Viime vuoden jälkeen päätin, että tänä armon vuonna 2017 aion löytää jokaikisestä päivästä jotain hyvää. Vaikka vain pientä ja vaikka lapiolla kaivaen.
Toistaiseksi olen onnistunut. Välillä hampaat irvessä, mutta kuitenkin. Enkä aio luovuttaa.
JälkiMärinät:
Tarkkanenäinen lukijani huomasi, että hengissä ollaan. Kiitokset huolehtijoille ja hengessä hengaajille. <3
lauantai 28. tammikuuta 2017
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
sanottua
Isompi: "Kai me syödään jouluna kalkkunaa? Mä en kestä sitä kinkkua."
mä: "En mä vielä tiedä, ei me voida sitä yksin päättää, kun mennään sinne systerille."
Isompi: "No, oli mitä oli, niin pitäkään huoli, että se eläin on sen kokoinen, ettei sitä tartte syödä viikkotolkulla joulun jälkeen."
mä: "Eläin! Eihän siitä siastakaan syödä kuin perse."
Isompi: "Niin, mutta kun sitä persettä syödään sitten kiusauksessa ja leivän päällä ja hernekeitossa ja joka ruuassa joulun jälkeen. Mä en kestä sitä."
Pointti huomioitu, ei ollut hitustakaan kankkua joulupöydässä.
***
Tilasin Monetalta Suomen 100-vuotisjuhlarahan. Tarina on pitkä ja monipolvinen, mutta lopputulema oli se, että meille tuli kaksi rahaa yhden sijaan. Molemmat jouduin toki maksamaan.
mä: "Siinä on nyt teille [lapsille] molemmille omat rahat."
Isompi: "Kiva, kiitos. Suututko sä, jos mä myyn ton?"
mä: "Täh ?! Etkä myy!"
Isompi: "No, joskus viidenkymmenen vuoden päästä siitä saa hyvät rahat."
mä: "No, mä olen silloin jo haudassa."
Isompi: "Niin varmaan mäkin."
Jostain syystä meitä alkoi molempia tuo sananvaihto naurattaa.
***
Itsenäisyyspäivänä telkkarista tuli pätkä Tampereelta lasten parlamentin juhlasta. Isompi sitä katsoi ja ilmaisi tiukan mielipiteensä:
"Jotenkin on kuvottavaa, kun koko ajan toitotetaan, että "lapsia pitää kuunnella" joka asiassa. Ei kyllä tarvitse kuunnella! Mistä mikään 11-vuotias mitään tietää? Ei mitään mistään! Ärsyttävää."
Nimimerkillä "Ukkoontunut jo teini-iässä"
:D
***
Juteltiin autossa takapenkillä Isomman mahdollisesta armeijaan menosta. Tai Isompi pohti lähinnä sitä, miten saisi luikerreltua siitä eroon.
Isompi: "Janne Kataja oli kuulemma vapautettu palveluksesta sillä perusteella, että sillä on esiintymispelko. Mitä jos mä sanoisin, että mä en kestä tota paskanjauhantaa? No, ehkä mä kuitenkin rupeen totaalikieltäytyjäksi."
TM - armeijan vankkumaton kannattaja - ratin takaa kuivasti: "Sillä lailla."
JälkiMärinät:
Vastustuskykyni on nähtävästi aika tarkkaan nolla: jo toinen tuskainen flunssa kukkivan huulen kera reilun kuukauden sisään. Juuri ehdin edellisestä nousta kontilleni, kun jo uusi puhkesi. Jos tällä stressillä ei tule syöpää, niin ei sitten millään.
Ai niin: uusi vuosi. Kävin eilen nukkumaan klo 22.28, heräsin jumalattomaan rätinään ja paukahteluun ja katsoin kelloa: 00:00. Eli juu, juhlin uutta vuotta: käänsin kylkeä.
Yritetään nyt selvitä tästäkin vuodesta hengissä. Jos yhtään viime vuodesta menee rankemmaksi, niin todennäköisyydet selviämiseen ovat melko surkeat. Mutta positiivisuus edellä, tulihan sitä pakkastakin vihdoin ja viimein.
mä: "En mä vielä tiedä, ei me voida sitä yksin päättää, kun mennään sinne systerille."
Isompi: "No, oli mitä oli, niin pitäkään huoli, että se eläin on sen kokoinen, ettei sitä tartte syödä viikkotolkulla joulun jälkeen."
mä: "Eläin! Eihän siitä siastakaan syödä kuin perse."
Isompi: "Niin, mutta kun sitä persettä syödään sitten kiusauksessa ja leivän päällä ja hernekeitossa ja joka ruuassa joulun jälkeen. Mä en kestä sitä."
Pointti huomioitu, ei ollut hitustakaan kankkua joulupöydässä.
***
Tilasin Monetalta Suomen 100-vuotisjuhlarahan. Tarina on pitkä ja monipolvinen, mutta lopputulema oli se, että meille tuli kaksi rahaa yhden sijaan. Molemmat jouduin toki maksamaan.
mä: "Siinä on nyt teille [lapsille] molemmille omat rahat."
Isompi: "Kiva, kiitos. Suututko sä, jos mä myyn ton?"
mä: "Täh ?! Etkä myy!"
Isompi: "No, joskus viidenkymmenen vuoden päästä siitä saa hyvät rahat."
mä: "No, mä olen silloin jo haudassa."
Isompi: "Niin varmaan mäkin."
Jostain syystä meitä alkoi molempia tuo sananvaihto naurattaa.
***
Itsenäisyyspäivänä telkkarista tuli pätkä Tampereelta lasten parlamentin juhlasta. Isompi sitä katsoi ja ilmaisi tiukan mielipiteensä:
"Jotenkin on kuvottavaa, kun koko ajan toitotetaan, että "lapsia pitää kuunnella" joka asiassa. Ei kyllä tarvitse kuunnella! Mistä mikään 11-vuotias mitään tietää? Ei mitään mistään! Ärsyttävää."
Nimimerkillä "Ukkoontunut jo teini-iässä"
:D
***
Juteltiin autossa takapenkillä Isomman mahdollisesta armeijaan menosta. Tai Isompi pohti lähinnä sitä, miten saisi luikerreltua siitä eroon.
Isompi: "Janne Kataja oli kuulemma vapautettu palveluksesta sillä perusteella, että sillä on esiintymispelko. Mitä jos mä sanoisin, että mä en kestä tota paskanjauhantaa? No, ehkä mä kuitenkin rupeen totaalikieltäytyjäksi."
TM - armeijan vankkumaton kannattaja - ratin takaa kuivasti: "Sillä lailla."
JälkiMärinät:
Vastustuskykyni on nähtävästi aika tarkkaan nolla: jo toinen tuskainen flunssa kukkivan huulen kera reilun kuukauden sisään. Juuri ehdin edellisestä nousta kontilleni, kun jo uusi puhkesi. Jos tällä stressillä ei tule syöpää, niin ei sitten millään.
Ai niin: uusi vuosi. Kävin eilen nukkumaan klo 22.28, heräsin jumalattomaan rätinään ja paukahteluun ja katsoin kelloa: 00:00. Eli juu, juhlin uutta vuotta: käänsin kylkeä.
Yritetään nyt selvitä tästäkin vuodesta hengissä. Jos yhtään viime vuodesta menee rankemmaksi, niin todennäköisyydet selviämiseen ovat melko surkeat. Mutta positiivisuus edellä, tulihan sitä pakkastakin vihdoin ja viimein.
perjantai 23. joulukuuta 2016
joulu
Pitkään mietin, mitä tänään teille sanoisin. En keksinyt mitään. Tai paljonkin, mutten mitään sellaista, minkä haluaisin täällä nyt jakaa.
Yhden asian päättyvältä vuodelta voin todeta ja se on se, että tämä vuosi on osoittanut ystävien todellisen arvon. Heitä ja tukeaan ei voi mikään korvata. Ystävien ansiosta jaksan vielä katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja tulevaan vuoteen. Kiitos ja kunnia heille nyt ja ikuisesti.
Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoilleni!
Yhden asian päättyvältä vuodelta voin todeta ja se on se, että tämä vuosi on osoittanut ystävien todellisen arvon. Heitä ja tukeaan ei voi mikään korvata. Ystävien ansiosta jaksan vielä katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen ja tulevaan vuoteen. Kiitos ja kunnia heille nyt ja ikuisesti.
Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoilleni!
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
posti pentele
Tänään sain kuulla, että eräs joulukorttini ei vieläkään ole tullut perille, vaikka pistin sen postiin hyvissä ajoin kiltisti punaisessa kuoressa. Jihaa...
Käväisipä mielessä, onkohan yksikään niistä 40:stä postin kautta laitetusta kortista saapunut perille. Manaan kyllä sellaiset madonluvut kustin ylle, jos on rakkaudella tehdyt korttini hävittänyt.
Tästä ei varsinaisesti joulufiilis hirveästi kohonnut.
Käväisipä mielessä, onkohan yksikään niistä 40:stä postin kautta laitetusta kortista saapunut perille. Manaan kyllä sellaiset madonluvut kustin ylle, jos on rakkaudella tehdyt korttini hävittänyt.
Tästä ei varsinaisesti joulufiilis hirveästi kohonnut.
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
ei tartte tykätä
En ole mikään suuri Kaj Kunnas -fani. Enkä kyllä pienikään. Siltikin koin vilpitöntä iloa hänen puolestaan, kun tänään kuulin äänensä telkkarissa.
Äijä on päässyt taas tositoimiin keväisen sairauskohtauksensa jälkeen ja kuullosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Hieno homma, peukku hänelle!
JälkiMärinät:
Saara Aallosta tykkään, jos mahdollista, vieläkin vähemmän kuin Kajsta enkä ole hänen lauleloitaan kuunnellut tai kisaansa seurannut. Silti olen myös hänen puolestaan iloinen, että hän on pystynyt tekemään unelmistaan totta. Toivottavasti hän voittaa tänään. Peukut pystyyn.
Äijä on päässyt taas tositoimiin keväisen sairauskohtauksensa jälkeen ja kuullosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Hieno homma, peukku hänelle!
JälkiMärinät:
Saara Aallosta tykkään, jos mahdollista, vieläkin vähemmän kuin Kajsta enkä ole hänen lauleloitaan kuunnellut tai kisaansa seurannut. Silti olen myös hänen puolestaan iloinen, että hän on pystynyt tekemään unelmistaan totta. Toivottavasti hän voittaa tänään. Peukut pystyyn.
lauantai 10. joulukuuta 2016
päivystyksessä
Oltiin Pienimmän kanssa Lastenklinikan päivystyksessä. Mitenkään yllättymättä istuimme siellä sitten rapiat neljä tuntia, mutta eipähän tarvinnut olla yksin.
Odotustilassa kuhisi ja oli varsin kansainvälinen meininki. Meidän muutamien suomalaisten (?) valkonaamojen lisäksi laskin porukkaa lähteneen ainakin kuudesta eri maailmankolkasta nauttimaan suomalaisesta terveydenhoidosta.
Meitä vastapäätä käytävällä istui nuoripari yksivuotiaan poikansa kanssa. Ulkonäön perusteella sanoisin, että he olivat kotoisin Irakista tai jostain lähimaastosta. Naisella oli hiukset peitetty tyylikkäällä huivilla ja mies oli juuri niin siisti ja suittu kuin heikäläiset tuppaavat olemaan. Tavallisen oloisia ihmisiä.
Poikansa oli ihan syötävän suloinen ja me Pienimmän kanssa seurasimmekin mielenkiinnolla ja naureskellen reippaan taaperon puuhia. Vanhemmat olivat silminnähden onnellisia ja iloisia, kun näkivät meidän ihailevan lastaan.
Muutaman kerran isä sanoi pojalleen pari sanaa ihan suomeksi. "Tule tänne" ja "kiitos".
Minua alkoi ihan hävettää. Tuli tunne, että isän pitää - puhumalla lapselleen suomea - minulle jotenkin todistella, että kyllä hän ja perheensä ovat täällä Suomessamme ihan rehellisellä asialla ja todellisina pakolaisina. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan, mutta tuollainen tunne kuitenkin tuli ja se nolotti.
Myöhemmin, lähempänä keskiyötä, kaarsimme Pienimmän kanssa päivystävän Yliopiston Apteekin pihaan. Apteekissahan olikin sitten puolet niistä tyypeistä, jotka olivat kanssamme perjantai-illan viettäneet siellä päivystyksessä, mukaan luettuna nuoripari poikansa kanssa.
Ystävällisesti hymyillen tervehdimme heitä kuin vanhoja tuttuja ja iloiset aurinkoiset hymyt ja tervehdykset saimme mekin takaisin. Uskon, ettei ainakaan meistä jäänyt heille ikävää mielikuvaa torjuvista ja vihamielisistä suomalaisista.
Odotustilassa kuhisi ja oli varsin kansainvälinen meininki. Meidän muutamien suomalaisten (?) valkonaamojen lisäksi laskin porukkaa lähteneen ainakin kuudesta eri maailmankolkasta nauttimaan suomalaisesta terveydenhoidosta.
Meitä vastapäätä käytävällä istui nuoripari yksivuotiaan poikansa kanssa. Ulkonäön perusteella sanoisin, että he olivat kotoisin Irakista tai jostain lähimaastosta. Naisella oli hiukset peitetty tyylikkäällä huivilla ja mies oli juuri niin siisti ja suittu kuin heikäläiset tuppaavat olemaan. Tavallisen oloisia ihmisiä.
Poikansa oli ihan syötävän suloinen ja me Pienimmän kanssa seurasimmekin mielenkiinnolla ja naureskellen reippaan taaperon puuhia. Vanhemmat olivat silminnähden onnellisia ja iloisia, kun näkivät meidän ihailevan lastaan.
Muutaman kerran isä sanoi pojalleen pari sanaa ihan suomeksi. "Tule tänne" ja "kiitos".
Minua alkoi ihan hävettää. Tuli tunne, että isän pitää - puhumalla lapselleen suomea - minulle jotenkin todistella, että kyllä hän ja perheensä ovat täällä Suomessamme ihan rehellisellä asialla ja todellisina pakolaisina. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan, mutta tuollainen tunne kuitenkin tuli ja se nolotti.
Myöhemmin, lähempänä keskiyötä, kaarsimme Pienimmän kanssa päivystävän Yliopiston Apteekin pihaan. Apteekissahan olikin sitten puolet niistä tyypeistä, jotka olivat kanssamme perjantai-illan viettäneet siellä päivystyksessä, mukaan luettuna nuoripari poikansa kanssa.
Ystävällisesti hymyillen tervehdimme heitä kuin vanhoja tuttuja ja iloiset aurinkoiset hymyt ja tervehdykset saimme mekin takaisin. Uskon, ettei ainakaan meistä jäänyt heille ikävää mielikuvaa torjuvista ja vihamielisistä suomalaisista.
sunnuntai 4. joulukuuta 2016
yhden ihmisen tarina
Tänään, toisena adventtina, messu oli erilainen. Saarnan sijaan alttarin eteen astui nuori, 23-vuotias mies kertomaan elämäntarinaansa. Se oli karua kuultavaa.
Mies oli kotoisin Irakista. Syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä siellä ja tullut perheensä kanssa myös suurimman osan elämäänsä tavalla tai toisella vainotuksi. Hänen perheensä oli joutunut muuttamaan monta kertaa pakoon ahdistelijoitaan. Lapsena tämä mies oli yritetty jopa kidnapata eikä tarvitse olla kummoista mielikuvitusta ymmärtääkseen, ettei sellaisessa elämässä koulunkäynti ole helppoa muusta tavallisesta lapsenelämästä puhumattakaan.
Hetken perhe kuitenkin kuvitteli olevansa turvassa ja miehen isä perusti ravintolan Irakiin. Sitä rauhaa ei kuitenkaan kestänut kauaa ja perhe joutui tekemään raskaan päätöksen lähteä pois kotimaastaan. He myivät kaiken omaisuutensa pilkkahinnalla ja lähtivät pitkälle ja vaaralliselle pakomatkalle, isä, äiti ja viisi lasta.
Kurdistanian läpi kulkien he pääsivät Turkkiin. Turkissa heillä oli edessään seitsemän tunnin kävelymatka, jonka tarinaa kertova nuorimies kulki rinkka selässään ja kantaen sylissään pienintä veljeään. Koko matkan.
Turkista matka Kos'n saarelle jatkui veneellä. Vene oli viisi metriä pitkä ja siinä matkusti 52 ihmistä. Veneen pohjalla oli vettä ja he olivat jäätyä hyisellä neljän tunnin merimatkallaan. Toivo pelastumisesta oli hiipunut loppuun. Hyvän onnen - ja Jumalan, kuten mies sanoi - avulla he kuitenkin selvisivät siitä hengissä ja pääsivät jatkamaan pakomatkaansa ensin Itävaltaan ja sieltä Tornion kautta Helsinkiin, jossa perhe nyt asuu.
Nyt vuoden ja neljän kuukauden jälkeen matkan alkamisesta perheestä viisi jäsentä on saanut myönteisen turvapaikkapäätöksen Suomesta. Nuorimies ja hänen 19-vuotias siskonsa saivat kielteisen päätöksen eli heidän tulee lähteä takaisin... minne? Kuolemaan? Silti he jaksavat vielä tässä toivottomassakin tilanteessa uskoa ja toivoa.
Jaksaisitko sinä, kaiken tuon jälkeen? Miltä tuntuisi vanhempana lähettää lapsensa - vaikkakin jo nuoret aikuiset - jonnekin, jossa ei juurikaan ole toivoa selviytymisestä?
Teki kyllä niin hyvää tälle persulaiselle seutukunnalle, että heidän oma kotikirkkonsa ja seurakuntansa hieman ravisteli heitä, josko sitä järkeä ja hyvää tahtoa vielä jostain löytyisi. Olisi vain toivonut, että näitä kristittyjä persulaisia olisi ollut enemmän kuuntelemassa sitä tarinaa. Siinä olisi se persulaisen kristillinen veri punnittu.
Ai niin. Se nuori mies tietenkin valehteli, jotta pääsisi varastamaan sitä rehellisen suomalaisen työmiehen elintasoleipää. Ja äidinkin surullinen ja huolestunut ilme oli vain teeskentelyä.
JälkiMärinät:
Kuinkakohan moni niistä, jotka jaksavat jatkuvasti suu vaahdossa rutkuttaa Suomeen tulleista pakolaisista, on ihan oikeasti edes tavannut pakolaista?
Kätellyt pakolaista huomatakseen, että hänelläkin on lämmin käsi, jossa veri kiertää. Istunut samassa kahvipöydässä kuuntelemassa tarinaa, josta edes haisua voisi olla tämän päivän suomalaisista vain Karjalan evakolla.
Perheestä neljä oli kirkossa paikalla eivätkä he eronneet muusta seurakunnasta kuin hieman tummemman hipiän ja paksumman hiuskuontalon perusteella. Tavalliset farkut oli kaikilla - myös perheen äidillä - jaloissaan ja muutenkin näyttivät ihan... No, ihan ihmisiltä.
Hyvää ja lämmintä joulumieltä kaikille!
Mies oli kotoisin Irakista. Syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä siellä ja tullut perheensä kanssa myös suurimman osan elämäänsä tavalla tai toisella vainotuksi. Hänen perheensä oli joutunut muuttamaan monta kertaa pakoon ahdistelijoitaan. Lapsena tämä mies oli yritetty jopa kidnapata eikä tarvitse olla kummoista mielikuvitusta ymmärtääkseen, ettei sellaisessa elämässä koulunkäynti ole helppoa muusta tavallisesta lapsenelämästä puhumattakaan.
Hetken perhe kuitenkin kuvitteli olevansa turvassa ja miehen isä perusti ravintolan Irakiin. Sitä rauhaa ei kuitenkaan kestänut kauaa ja perhe joutui tekemään raskaan päätöksen lähteä pois kotimaastaan. He myivät kaiken omaisuutensa pilkkahinnalla ja lähtivät pitkälle ja vaaralliselle pakomatkalle, isä, äiti ja viisi lasta.
Kurdistanian läpi kulkien he pääsivät Turkkiin. Turkissa heillä oli edessään seitsemän tunnin kävelymatka, jonka tarinaa kertova nuorimies kulki rinkka selässään ja kantaen sylissään pienintä veljeään. Koko matkan.
Turkista matka Kos'n saarelle jatkui veneellä. Vene oli viisi metriä pitkä ja siinä matkusti 52 ihmistä. Veneen pohjalla oli vettä ja he olivat jäätyä hyisellä neljän tunnin merimatkallaan. Toivo pelastumisesta oli hiipunut loppuun. Hyvän onnen - ja Jumalan, kuten mies sanoi - avulla he kuitenkin selvisivät siitä hengissä ja pääsivät jatkamaan pakomatkaansa ensin Itävaltaan ja sieltä Tornion kautta Helsinkiin, jossa perhe nyt asuu.
Nyt vuoden ja neljän kuukauden jälkeen matkan alkamisesta perheestä viisi jäsentä on saanut myönteisen turvapaikkapäätöksen Suomesta. Nuorimies ja hänen 19-vuotias siskonsa saivat kielteisen päätöksen eli heidän tulee lähteä takaisin... minne? Kuolemaan? Silti he jaksavat vielä tässä toivottomassakin tilanteessa uskoa ja toivoa.
Jaksaisitko sinä, kaiken tuon jälkeen? Miltä tuntuisi vanhempana lähettää lapsensa - vaikkakin jo nuoret aikuiset - jonnekin, jossa ei juurikaan ole toivoa selviytymisestä?
Teki kyllä niin hyvää tälle persulaiselle seutukunnalle, että heidän oma kotikirkkonsa ja seurakuntansa hieman ravisteli heitä, josko sitä järkeä ja hyvää tahtoa vielä jostain löytyisi. Olisi vain toivonut, että näitä kristittyjä persulaisia olisi ollut enemmän kuuntelemassa sitä tarinaa. Siinä olisi se persulaisen kristillinen veri punnittu.
Ai niin. Se nuori mies tietenkin valehteli, jotta pääsisi varastamaan sitä rehellisen suomalaisen työmiehen elintasoleipää. Ja äidinkin surullinen ja huolestunut ilme oli vain teeskentelyä.
JälkiMärinät:
Kuinkakohan moni niistä, jotka jaksavat jatkuvasti suu vaahdossa rutkuttaa Suomeen tulleista pakolaisista, on ihan oikeasti edes tavannut pakolaista?
Kätellyt pakolaista huomatakseen, että hänelläkin on lämmin käsi, jossa veri kiertää. Istunut samassa kahvipöydässä kuuntelemassa tarinaa, josta edes haisua voisi olla tämän päivän suomalaisista vain Karjalan evakolla.
Perheestä neljä oli kirkossa paikalla eivätkä he eronneet muusta seurakunnasta kuin hieman tummemman hipiän ja paksumman hiuskuontalon perusteella. Tavalliset farkut oli kaikilla - myös perheen äidillä - jaloissaan ja muutenkin näyttivät ihan... No, ihan ihmisiltä.
Hyvää ja lämmintä joulumieltä kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)