maanantai 20. kesäkuuta 2016

mjäm

Söin viiriäisen munan. Keitetyn.

Kuin pieni kananmuna, mutta joku siinä silti tökki. Lähinnä henkisellä puolella. Outo juttu.

JälkiMärinät:
Linnunpoikaraiska ajoi päin ikkunaa. (Ihmetellä pitää, niin pskaiset yläkerran ikkunat kyllä ovat.)

Useamman tunnin pötkötti terassilla, minä sen kävin kääntämässä edes mahalleen. Puolen päivän jälkeen se sitten oli lähtenyt kompastellen ja kaatuillen kohti metsää ja sinne se jonnekin katosi. Pahoin pelkään, että suoraan ketun iltapalapöytään. Kunniavieraaksi.

Heräsi kysymys: Missä voi harjoitella sitä, että pystyisi tarvittaessa päästämään eläinparan kärsimyksistä ? Idea (Työystävän, siitä päätelkää...), jotta sen olisin laittanut auton renkaan alle ja peruuttanut menemään, ei oikein napannut tulta. Hrrr. Mutta pitäisi sitä nyt yksi tipu kyetä listimään, hyväntähden sentään. Mutta miten ?

Pitääkö tässä ruveta kuljettamaan koivuhalkoa käsväskyssä mukana erilaisten kriisitilanteiden varalta vai mitä ? Sen voin sanoa, että jos pitää tyyppi polkaista hengiltä, niin se ei tule kuunaan onnistumaan. Jalka ei nouse eikä varsinkaan laskeudu vaadittavissa määrin. Ja luulen, siis arvaan kyllä, ettei käsikään toimisi, vaikka se halko nyt matkassa sattuisikin olemaan.

Hetkinen..! Mitenkäs toi kloroformi ? Saako sitä apteekista ? Sellaisena itseoppineena anestesiahenkilönä voisin kyllä varmastikin toimia. Sillä saisi isommankin elukan (esim. peura tai hirvi) ainakin hetkeksi pois päiväjärjestyksestä. Kaiketi.

Joo, nämä ovat näitä Homo urbanuksen ongelmia, nämä.

10 kommenttia:

  1. En minäkään pystyisi enää listimään kuin tosi pakon edessä. Lapsena piti tappaa oman kissan pennut kiveen heittämällä, joka kesä kaksi pentuetta. Ei siihen aikaan kissoja steriloitu.
    Miten olisi pakokaasu? Anestesiaa sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä koiria. Kesän ne pennut saivat olla maalla kaupunkilaiskakaroiden ilona, mutta syksy toi kylmää kyytiä. Niin ne ajat muuttuvat.

      Pakokaasu ? Hmmm, tipi pussiin ja pussi kiinni pakoputkeen. Delaako siihen enää, kun autot ovat nykyään niin 'terveellisesti' hönkiviä..?

      Poista
  2. Sitä saattaa ihan oppia kokeilemalla, vaikka aluksi kammottaisi. Itse pelkäsin hirveästi ekaa kertaa, kun piti ylimääräisiä kukkoja listiä. Mutta kun se touhu ei vaikuttanutkaan eläinrääkkäykseltä, niin sitä oppi pitämään luonnolliselta. Nyt on takana jo useampi kirveellä listitty kana ja kalkkuna. Ei se ole kivaa, mutta joskus eutanasia on pakko hoitaa, oli sitten kyseessä pieni tai isompi eläin. Luulen, että tarvittaessa lopettaisin vaikka auton alle jääneen peuran, vaikka luultavasti näkisin painajaisia monta yötä, mutta suhtaudun asioihin niin, että naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä. Nimim. kerrostalossa asuva meikkaava ja korkokenkiä rakastava kaupunkilaisämmä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se taito pitäisi olla, ja kai sitä ihan viimeisessä hädässä pystyisikin siihen, mutta mutta... Täytyy varmaan laittaa lehteen ilmoitus, että "tarjolla kukkojen listijä -harjoittelija, ilmaiseksi". :)

      Poista
  3. Muutaman kerran on pitänyt päästää joku tipu tai kissojen rääkkäämä pikkulintu päiviltä. Olen asetellut linnun sanomalehden sisään ja mäjäyttänyt päälle tiiliskiven, kovalla alustalla luonnollisesti. Onhan se vähän inhottavaa, mutta kaikkeen tavallaan tottuu siinä mielessä, että eipä ainakaan enempää se otus kärsi. Isompia en ole vielä joutunut pyövelöimään. Onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli tästä lähtien mun muumimamman käsilaukusta löytyy myös tiiliskivi, joka naisen välttämättömyystavara. :)

      Sä voisit ruveta vetämään sellaisia listimis-harjoitus -leirejä kesäisin. Ja iltaisin kukkoa viinissä ja viinillä. :D

      Poista
  4. Mä teen pisnestä meidän viirujen munilla kun ei ne ihan nappaa vaikka sen tiesin entuudestaan. Tytöt reippaasti pudottelee niitä munia joten kuusi munaa päivässä on poimittavissa.

    Ei siihen lopettamisprokkikseen ole (ollut) kuin yksi tie ja se on harjoittelu. Enää ei tarvitse tien päällä juurikaan kulkea duunimoden takia ettei työkuvioissa moisia tule vastaan. Omia sonneja/vasikoita/kanoja/mitään ei tarvinnut koskaan lopettaa, koska kaikki oli aina superterveitä ja vaivattomia elämiensä loppuihin asti.

    Yksi asia mikä ei ikinä mene ymmärrykseen että hemmettiäkö sillä elikoiden kuolemisilla ja tappamisilla on pröystäiltävä. Ihminen, joka retostelee miten on tappanut eläimen X on monella tavalla kuvottava. Mun hyvä kaveri metsästää, mutta hänelle on tärkeää ettei brassaile sillä saaliilla. En tätä jaksakaan selittää enempää ja nyt myös mahis että joku elämäänsä kyllästynyt eläkeläinen tulee blogiini kertomaan kuinka nössö olen ja kertoo miten liiskaa puluja pikkusormilla. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä munassa oli yllättävän iso keltuainen. Ei sillä, että olisin jäänyt sitä liian kauaksi aikaa tutkimaan. Äkkiä vaan kitapurjeiden ohi ja teetä päälle. :D

      Mä en ole siitä harjoittelusta kovin innostunut, mutta ymmärrän toki, että niinhän se on. Onneksi - tai valitettavasti harjoittelun kannalta - näitä tilanteita ei liikaa tule vastaan, vaikka yksikin tuntuu liialta.

      Hyttysessä ja kärpäsessä menee mun raja. Eli jos elikko mahtuu mun sormenpään alle, niin sitten en osaa sääliä - sillä on kuitenkin pahat mielessä mun suhteen -, mutta siitä isommat hätistelen pihalle. Siksi en juuri ongikaan, paitsi jos pyöveli on siinä vieressä. Enkä madolla ainakaan !

      Ollaan nössöjä porukalla, jos se tosta on kiinni.

      Poista
  5. Viime perjantaina tuijotin vuokramökin vessassa hämähäkkiä just niin kauan kuin olin siellä. Siinä menee raja. Hämikseen EN koske. Ennemmin kiljun. Senkin olen tehnyt kerran työpaikalla, ja kovaa. Hämis oli pieni ja musta, tuskin havaittavissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieniä hämiksiä tapoin ennen surutta. Nyt en enää. Ja isoihin en uskalla koskea, joten joku muu saa hoitaa ne pois.

      Poista