zen kadoksissa

Jos Isompi hukkasin japanilaisen, niin meikäläinen on hukannut zeniläisensä. Siis mielentilan. Viikolla on meinaan ollut tanakasti nousevan vatutuksen käyrä.

Ensin pulssia nostatti moka, joka tarkemmin ajatellen olikin vain positiivinen ongelma. Jahka sen ensin oli saanut korjattua. Mutta se hetki ennen kuin tajusi asian hyvät puolet... No, kyllä te tiedätte, mitä se on. Nyrkkeilysäkkimielihaluja.

Ja kun tuosta oli selvinnyt, pukkasikin sitten Ihan Oikea potentiaalinen ongelma, joka ratkeaa vasta ajan päästä eikä meikäläisellä - siis hermoillani - luonnollisestikaan ole aikaa odotella. Asioiden pitää ratketa Heti. Nyt. Välittömästi. Mutta kun se ei ole vaihtoehto se Heti, niin nyt tekee sitten mieli harrastaa otsa-männynrunko -terapiaa.

Plus kymmeniä pieniä harmeja ja hommia, huolimattomuuksia ja vastoinkäymisiä.

Ei kuulkaa paljon naarata, vaikka perstai onkin.

JälkiMärinät:
Niin vähän sitä ihmisen lapsi elostaan tietää. Notta, jos päivällä tuolta tuntuikin, niin ilta palkitsi kärsijän.

Istuin saunan vilvoittelutauolla terassilla. Kuuntelin hiljaista metsää.

Kohta alkoi kuulua kulkemisen ääniä pimeässä metsässä. Olivat sen verran painavia askelia, että luulin ensin jonkun yösuunnistajan eksyneen reitiltään. Niin ei kuitenkaan ollut, koska kohta askeleet hidastuivat varovaisiksi. Ja suuntasivat kulkunsa naapurin tuija-aidan taakse.

Oli ihan hiljaista muutamia varovaisia rapsahduksia lukuunottamatta. Uskalsin tuskin hengittää. Hiljaa mielessäni ajattelin, että "kuka siellä oletkin, niin tule kiltti tänne meidän puolelle".

Ja toiveeni kuultiin! Pikkuruinen, vain reilun polvenkorkuinen kauris sieltä putkahti ääntä päästämättä tuija-aidasta siihen nurmikolle muutaman metrin päähän.

Otus näki minut ja jäi tuijottamaan korvat pystyssä. Minäkin tuijotin häntä korvat pystyssä vain varovasti silmiäni räpytellen. Siinä sitten paistettiin särkiä ja oltaisiin varmaan vieläkin siinä hommassa, ellei virtahepo (= Isompi) olisi kolistellut terassille. Kauris loikkasi metsään kuten myös kaverinsa sieltä tuija-aidan takaa. Äänistä päättelin, että kolmen kopla oli liikenteessä.

Joskus on kyllä hyvä paras olla vain ihan hiljaa.

pojasta polvi EI parane

Koulussa oli opettaja pyytänyt Isompaa luotsaamaan japanilaisten vieraiden ryhmää. Tehtävä oli jonkin verran haasteellinen vieraiden puutteellisen englanninkielentaidon takia, mutta ihan hyvin se oli mennyt. Noin pääsääntoisesti...

Isompi: "Mä kierrätin tänään niitä japanilaisia vieraita koulussa. Ihan kivasti meni. Paitsi että mä hukkasin yhden niistä vieraista."

mä: "!!!???!!!"

Isompi: "No, kun se halusin mennä ulos ennen muita ja sitten sitä ei enää löytynytkään. Kerroin kyllä opelle, että yks on kadonnut. Sitäpaitsi japanilaisia on niin paljon, että ei ne nyt heti lopu kesken, vaikka yks puuttuisikin."

Hajamielisyyttä jo ties kuinka monennessa polvessa.

JälkiMärinät:
Ei ole ihmisen ahneudella mitään rajaa. Meinaan meikäläisen. Lounastauollakin piti käydä sienimetsällä.

taas eksyksissä

Ihan on mennyt tämä elämä mahdottomaksi. Eilen menin sauvakävelylle ja päädyin sieneen. Tarkemmin suppilovahveroon.

Niitä vaan rynni siihen melkein tielle. Pakkohan ne oli siitä ottaa matkaan mukaan. Onneksi oli reppu selässä, joten kaarsin kaupan kautta kotiin. Tänään olikin sitten pekoni-suppilovahverokastiketta eväänä.

***

Aamulla töihin mennessä ihmettelin outoja ääniä muuten hiljaisella reitilläni kohti bussipysäkkiä. Ajattelin, että joku kahjo aamuihminen siellä varmaan on lenkillä ennen sian vinkaisua (klo 06.20).

Lenkillä kyllä, parikin tyyppiä ja meinasivat ryökäleet juosta epähuomiossa päälleni. Meinaan kaksi kettua, jotka ajoivat toisiaan takaa niin keskittyneesti, etteivät huomanneet minua. Onneksi olin pysähtynyt, koska muuten olisi tullut kettukolari.

Tilanne oli nopeasti ohi, mutta se oli sitäkin mieleenpainuvampi. Komeahäntäiset, kauniin ruskeat ja hyväkuntoiset ketut olivat ilo silmälle ja virkistys mielelle, vaikka hetken luulin olevani vielä unessa, niin epätodelliselta se tilanne tuntui. Tuolta ne tuli ja sinne ne meni, vips vaan!

JälkiMärinät:
Sunnuntaina sen sijaan menin sieneen ja yllättäen päädyinkin sieneen. Suppilovahveroita keräsin silloinkin aimo kasan. Ihanaa oli olla syksyisessä metsässä. Rauha maanpäällä ja ihmisellä hyvä mieli.

hyvät naurut

Isommalla on ongelma. Hänellä ei koskaan ole avaimia mukanaan. Aina soittaa ovikelloa ja meillä alkaa TM:n kanssa jo kuppi tulla täyteen, kun jatkuvasti pitää hypätä avaamassa ovea. TM:llä selkeästi enemmän kuin meikäläisellä.

Tänään illalla soi taas ovikello. TM katsoi telkkaria, minä läppärillä, kuinkas muuten.

TM todella syvään huokaisten: "Mä en kyllä enää jaksa. Oon tänään jo avannut sille ovea ihan tarpeeksi. Miksei se voi pitää avaimia mukanaan ?"

mä nousten sohvalta avaamaan: "Kyllä se oppii, kunhan kerran jää oven taakse eikä täällä ole ketään."

TM haikeasti: "Miksei se vois jäädä nyt ?"

Nauroin todella makeasti ja niin teki Isompikin, kun kerroin mille hirnuin ovea avatessani.

JälkiMärinät:
TM katsoo aina niin virkistävää Suomi-Ruotsi -maaottelua. Siis virkistävää meikäläisen kannalta, kun kuuntelen TM selostusta. Armoa ei anota eikä anneta.

Miesten jonkin sortin juoksu:
"Vaihteeksi kaksi [suomalaista] turistia mukana! Taas siellä ollaan hölkällä. Ei jumalauta... No, niin, Lampinen, anna mennä nyt! Mitä se Lampinen siellä vilkuilee sivulleen, kaasu pohjaan nyt. Saatana,.."

ihan painajainen

Näin viime yönä unta, että join yhden oluen.

Jostain kumman syystä olin siitä ainokaisesta ihan tuhannen päissäni. Kamala fiilis oli. Myös aamulla, kun heräsin, kunnes tajusin sen olleen vain unta. Helpotus oli suurensuuri.

JälkiMärinät:
Että jos ei muuten, niin näkee sitten vaikka unta.

vellihousut

Tulin Pienimmän vanhempainillasta.

Isompi: "Onko perna vielä yhtenä kappaleena?"

No, on. Mutta vain ja ainoastaan siksi, koska sinne ei tullut niiden häirikkölasten vanhempia, joiden olisi ihan ehdottomasti pitänyt tulla. Eivät noloudeltaan kyenneet, onnettomat vellihousupaskiaiset.

Toisaalta ehkä hyväkin. Sainpahan sanottua suorat sanat, vaikka alunperin ei ollut tarkoitus sanoa ihan niin paljoa. Taustatukeakin sain, mikä lämmitti mieltä ja kieltä kummasti.

Huvitti kyllä, kun joku äiti sanoi, että "mä en ole kyllä kuullut mistään tollasesta". Ja ihan kuin se sitten tarkoittaisi, ettei sellaista tapahdu, jos joku äiti ei ole siitä kuullut. Sehän tarkoittaa vain, että jossain kohtaa viestiketjua on informaatiokatkos. Eli hänen ja lapsensa välillä. Meillä sen sijaan tieto kulkee, josta syystä voin asiasta mainita. Ja manitsenkin. Tai mainitsin jo.

Opettaja pyysi vielä laittamaan ihan kirjallistakin viestiä. Ongelma on vain siinä, kenelle sen laitan. Rehtori on saamaton nahjus, joten hän on väärä vastaanottaja. Vararehtori on jämäkkä jätkä, mutta pystyykö hänkään mitään tekemään ohi ylempänsä. Täytyy miettiä.

JälkiMärinät:
Pakko tunnustaa: olin ottanut neljäsosatabletin beetasalpaajaa ennen koululle lähtöä. En luottanut yhtään kroppaani. Nyt sain pidettyä paketin kasassa. Pilleri auttaa aina. Paitsi silloin, kun se ei auta.

kohteliaisuus

"Sä olet aina niin iloinen ja hyvällä tuulella" sanoi mulle työkaveri.

Kivasti sanottu. Totuudesta en tiedä.