollut koko mun elämäni ?!?

Villi muistuttaa jotenkin Pekka Laihoa ja Laihohan on ollut mun suosikki ihan nuoruudesta lähtien. Molemmissa on sitä jotain. Silmänpilkettä yms.

Eli kävis.

JälkiMärinät:
FOX:lta tulee ohjelma Aivopelit. Hauskoja testejä ja mielenkiitoista tietoa aivojen toiminnasta. Nyt olen tyytyväinen, että silloin aikoinaan tuli tehtyä ne tsiljoonat puuduttavat sormiharjoitukset konekirjoitusorjapiiskurin valvovan silmän alla. Saattaisi meinaan jäädä kymmensormijärjestelmä opettelematta/ oppimatta nyt.

aaarrgh

Luulisi tähän ikään ihmisen oppineen olemaan punastelematta. Mutta kun ei. Harvoinhan sitä nykyään tapahtuu, ehkä noin kerran viiteen vuoteen, mutta kun se sitten tapahtuu, niin hitto sitä ei pidättele mikään.

Tänään punastuin töissä ja se kyllä näkyi. Onneksi ehkä vain sille yhdelle, jonka kanssa sillä hetkellä juttelin. Taatusti hän ihmetteli, että mikäs muijalle nyt tuli, kun puheenaihe oli niinkin 'kiihdyttävä' kuin lohiruoka.

Ei hemmetti. Kirotut veret.

JälkiMärinät:
Eikä johtunut nolostumisesta tai epävarmuudesta.

hajatuksia

Eilen illalla tuli mieleen erään henkilön tilanne. Välitön fiilis oli levollisuus, varmuus siitä, että kaikki järjestyy parhain päin ja kuntoon. Hyvä juttu. Harmi vaan, että omassa tilanteessani en koskaan näe niin selvästi asioita kuin mitä toisten kohdalla.


Aamulla bussissa olin ärsyyntynyt. En mistään erityisesti ja kaikkeen. Ajatus "inhoan kaikki ihmisiä" pyrki väkisin pintaan eikä ollut varsinaisesti kovin mukava tulla sillä fiiliksellä kustannuspaikalle.


Fiilis oli ehkä etiäinen tulevasta. Sisko soitti ja kertoi sellaista megasurullista, mikä ollaan jo joku aika tiedetty, vaikkakin ollaan toivottu parempaa. Se toive ei vain nyt tällä kertaa toteutunut. Tulee raskas kevät.


Jaksaminen on nyt työn ja tuskan takana.

ei mitään ihmeitä

Soitin Lapsuudenystävälle odottaessani hoitovuoroani. Siitä tulikin jatkopuhelu, joka kesti hoidon jälkeen melkein kotiin saakka. Ja mikäs oli puhellessa, kun tuli hyviä uutisia sieltä suunnasta: pölkkypää ex-mies, joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut kupeittensa hedelmien elatuksesta, on vihdoinkin saatu ruotuun. Viranomaisia siihen tarvittiin, mutta menipähän asia sitäkin syvemmälle puupäähän. Ehkä. Toivon mukaan. Tuli hyvä mieli sitä kuunnellessa.

Bussissa puhelun jälkeen tuli ex-naapurinrouva moikkaamaan. Onneksi istuin, koska olisin muuten pudonnut pyrstölleni. Ei meinaan ole viimeiseen kymmeneen vuoteen edes moikannut vastaan tullessa. Kävellyt vain ohi apaattisen oloisena. Siksi en minäkään enää oma-aloitteisesti yritä moikkailla. Tänään kuitenkin tuli viereeni kyselemään kuulumisia. Oli oikein iloisen, onnellisen, terveen ja freesin näköinen. Vilkkaasti jutteli ja kävikin ilmi, että oli jäänyt kesällä eläkkeelle. Ei millekään työkyvyttömyyssellaiselle, vaan ihan iänmukaiselle. tosin hieman alennetulle, eläkkeelle. 

Täytyy sanoa, että häntä katsellessa hyvä mieleni vain lisääntyi. Ihana nähdä joku noin tyytyväisenä ja rentoutuneena. Naaman värikin oli ihan toinen ja vaikutti nuoremmalta kuin vuosiin. Mieletön juttu.

Eli ei paskempi päivä.

JälkiMärinät:

Luin sitten sen Harper Leen toisenkin kirjan Kaikki taivaan linnut. 

En osaa sanoa, tykkäsinkö siitä yhtä paljon kuin Leen toisesta kirjasta, jonka jatko tuo oli. Olihan se puhutteleva, mutta siltikin. Luulen, että Kuin surmaisi satakielen oli parempi. Siis minun mielestäni. 

Ruususet

Pikkasen väsytti pariskuntaa TM&Nollis eilen illalla. Meinaan pitsan ja punaviinilasin jälkeen molemmat olimme aivan sippejä ja valmiita menemään nukkumaan. Siis kello puoli kahdeksan (8). Isompi joutui moneen kertaan kysymään, että tiedämmehän, että kello tosiaan on vasta puoli kahdeksan. Juu, tiedettiin.

TM:stä en tiedä, mutta meikäläisellä nukahtaminen venyi ehkä sinne puoli yhdeksään, max. Josta sitten vessakäyntiä lukuunottamatta posottelinkin yhtä soittoa kymmenen tuntia unta. Ja voi turskan perskeet, että teki eetvarttia ! Olo on todellakin erittäin Levännyt. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

JälkiMärinät:
Päivän ohjelmassa on samaa kuin eilen: pyykin pesua ja joulukorttien tekoa.

Eilen valmistui ensimmäiset 15 joulukorttia ja tänään aion tehdä toisen satsin, mutta hieman erilaisia kuin eilen. Sormet syyhyävät suorastaan, vaikka muu kroppa märiseekin kurjuuttaan. Siinä kun tulee nökötettyä samassa asennossa ihan liian pitkään. Huomaamattaan, kun on niin kivaa puuhaa.

Kell' Onni on, se Onnin esitelköön muillekin

Maketsu blogissaan kyseli, mistä tietää, että ihminen on onnellinen ?

Aloin pohdiskella tätä asiaa ja tulin siihen melko yksinkertaiseen tulokseen, että ihminen on onnellinen silloin, kun on tyytyväinen elämäänsä noin yleisesti ottaen. Minulle onnellisuus tarkoittaa tyytyväisyyttä ja toisin päin, tyytyväisyys onnellisuutta.

Kenenkään elämä ei ole sitä Ressu-koiran onnellisuustanssia koko ajan ja jatkuvasti. Se on mahdoton olotila ja jos niin olisikin, niin jossain vaiheessa siihen tottuisi, jonka jälkeen ei enää kokisi olevansa onnellinen ja tyytyväinen. Kaikkeen voi turtua, onnellisuuteenkin.

Ihminen huomaa olevansa - tai olleensa - onnellinen hädän, murheen ja ahdistuksen hetkellä. Kuinka moni tietää silloin ajatelleensa, että "vitsi, jos tätä ei olisi tapahtunut, niin olisin tosi onnellinen" ? Tai "jos mä tästä selviän, niin en valita enää ikinä" ? (Ja valittaa kuitenkin, mikä on ihan inhimillistä.)

Toinen hetki, milloin ihminen tietää olevansa onnellinen, on läheltä-piti -hetkellä. Kun meinaa liukastua, mutta saakin viime hetkellä säilytettyä tasapainonsa. "Huh! Hitto, että oli lähellä. Onneksi (= onni, onnellisuus) en kaatunut, olisi voinut käydä huonosti." Ja näin on taas ihminen tyytyväinen siihen hetkeen, kun koipi ei olekaan poikki tai lonkka murskana.

Onni ja onnellisuus koostuu pienistä jutuista. Asioiden ja tapahtumien ketjusta. Joskus ketju voi hetkeksi katketa, mutta kun tai jos tilanne rauhoittuu, asiat selviävät, niin ketjun päästä saa taas kiinni. Jos osaa nautti pienistä asioista, on varmasti tyytyväisempi elämäänsä kuin jos onnellisuus vaatii suuria asioita.

Onnellisimmallakin ihmisellä on niitä tyytymättömyyden hetkiä, mutta se ei tarkoita sitä, että kokonaisuus menisi niistä jotenkin pilalle. Pitää vain osata nähdä se kokonaisuus, ei saa jäädä tuijottamaan niitä vastoinkäymisiä, joita väistämättä tulee meidän kaikkien kohdalle.

Tältä pohjalta lähdin miettimään, milloin minä olen ollut onnellinen. Siis koko ajanhan olen tyytyväinen elämääni eli siis onnellinen, mutta mitkä ovat olleet viime aikoina meikäläisen onnellisuuden kohokohtia ?

Ensimmäisenä tulee mieleen, kun heräsin leikkauksen jälkeen nukutuksesta. Olin sitä nukutusta niin jotenkin säikkynyt, että kun siitä sitten heräsin ja näin olevani sairaalan heräämössä, olin kyllä tosi onnellinen kaikesta tokkurasta ja kivustakin huolimatta. Ajattelin, että viis siitä, mitä tulee, mutta pääasia on, että olen elossa.

Toinen erilainen onnellisuuden hetki oli tässä joku aika sitten, kun kotona naurettiin jotain ja Pienin nauroi ihan erityisen täysipainoisesti ja täydestä sydämestään. Eri tavalla kuin normaalisti, joka tuntui kyllä tosi hyvältä.

Kolmas hetki oli pari päivää sitten töissä, kun kuvittelin tehneeni virheen, jonka korjaaminen olisi ollut todella työlästä. Ei mahdotonta, mutta äärimmäisen hankalaa. Onneksi se osoittautui vääräksi tiedoksi. Olin tehnyt kaikki ihan oikein ja olin kyllä kerrassaan helpottunut ja onnellinen, ettei sitä tarvinnut tässä kiireessä ruveta vielä oikomaan.

Näitä riittää joka päivälle useita ja erilaisia ja niistä hetkistä koostuu meikäläisen onnellisuus. Eikä kaikkien onnellisuuttani tuottavien asioiden tarvitse ollenkaan tapahtua minulle itselleni. Myös toisten onni ja tyytyväisyys tuottavat minullekin tyytyväisyyttä ja hyvää mieltä.

Onnellisuus on aika pitkälle asennekysymys. Voisin olla tyytymätön, koska minulla ei ole sitä, tätä tai tuota, joka naapurilla on, mutta toisaalta en tiedä, mikä on se asia, joka surettaa ja huolestuttaa naapuria. Tyhjää on turha tuijoittaa, parempi katsoa ympärilleen ja nähdä ne tsiljoonat asiat, joista voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Ja kuten syöpäklinikan sädehoitaja sanoi: "Aina voisi olla huonomminkin." Se on niin totta. Josta syystä olenkin tosi onnellinen tästä omasta elämästäni juuri tällaisenaan.

Valintoja, part 2

Isompi: "Me päätettiin muuten mennä kauppikseen."

mä: "Ai, ketkä 'me' ?"

Isompi: "No, Harri, Olli ja mä."

mä: "Kerroitko sä niille, että humanistit... niinku silleen ?"

Isompi: "Joo, niitä nauratti. Mut silti me mennään kauppikseen."

mä: "Ok."

Isompi: "Ja sen jälkeen me muutetaan Hollantiin ja perustetaan bordelli."

mä: *kulmakarvanyrjähdys*

Ja joku vielä sanoo, ettei nykynuorisolla ole mielikuvitusta ja yritteliäisyyttä.

JälkiMärinät:
Lunta. Tää on niin oikein niille, jotka lunta toivoivat. Mä toivon, että jäävät eivät jää nyt lumipenkkaan kiinni autolla tai jollain.

Valintoja

Ylihuomenna pitää Isommalla olla tiedossa ensi vuoden kurssivalinnat. Jotka sitten jo pikkasen - tai vähän enemmänkin - ohjaavat, mitä aikoo ylioppilaskirjoituksissa räpistellä. Äireen apuahan siinä tietty tarvittiin.

Kursseja laskettiin ja pohdittiin, mikä olisi järkevää ja mikä kiinnostaa. Ja nyt näyttäisi vahvasti siltä, että Isomman kiinnostuksen kohteet jakautuvat aika tasan kielten sekä historian ja yhteiskuntaopin kesken. Pitkä matematiikka roikkuu siellä mukana - toistaiseksi -, mutta saan heittää haaveet siitä, että sukuun tulisi se lastenlääkäri. Eikä tule pappiakaan, vaikka olen Isommalle ahkerasti lauleskellut "äiti pojasta pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi..." Se on vaan siinä, kun poika ei laula eikä juo.

mä: "Niin... No, susta näyttäis näillä valinnoilla tulevan sitten humanisti."

Isompi: "Ai jaa?"

mä: "Mutta toisaalta... Humanistit saa kuulemma paljon pesää."

Joku voisi paheksua, mutta meitä nauratti molempia ihan katketakseen. On meinaan elämä joltisestikin helpompaa, kun teinipojan kanssa voi heittää lentoläppää tästäkin aiheesta.

JälkiMärinät:
Tai sitten siitä tulee 'kelmi'. Eli hienommalla sanalla poliitikko. Tosin yksi piirre Isommassa on, mikä hinkkaa vastaan kelmin urallaan: se kestää paskanjauhantaa ihan yhtä vähän kuin äitinsäkin.

Japaninmakaki

Tätä hurmaavaa otusta ihailin eilen Avara luonto -ohjelmassa. Poikaset olivat kuin päiväkoti(ihmis)lapsia, joille oli vedetty päälle turkis-jumpsuitti, huppu korville vedettynä, tietenkin.

Lisäksi ohjelmassa vilahtivat jääkarhut, naalit, peurat (porot), pingviinit ynnä muut hyisissä olosuhteissa elävät eläimet.

Ihan käsittämätöntä, miten ne kestävät niin kylmissä olosuhteissa. Jääkarhukin otti tyynen rauhallisesti nokosia -20 asteisessa tuulessa ja tuiskussa. Hyi helvata, sentään!

JälkiMärinät:
Hyvä päivä. Lapset siivosivat molemmat omat huoneensa. Pienin oli tehokkaampi, koskapa sai tavaraa ihan poistoonkin (Siskolle palautuksena, Serkulle kiertoon, roskiin) ison pinon kirjoja ja muuta roinaa tavaraa. Ihanalta näyttää nyt hänen huoneensa. Kiva, että hänkin on päässyt siihen kehitysvaiheeseen, jolloin tavara alkaa vähentyä sen hamstraamisen sijaan.

Meikäläinen sai normijärjestelypuuhailujen lisäksi tehtyä yhden vauvaonnittelukortin, yhden syntymäpäiväonnittelukortin sekä yhden - TA-DAA - joulukortin. Ensiksi mainittu oli helpoin, toiseksi työläin ja kolmas hankalin. Siltikin luulen, että nyt valmistunut joulukortti on prototyyppi ainakin osalle vuoden 2016 joulukorteista, koska niihin saa mukavasti vuosia kaapeissa hillottua materiaalia kulumaan ja sehän on tavoitteeni tänäkin vuonna.

Villapusero

Ottaessani villapuseroani kuistilta tuulettumasta huomasin, että se olikin aika nyppyinen. Toisaalta mitä muutakaan voisi odottaa kohta 30 vuotta täyttävältä villaneuleelta. Muuten hän on kyllä erittäin hyvässä kunnossa oleva puserovanhus. Joten ei muuta kuin nypyt pois (manuaalisesti kynsimenetelmällä) ja niin on vaatteelle tehty helppo ja halpa ilmainen kasvojenkohotus, joka jatkaa hänen käyttöikäänsä vielä useita vuosia.

Siinä nyppiessäni mietin, että joku olisi jo senkin vaatteen heittänyt pois ihan vain siksi, koska se on vanha. Sillä ei ole nykypäivänä merkitystä, että vaate on ehjä, ajaton eikä siitä huomaan, millä vuosikymmenellä se on ostettu, ikä ratkaisee. Uutta pitää saada, vaikka vanha vielä toimisi.*

Kaikki minut tuntevat tietävät, että mielestäni säästäväisyys on kunnioitettavimpia hyveitä. Se ei vain taida olla enää muodissa. Olen siis yhtä vanhanaikainen kuin mitä ovat vaatteenikin. Onneksi se asia ei minua häiritse. Siltikin olen tässä jo jonkin aikaa suunnitellut ostavani itselleni jotain, joka on sekä kallis että tarpeeton, mutta jossa arvo säilyy vuodesta toiseen. Olen vakavasti siis miettinyt tuhlauksen syntiä. Ja vieläpä suunnitelmallista sellaista, mikä on vielä pahempi asia.

Se, että kyseisen asian ostan tai ehkä ostan, ei hetkauta talouttani puoleen eikä toiseen, koska olen säästänyt eikä säästämilleni rahoille ole tällä hetkellä muutakaan tarvetta näkyvissä. Tokikaan en tietenkään tuhlaisi kaikkia säästöjäni niin, että kirstun pohja paistaisi silloin, jos ja kun se todellinen tarve tulee. Mitä nyt kuorisin vähän päältä. Omaksi ilokseni.

Suunnittelen siis repäisyä, oman luonteeni vastaista toimintaa, josta aasin siltaa pitkin johtui mieleeni, että vaikka nyt saisin vuorellisen rahaa, en sitä kuitenkaan osaisi lähteä tuhlaamaan, koska en vain ole sellainen luonne. Voisin toki ostaa vaikka toisen auton, siis ihan vain siitä ilosta, että se olisi olemassa, kun TOP:ssa tulee tilanne n. 3 vuodessa, jolloin toista autoa tarvittaisiin, mutta vaikka se olisikin taloudellisesti mahdollista, niin se tuntuisi järjettömältä teolta.

Sitten on sellaisia ihmisiä, joille on sama, onko heidän tilillään rahaa 10 euroa tai 10 000 euroa, kaikki menee kumminkin turhuuteen. Jos on tottunut tuhlaamaan vähistäänkin, niin sitä sutjakkaammin menisi myös ne isommatkin summat ja kohta olisi taas tilillä pyöreä nolla euroa. Eli nämä tämän tyyppiset ihmiset ovat aina persaukisia, vaikka rahaa tulisi heille kuinka paljon tahansa palkkana tai lottovoittona.

Mutta ei niin suurta pahaa, ettei jotain hyvääkin. Eli vaikka näiden tuhlureiden henkilökohtainen talous onkin kuralla, niin jatkuvalla tuhlaamisellaan he kuitenkin omalta pieneltä osaltaan kohentavat tätä yhteistä kansantaloutta, mitä ponnistelua täytyy kyllä kunnioittaa.

Joku varmasti pitää meikäläistä sekä typeränä että itsekkäänä, mutta minua se ei haittaa. En ole mitenkään outo ja poikkeuksellinen yksilö tässäkään asiassa. Tiedän meinaan eräänkin herrasmiehen, joka hänkin esiintyy vanhoissa ja epämuodikkaissa Adidaksen verkkareissa, vaikka hänellä taatusti olisi varaa ostaa uusinta huipputekniikkaa olevat urheiluhousut. Arvostan ja ihailen.

Tässä on muuten aihe, josta voisi rönsyillä vaikka ja kuinka ja kertoa pari tarinaa siitä, mitä eroa on oikeasti rikkailla ja sitten näillä kimiräikkösillä ja teemuselänteillä, mutta jääköön toiseen kertaan.

JälkiMärinät:
* Jotkut selkeästi ajattelevat näin myös kumppanista näinä jumalattomina aikoina, jolloin arvostetaan vain muutosta muutoksen vuoksi.

Vilpittömästi

Vilpittömästi kyllä vituttaisi nyt, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta kun ei ole, niin olkoot, kyllä sitä jotain muuta vituttaa minunkin puolestani. Meinaan toi pakkanen.

Vilpittömästi kuitenkin toivon, että ne, jotka haikailivat kunnon talven perään ja joita ärsytti joulukuun vihreät nurmet ja +10 asteen kelit, saavat nyt niin että tuntuu. Talvea koko perkeleen rahan edestä. Toivottavasti saavat myös kylmänkyhmyjä anneliinsa ja jäätyneet putkistot mökkeihinsä. Että tietävät elävänsä talvea. Sitä toivottua kunnon helvetin talvea.

Minä en meinaan näitä kelejä toivonut. Eikä taatusti zim. Josta tulikin mieleeni, että toivottavasti hän nyt on vihdoin laittanut ne käsineet käteensä. Ihan tässä pistää äireetä huolestuttamaan.

JälkiMärinät:
Vilpittömästi on tunnustettava eiliseen otsikointiin liittyen, että te kyllä pitäisitte mua ihan oikeasti hulluna, ettekä vain tämän blogin perusteella, jos tuntisitte meikäläisen. Mutta se hyvä puoli tässä meikäläisen hulluudessa on, ettei lopu huvit kesken, kun omatkin jutut naurattavat vesissä silmin.

Eilen TM tuli jumpasta ja aloin kyselemään, josko miten olisi sauna. Vaikka TM ensin oli hieman vastahankainen ajatukselle, niin siltikin minun olisi pitänyt osata aavistaa saunahalunsa ja laittaa se päälle jo 20 minuuttia aikaisemmin, kun hällä oli niin kylmä tullessaan kotiin. En tiedän tuon logiikkaa, mutta viis siitä. TM itse laittoi saunan tuleen.

Noin kahden minuutin kuluttua ihmettelin, että minne se häipyi. No, saunassahan se istui. Alasti. Lämpöä huimat 30 astetta. Nauroin ihan jalat ristissä, kun oli niin koomisen näköinen.

Viitisen minuuttia oli kulunut ja laittelin juuri iltavoikkosia itselleni, kun ajatus iski päähäni ja repesin täysillä nauramaan. Yksinäni. Isompi kysyi ruokailuhuoneesta: "Mikä kohtaus sulle nyt tuli?" ja sitäkös nauroin kahta kamalammin.

Menin saunaan ja sanoin TM:lle: "No niin, eiköhän toi saunominen jo piisaa."

Ihan oikeasti. Vilpittömästi. Olin tikahtua nauruun.

Olenko hullu vai hullu ? Vastaan itse: olen.

Hullun halvat huvit

Aamubussissa keskiovella oli joku kapina eikä se auennut joka kerta. Oletettavasti siinä oli joku sulkemisongelma, josta syystä kuski fiksuna ei sitä ihan yhden ihmisen takia viitsinyt jatkuvasti availla. Porukoiden piti siis ulostautua (ja sisiintyä) joko etu- tai ihan taaimmaisesta ovesta. Mitenpä se onnistui ? No, huonosti tietenkin.

Huvittuneena seurasin, kun järjestään kaikki poistuvat seisoivat siinä keskiovella odottamassa ja sitten hämmästyneinä ihmettelivät, kun ovet eivät auenneetkaan heille. Siis kaikki.

Mietin, että onko porukka tosiaan niin pölkkypäistä, että sitkeästi vain yrittävät, kunnes tajusin, että kello on sikamaisen vähän aamulla ja ihmiset ovat vielä vain unessa. Outoa, ottaen huomioon tuon viheliäisen pakkasen. Luulisi siinä unenrippeet viimeistään karisevan. Tai sitten se normijuttu eli jengi on koko ajan nenä kiinni siinä puolijumalassaan eli kännykässä, etteivät huomaa, mitä ympärillä tapahtuu.

Siis kaikki muut paitsi meikäläinen, joka huvittelee seuraamalla kanssaihmistensä pöölöilyjä.

JälkiMärinät:
Ehdotin työkaverille pakkasrajan käyttöönottoa. Jotta kun on tarpeeksi pakkasta, ei tarvitsisi lähteä töihin.

Työkaveri oli fiksumpi: ehdotti hellerajaa samassa tarkoituksessa.

en katso, en kuuntele, en noteeraa

Kaivoksella on ihan poikkeuksellisen kiire. Toki tammikuu ja vuoden alku on aina ollut kiireisimpää aikaa vuodesta, mutta nyt tilanne on todella ihan toinen kuin aikaisemmin monellakin tapaa. Yksi iso syy on, että porukkaa on vähemmän remmissä kuin normaalisti ja osa niistäkin, jotka on paikalla, ovat syystä tai toisesta normaalia hitaampia hommissaan, kuten esim. minä itse.

Olen päättänyt olla stressaamatta. Se on pirun vaikeaa, mutta 'zen' on nyt vain kyettävä pitämään näpeissä tai muuten homma meikäläisen osalta kaatuu lopullisesti niskaan. Ehkä kuitenkin on kaikkien kannalta parempi, että teen rauhallisella tempolla kuin jos en pääse töihin ollenkaan. Näin sen itse ainakin ajattelen.

Yritän myös olla noteeraamatta esi-ihmisen 'hökköilyjä'. Tiedän, että alkaa heti lomilta tultuaan kohkata niitä työvuoria, mutta siitähän hänelle maksetaan. Meikäläisen on vain nyt pidettävä puoliaan tässä asiassa, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. En päästä vannettani kiristämään ainakaan työasioissa enkä toivottavasti muutenkaan. Se, mihin nyt kykenen, on riitettävä ja piste.

JälkiMärinät:
Tarttis vissiin tehdä jotain näille jouluhärpäkkeille täällä Talossa. Eiköhän se joulu ole nyt tältä osin taputeltu.

Tutista asiaa

Nykyään alkaa olla melkoisen vaivatonta seurata nettikeskusteluja, jotka koskevat alle kouluikäisten vanhempien (lue: äitien, koska miehet nyt vaan ovat niin paljon järkevämpiä olentoja tuohon elämänaikaan ja pysyvät viisaasti hiljaa) Maailman Universuminluokan ongelmia taaperoittensa kanssa. Ne ongelmat eivät ole koskeneet meikäläistä kohta kymmeneen vuoteen, josta syystä etäisyys asiaan on siirtänyt minut siihen VVN-luokkaan (Viisaat Vanhat Naudat), josta käsin voin vain säälivä huvittunut hymynkare suupielessäni keinua kiikkustuolissani ja mutista itsekseni, että "kyllä ne nuokin äidit vielä oppivat..."

Eli tutti vai ei ? Puolesta vai vastaan ?

Meikäläisellä on henkilökohtaista kokemusta vain toisesta valinnasta, mutta sitä toiskäden kokemusta eli vierestä seurattuna/ kuultuna siitä toisesta ratkaisusta sitten sitäkin enemmän.

Meillä valinta oli ehdottomasti tutti. Molemmilla lapsilla ja jopa puolipakotettuna, mikä tarkoittaa sitä, että peukuttelu (äitislangia: peukalon imeminen) estettiin tietoisesti ja tuttia tarjottiin varovasti tilalle.

Meillä Isompi harrasti ns. salapeukuttelua eli pyrki öisin omassa mökissään imemään peukkua, kun tutti katosi jonnekin pinnasängyn uumeniin. Tämä peukalon väärinkäyttö estettiin siten, että Isommalle vedettiin yöksi käsiin polvisukat (lasten), joita ei saanut nyhdettyä pois, kun pelkillä ikenillä niistä ei saanut otetta ja joiden kanssa ei voinut peukkua imeä. Jonkun viikon tätä kidutusta harjoitimme, jonka jälkeen Isompi luovutti ja siirtyi suosiolla tuttiin. Joita olimme vihdoin tajunneet varastoida sänkyyn useamman kappaleen yötä varten.

Pienin ei koskaan ollut kovin ihastunut oman peukkunsa makuun, josta syystä vaihtoehtoina olivat lähinnä meikäläisen maidonjakelupiste tai tutti.

Tuteista eroon pääseminen kävi Isommalla suorastaan naurettavan helposti: oksennustaudin kourissa tuttikin yökötti suussa ja taudista toivuttuaan pelkkä tutin näkeminenkin puistatti tyyppiä. Pienimmän kanssa jouduimme aiheesta hieman keskustelemaan.

Eräänä yönä Pienin sai jonkun hänelle tyypillisen hepulinsa ja kiukuissaan heitti sekä pehmolelunsa että tuttinsa pitkin makuuhuonetta niin, että seinissä vain kolisi. Muutaman kerran nostettuani tavarat takaisin pinnasänkyyn meni hermo meikäläiseltäkin ja sanoin, että saisi olla sitten ilman, jos kerran niitä paiskoo pisin mäkiä. Lopetettuani tuon yöurheilun alkoi pinnasängystä kuulua maanitteluja: "Äitiii.... Anna mulle tutti, jookoooo... Äitii.... Annaaaa.... Tuttiiiii...." Kovetin luontoni enkä antanut ja siitä yöstä jäivät sitten tutit Pienimmältäkin.

Entäs sitten ne toiskäden kokemukset ?

Muutamalla tutulla aikuisella on erittäin pahasti muovautunut kitalaki, johtuen juuri peukalon imemisestä, josta syystä purentakin on ihan päin mäntyä ja he ovat kärsineet erilaisista leukojen vaivoista koko ikänsä. Lisäksi tiedän erään henkilön, joka vielä yli 3-kymppisenäkin kiperän paikan tullen työnsi peukalonsa suuhun lohdukkeeksi. Varmaan melko eksoottinen näky tiimipalaverissa.

Tutuilla lapsilla, jotka ovat peukaloonsa ihastuneita, on puolestaan käytetty vaikka minkälaisia lahjomisia, uhkailuja ja kiristyksiä, jotta luopuisivat peukalon imemisestä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei edes kynnelit, chilit tai muutkaan pahanmakuiset tökötit peukalossa ole saaneet heitä eroon peukuttelusta. Ja kun ei sitä peukaloa voi poiskaan ottaa tai sitoa kättä kylkeen, niin minkäs hiton sen kanssa teet.

Usein peukuttelu venyykin huomattavasti vanhemmalle iälle kuin tutin syöminen juuri tuosta mainitsemastani syystä: tutit voidaan viedä siili- tai oravavauvoille, mutta peukku kulkee mukana useimmiten läpi elämän. Tutit voidaan myös ottaa pois, vaikka lapsi sitä vastustaisikin ja harvemmin tuttiin oppinut lapsi enää viehättyy peukuttelusta, koska on jo tottunut käyttämään molempia käsiään leikeissään. Tutin unohtaminen käy lapselta muuten ällistyttävän nopeasti.

Kovin pienelle lapselle on myös turha yrittää 'järkeillä' peukuttelun lopettamista, kun taas vanhempi lapsi saattaa kyllä ymmärtää, ettei se ole hyväksi, muttei välitä siitä, koska tottumus on toinen luonto ja peukku lohduttaa. Ja on nyt vaan niin hyvän makuinen.

Siksi meikäläinen äänestää 'kyllä' tutille ja lohtunallelle ja ehdottomasti 'ei' peukalolle, vaikka peukalo ehkä voisikin aluksi tuntua helpommalta vaihtoehdolta. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkea muuta ja tuo vain itkua ja - kirjaimellisestikin - hampaiden kiristelyä sekä lapselle että vanhemmillekin.

Mutta ettei tässä nyt kenenkään valintoja lytättäisi, niin mielipide vain tämäkin. Jokainen saa toki ankeuttaa oman ja lapsensa elämän ihan miten ikinä haluaa. Se ei ole minulta pois.

JälkiMärinät:
Kirjoitin tätä sunnuntaina iltapäivällä, jolloin hienoisen 'lumimyräkän' (HAH! siinä taas nähtiin meteorologien luotettavuus) jälkeen päivä oli kuulas, kirkas, aurinkoinen, sees, tuuleton ja sinitaivainen. Isompi kömpi luolastaan ja kurkisti ulos ikkunasta.

Isompi: "Siitä onkin jo monta päivää, kun oon viimeksi nähnyt päivänvalon."

Tismalleen. Hmpf.

Vuoden 2015 parasteko

Viime vuoden paras hyvä&rakkaudenteko antoi odottaa itseään viimeiseen päivään. Sananlaskussa onneksi sanotaan "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", joten vuoden viimeinen päivä hyviin tekoihin on yhtä hyvä kuin ensimmäinen.

Primus motorina luonnollisestikin oli kukas muukaan kuin TM. Puuha-Pete, joka ei kestä olla tekemättä mitään. Nyt hän vain pisti meikäläisen tekemään puolestaan. Meinaan ullakon kenkäinventaarion. Jälleen kerran. Se on meinaan sillä lailla, että kun on tullut kenkiä haalittua joskus muinoin ihan sairaudeksi asti, niin niitä sitten riittää inventoida useampaankin otteeseen. Tämä oli meikäläisen muistin mukaan jo ainakin kolmas Suuri Inventaario ja pienempiä on ollut niitäkin muutamia.

Jätän kertomatta surulliset yksityiskohdat sen parituntisen ajalta, jonka kenkiä ruuhnasin ja hyppään suoraan lopputulokseen, joka oli... No, kaikkien aikojen ehdottomasti paras.

Ihan roskiin taisi lähteä vain neljä paria kenkiä. Suurin osa, iso säkillinen, lähti kierrätykseen, koska meikäläisen kätköistä löytyi edelleenkin kaikista aikaisemmista inventaarioista huolimatta useita pareja täysin käyttämättömiä (käytetty 0-4 kertaa) kenkiä. Meikäläisen omia kenkiä häipyi Talosta siis vähintään tusina ja muulta perheeltä se melkein toinen tusina. Notta oli siinä lapikas poikineen, sano.

TM oli tietysti ikionnellinen ja saatan kuvitella, että joku tuntematon tarvitsija ilahtuu myös. Onnellisin ehkä kuitenkin olen minä itse. Vihdoinkin se himmennyt järjen valo sai jostain sen verran onkaa, että tajusin, ettei niistä kengistä ole minulle itselleni enää palvelijoiksi. Aivan turhaan olen niitä hillonnut ullakon uumenissa ajatuksella "jos joskus". Ei, ei koskaan, kiitos vaan.

Lisäksi otin ullakolta vihdoin käyttööni ns. jokasään kengät, jotka nekin ovat käyttämättöminä odotelleet vuoroaan sellaiset kymmenisen vuotta. Ei tarvitse meikäläisen tätä talvea kävellä vaelluskengissä, kuten aiemmat talvet. Vaikka ei sillä, vaelluskengät käyvät nekin oikein hyvin talvikengistä.

Ja jos joku nyt pelkää, että TOP:ssa kävellään jatkossa paljain jaloin, niin huoli pois: enemmän jäi vielä Taloon kenkiä, mitä nyt lähti ulos. Minun ainakaan ei tarvitse enää elämäni aikana ostaa yhtään ainoaa kenkäparia oli kyse sitten kesä- tai talvikengistä tai vaikkapa saappaista. Kaikkia löytyy useissa väreissä. Valitettavasti.

JälkiMärinät:
Sain jo joulukuun alussa Työystävältä lahjaksi Harper Leen kirjan Kuin surmaisi satakielen.

Paljon oli kuitenkin muuta luettavaa silloin, joten pääsin aloittamaan ko. kirja vasta muutama päivä sitten. Ja nyt ne neljäsataa sivua on jo ahmittu. Siinä on taas sellainen kirja, jota ei voi laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Eli voin suositella.

Lupaamatta paras

Olen huono tekemään mitään uudenvuoden lupauksia. Ei niissä ole oikein järkeä. Mielestäni parempi olisi joka aamu luvata jotain sille alkavalle päivälle, päiväksi kerrallaan. Sellaiset lupaukset ovat helpommat pitää ja aikaa myöten niistä saa varmasti enemmän tulostakin aikaiseksi. Eli jos vuoden aikana saisin pidettyä 366 päivän mittaista lupausta, niin onhan se toki parempi - ja monipuolisempaakin - kuin pitää yhtä lupausta 366 päivää, joka jo ajatuksenakin huokasuttaa.

Hyväksi havaittuja jo käytännöksi muodostuneita vanhoja 'lupauksia' ei toki ole syytä heittää roskiin niitäkään. Aion siis tänäkin vuonna jatkaa "en-osta-mitään-ihkua-eli-tarpeetonta-tänäkään-vuonna" -linjalla. Aion myös jatkossakin tarvittaessa hemmotella itseäni ostamalla palveluja ja näin työllistää pienyrittäjiä. Myös poiskuluvat hyödykkeet kuten kynttilät ja saippuat ovat sallittuja tuhlausartikkeleita. Vaatteita ostan vain äärimmäisessä hätätilassa eli vasta sitten, kun esim. rintaliivit tai housut hajoavat päälle.

Kierrätystä harjoitan jatkossakin yksisuuntaisena liikkeenä eli lahjoittamalla ylimääräistä kaikkea hyväntekeväisyyteen ja tarkemmin löytöeläinten hyväksi. Lisäksi harjoitan sitä myös ns. talonsisäisesti eli ottamalla käyttöön Isommalta pieneksi jääneitä vaatteita tms. (mm. talvitakki ja kesätennarit).

Mutta jotta tämä vuosi ei jäisi ihan vaille haasteita, niin voisin suunnitella sellaista, jotta en valittaisi enää niin paljoa... mistään. Siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä (tai ainakin liian harvoin), parempi on toimia ja toiseksikin valittaminen vain lisää sitä vitutusta. Jos nyt ei välttämättä perskohtaisesti, niin globaalisti ainakin, kun ihmisillä on ihastuttava tapa myötävittuuntua samoista valituksenaiheista. Mikä tietty on hurmaava piirre ihmisessä noin periaatteessa, mutta ei tee hyvää asianosaisen verenpaineelle.

Josta syystä ihan vain edistääkseni kansanterveyttä, voisin yrittää luvata olla valittamatta niin paljoa tänä armon vuonna 2016. Täällä ja muutenkaan. Vähän vähemmän siis mielensäpahoittamista ja vähän enemmän zennniä, sopiiko ?

JälkiMärinät:
Kysyin tätä uudenvuoden lupaus asiaa myös Isommalta.

mä: "Ootsä tehnyt jonkun uudenvuoden lupauksen ?"

Isompi: "Joo. Mä en syö enää mitään epäterveellistä."

mä: "No, vähiin jää sitten noi sunkin syömiset."

Isompi: "Niin."

Voisin melkeinpä uskaltaa pidättää hengitystä sitä ensimmäistä repsahdusta odotellessani. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Itse sanoin joulupöydässä hiilareita kavahtaneelle lankomiehelle, että täällä eletään niin vähän aikaa ja sekin aika on useimmiten ihan perkeleen kivikkoista, josta syystä en ainakaan siitä lähes ainokaisesta paheestani eli herkkuruuista aio luopua. Lanko oli hetken hiljaa ja pyysi sen jälkeen hänet jo ohittaneen peruna-astian takaisin. Järkiratkaisu.

Vasara ja taltta

TM hakkasi lähdes koko eilisen päivän takkahuoneen kivilaattaa. Irrotti sitä ja laastia lattiasta uusiakseen yhden laatan takan edestä. Hirveää paukutusta, kammottava meteli.

Luulen, että TM hakkasi sitä laattaa, ettei hänen olisi tarvinnut kuunnella omia ajatuksiaan, jotka olivat ihan liian pelottavia mietittäviksi.

JälkiMärinät:
Näin unta, että olin kirjastonhoitaja jättisuuressa kirjastossa. Siellä oli pimeää ja taisi siellä kummitellakin. Olin tosi huono kirjastonhoitaja, kun siellä oli niin sotkuista: kaappeja auki ja kirjoja hujanhajan pitkin ja poikin. Voi olla, että syy, miksi en jaksanut keskittyä työhöni, oli se, että minulla oli salasuhde kruununprinsessa Victorian kanssa.

maailmassa on vääryys

Viime vuosi päättyi sitten vieläkin huonommin, mitä olin kuvitellut. Se selvisi vasta tänä aamuna, kun TM luki rästiin jääneitä lehtiä. Josta syystä olen entistä vakuuttuneempi, että lehtien luku ei ole hyväksi. Vaikka eihän se lehden vika ole, jos uutinen on... ei löydy sanaa.

Lehdessä oli teini-ikäisen pojan kuolinilmoitus. Tutun perheen ihanan pojan.