päivystyksessä

Oltiin Pienimmän kanssa Lastenklinikan päivystyksessä. Mitenkään yllättymättä istuimme siellä sitten rapiat neljä tuntia, mutta eipähän tarvinnut olla yksin.

Odotustilassa kuhisi ja oli varsin kansainvälinen meininki. Meidän muutamien suomalaisten (?) valkonaamojen lisäksi laskin porukkaa lähteneen ainakin kuudesta eri maailmankolkasta nauttimaan suomalaisesta terveydenhoidosta.

Meitä vastapäätä käytävällä istui nuoripari yksivuotiaan poikansa kanssa. Ulkonäön perusteella sanoisin, että he olivat kotoisin Irakista tai jostain lähimaastosta. Naisella oli hiukset peitetty tyylikkäällä huivilla ja mies oli juuri niin siisti ja suittu kuin heikäläiset tuppaavat olemaan. Tavallisen oloisia ihmisiä.

Poikansa oli ihan syötävän suloinen ja me Pienimmän kanssa seurasimmekin mielenkiinnolla ja naureskellen reippaan taaperon puuhia. Vanhemmat olivat silminnähden onnellisia ja iloisia, kun näkivät meidän ihailevan lastaan.

Muutaman kerran isä sanoi pojalleen pari sanaa ihan suomeksi. "Tule tänne" ja "kiitos".

Minua alkoi ihan hävettää. Tuli tunne, että isän pitää - puhumalla lapselleen suomea - minulle jotenkin todistella, että kyllä hän ja perheensä ovat täällä Suomessamme ihan rehellisellä asialla ja todellisina pakolaisina. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan, mutta tuollainen tunne kuitenkin tuli ja se nolotti.

Myöhemmin, lähempänä keskiyötä, kaarsimme Pienimmän kanssa päivystävän Yliopiston Apteekin pihaan. Apteekissahan olikin sitten puolet niistä tyypeistä, jotka olivat kanssamme perjantai-illan viettäneet siellä päivystyksessä, mukaan luettuna nuoripari poikansa kanssa.

Ystävällisesti hymyillen tervehdimme heitä kuin vanhoja tuttuja ja iloiset aurinkoiset hymyt ja tervehdykset saimme mekin takaisin. Uskon, ettei ainakaan meistä jäänyt heille ikävää mielikuvaa torjuvista ja vihamielisistä suomalaisista.