avoimet ovet

Viikko on ollut enemmän kuin hankala. Mielen päälle on käynyt, vaikka iloisiakin hetkiä on ollut, kuten esim. tänään, kun Pienin kertoi saaneensa hienon työtodistuksen ja pienen 'palkankin' TET-viikostaan. Tyytyväisiä olivat olleet kovasti hänen työpanokseensa ja meikäläisellekin tuli siitä niin hyvä mieli, ettei parempaa tällä viikolla. Tähän saakka.

Mutta joo, rämmitty on. Ja eräänä aamuna sen näki ex-piällysmieskin, kun vaihteeksi 'jäin' hänelle 'kiinni' itkemisestä taukohuoneessa. Työkaverin olkaa vasten kylläkin, mutta silti. No, olisinhan toki voinut mennä itkemään vessaan, mutta kun se ei ole minun tyylistäni. Vuosikausia sitten meinaan päätin, että vatut siitä, mitä muut ajattelevat, mutta minähän itken just siellä missä itkettää. Olenkin sen jälkeen itkenyt mm. parkkipaikalla, kirjastossa, bussissa, kaupan maitokaapin luona, töissä, liikennevaloissa, kirkossa, huoltoasemalla, sairaalassa, ravintolassa ja... No, kotona.

Ex-piällysmies oli sitten kertonut nyx-piällysmiehelle tyrskimisestäni ja jouduin 'puhutteluun'. Siis en, vaan esmies kysyi, voiko hän kenties tehdä tilanteessa jotain. Kiitin ja totesin, että se kaikki on monien yhteensattumien - duuni mukaan lukien - summaa, kun eri asioiden biorytmikäyrät nyt sattuvat vain olemaan yhtä aikaa pohjamudissa, eli ei voi tehdä mitään, mikä radikaalisti muuttaisi tilannetta parempaan. Mukava oli kuitenkin huomata, että tällaisesta työmuurahaisesta välitetään. Tai ainakin tilanteessa ei olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puututaan, kysytään ja tarjotaan apua.

Sanoin pomolle, että mä en ole sellainen suomalainen, joka hiljaa murehtii naamionsa takana ja sitten menee posauttamaan aivonsa ladonseinään. Meikäläinen itkee kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja sanoo ruman sanan sellaisena kuin se on silloin, kun siihen on aihetta. Totesin, että jos minä hiljenen, niin silloin on syytä huoleen, muuten ei. Toistaiseksi ei hiljaista hetkeä ole ollut eli pohja on sittenkin saavuttamatta, vaikka välillä muulta on tuntunutkin.

Samoin myös kerron avoimesti omista ongelmistani. En tietenkään kerro yksityiskohtia, jos huoleni koskevat esim. lapsiani - heidän asiansa eivät kuulu perheen ulkopuolisille. Tai jos huolen kohteena on Äitimuori. Tai joku ystävistäni. Voin todeta, että läheisen tilanne murehuttaa, mutta en sen enempää. Se usein riittääkin ihmisille, koska kaikilla meillä on näitä samoja huolia ja toisen käytöstä on helpompi ymmärtää silloin, kun tietää huolen suunnan. Tai jos kerron, että en ole kahteen viikkoon nukkunut kunnolla syystä tai toisesta, niin jokainen tajuaa heti, ettei sellaiselta sumupäältä voi liikaa vaatia. Ja yleensä ymmärtävät.

Siksi olen valinnut avointen ovien politiikan. Se sopii minulle ja olen sen takia saanut paljon tukea monilta ihmisiltä. Teiltäkin. Kiitos siitä taas kerran.

JälkiMärinät:
Marko Jantunen on ollut paljon esillä viime päivinä. Ilo nähdä, että niinkin syvältä voi selviytyä elävien kirjoihin. Se antaa toivoa meille pienemmissä lätäköissä rypeville.

lääkitys kohdallaan

Tai ainakin luulisin niin.

Kävin työterveyslääkärin pakeilla. Puolikas varattu tunti venähti helposti melkein koko tunniksi ja siihen päälle vielä labravisiitti. Mutta kyllä se kannatti. Nyt on neljä reseptiä plakkarissa.

On kuulkaas beetasalpaajaa, melatoniinia, antibioottia ja vieläpä mielialattomuuteenkin lääkettä, jonka avulla en tosin yritä saada itselleni mielialaa, vaan unta. Viidentenä uusien purnukoiden jonoon tulee vielä maitohappobakteeriputeli. Eiköhän sitä näillä ala jo pärjätä. Toivottavasti.

Sain märistä vähän lääkärillekin ja hän kuunteli kärsivällisesti. Tajusi hänkin, että tauti todennäköisesti löytyy pääasiallisesti korvien välistä, mutta kirjoitti kuitenkin kiltisti labrat ja antibiootit. Tietää, etten mitään turhia kuureja syö, ja jos tämä nyt osoittautuu turhaksi, niin siihen ei tämä maailmanjärjestys kaadu. Oli vähän niin kuin pakkorako ja hyvin ymmärsi sen.

Kuumetta ei ollut (mittasi senkin) eikä kurkussa näkynyt mitään. Verenpaine sen sijaan oli täysin odotetusti tapissa. Mutta ehkä se siitä, jos ja kun stressi hellittää. Ehkä se hellittää.

***

Kun ostin yllämainittujen lisäksi vielä parasetamolia, niin laskun loppusumma oli 115 euroa. Olis pitänyt alkaa apteekkarskaksi. Vois laittaa leivän päälle toisenkin siivun juustoa.

***

Perusverenkuva oli puhdas ja normaali, samoin nieluviljely.

JälkiMärinät:
Tämä meidän työterveyslääkärimme on mielenkiintoinen tyyppi. Tiedän, että monet eivät hänestä oikein pidä eivätkä halua hänen luonaan käydä - persoona- ja kemiakysymyksiähän nämäkin pitkälle ovat -, mutta minulla ei ole hänestä kyllä mitään pahaa sanottavaa. (Vaikka yksi labrakoe jäi johonkin välitilaan ja jouduin uudestaan piikitettäväksi.)

Totta toki on, että hänen aikataulunsa menevät lähes poikkeuksetta reisille - kuten tänäänkin, kun meikäläisen aika venyi melkein tuplaan eikä pitänyt mitään kiirettä -, mutta mielestäni hän on vain perusteellinen työssään. Eikä ole myöskään mikään tiukasti omasta kannastaan kiinni pitävä jäärä. Tai ei ole ainakaan meikäläisen kanssa ollut. Hyvin olen saanut haluamani lääkkeet ja tutkimukset, kun en ihan mahdottomia ole äitynyt vaatimaan. Joten ainakin yksi tyytyväinen asiakas hänellä on meidän puljussa.

melkein liian hyvää

TM tekee hyvää ruokaa ja piste.

Syksyn ruokalistaan kuuluu kesäkurpitsa-vuohenjuusto-tomaattisoselasagne. Hiivatti, että osaakin olla maukasta apetta! Alkuun en siitä niin tykännyt, kun kesän jälkeen tuntuu aina siltä, että kesäkurmitsaa pursuaa jo huokosistakin, mutta nyt olen siihen tykästynyt kovasti.

Tänäänkin nuolin lautasen, ettei vain pisaraakaan herkkusörsseliä menisi hukkaan. Slurps.

JälkiMärinät:
Pienimmällä on menossa viikon TET-harjoittelu. Hyvin on mennyt. Asiakaspalvelu sujuu mallikkaasti sekä härmällä että lontoolla. Tämä jälkimmäinen oli tehnyt vaikutuksen muihin työkavereihin ja joku asiakas oli kysynyt, onko Pienin kenties asunut tai opiskellut Englannissa, kun puhuu niin täydellisesti brittienglantia.

Olen kyllä ihan ympyriäisen ylpeä hänestä. <3

stressin määrä on vakio

Oliskin! Sillä nyt se vakiomäärä on ylitetty kyllä korkealta. Joka puolelta pukkaa erityyppistä stressiä. Lähinnä huonoa, mutta myös teoriassa hyvää, joka tosin käytännössä muuttuu pahaksi ja rasitteeksi sekin.

Suunnilleen ainoa, mikä ei just nyt tällä hetkellä aiheuta minkäänlaista stressiä, on TM. Hajuton, mauton, väritön hän ja siitä Luojalle kiitos!

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät stressaa ikinä koskaan mistään. Mennä porskuttelevat, vaikka duunit, terveys, talous ja ylipäätään vähän kaikki kaatuu päälle. Kohauttelevat vain olkapäitään mennessään miettimättä, miten tulevaisuus voi romahtaa niskaan hetkellä millä hyvänsä. Olen kateellinen. Minäkin haluaisin olla sellainen. Mutta se on mahdotonta, koska kannan huolta ja murhetta muitten huolista ja murheista omien henkilökohtaisieni lisäksi. Ihme, että polvet vielä kantavat.

Se on niin väärin. En ole, jumalauta, pyytänyt tältä elämältä mitään muuta kuin tasaisen tappavaa tylsää arkea, mutta sekin on nähtävästi liikaa vaadittu. Pelkään oikeasti, että kohta löydän itseni sängynpohjalta mätänemästä, kun en vaan enää jaksa eikä päänuppi kestä. Etenkään kun en voi kenellekään myöntää, etten jaksa. Hyvä kun edes itsellenikään.

Toisaalta kuka sitten nämä huolet ja murheet kantaa, jos en minä. Ei kukaan. Joten ehkä mä sitten jaksan siihen viimeiseen pisteeseen saakka. Toivotaan vain, että siihen on vähän vielä matkaa. On, meinaan, muutamia juttuja vielä kesken tässä elämässä.

JälkiMärinät:
Pienet itkut ja nokoset bussissa helpottavat aina. Ja märiseminen blogiin. Ja avautuminen työkavereille ja erityisille ystäville. Kyllä tää tästä. Muilla on paljon rankempaa.

maailmassa on pahuutta ja vääryyttä

Ja nyt kun olen otsikolla harhauttanut teidät tänne paljastan, etten tuolla tarkoita sitä maailman pahuutta ja väärryttä, joista ollaan viime aikoina saatu lukea lehdistä, vaan ihan absoluuttista pahuutta ja vääryyttä.

Pienin on innostunut taas katsomaan Disneyn piirrettyjä leffoja.

Pienin: "Tuu, äiti, katsomaan mun kanssa tätä."

mä: "Mitä sä katot ?"

Pienin: "Dumboa."

mä: "Mä en voi sitä katsoa. Se on ihan liian surullinen."

Pienin: "Tuu nyt kuitenkin, mun kanssa."

Menin. Ja mitä siitä seurasi ? Vollaamista, tietenkin!

Niin. Ei siis todellakaan mitään isoja hiljaisia kyyneleitä vierimässä alas poskillani, vaan täysmittaista ulvontaa (siis kyllä, ääneen) ja tuhannen kollotusta niin, että eritteet vain lensivät pitkinpoikin! Eikä siitä meinannut tulla loppua ensinkään.

Isompi tuijotti ällistyneenä telkkaristuolista sitä metakkaa ja kysyi, mitä hittoa sohvalla oikein tapahtui.

Pienin (naurussasuin): "Äiti itkee, kun Dumbo on niin surullinen."

Huutonaurua myös telkkarituolissa.

Mutta kyllä. Inhottavat ihmiset kiusasivat pientä norsuvauvaa ja sen rakastavaa äitinorsua erilaisuuden vuoksi. Eikö siinä ole muka pahuutta ja vääryyttä ihan tarpeeksi itkuun ? On!

Onneksi paha kuitenkin saa aina palkkansa ja vääryys korjataan. Mutta silti en katso sitä leffaa enää ikinä, se on vissi kuin lehmän tissi.

positiivinen palaute kannustaa

Otsikko on silkkaa faktaa.

Mikä siinä on, että niin usein se vaan unohtuu? Unohtaa sanoa kivoja asioita kaverille, tuttavalle, naapurille, ystävälle, itselle? Niin, kyllä itseäänkin saa ja ennen kaikkea pitää kannustaa positiivisella palautteella. Miten sitä muuten kehittyisi, kun ei kukaan muu kuitenkaan sitä palautetta anna.

Meillä kuorossa kuoronjohtaja sanoo joka ikinen harjoituskerta, että "hymyilkää, antakaa silmien loistaa, kun laulatte, koska se NÄKYY yleisöön ja tuo ihan erilaisen fiiliksen siihen esitykseen". Kaikissa harjoituksissa hän tuon sanoo moneen kertaan ja myös johtaessaan meitä itse hymyilee kuin kolme Naantalin aurinkoa, jotta me vaistomaisesti matkisimme hänen ilmeitään.

Ei muuten ole helppoa, sanonpahan vaan. Kun pitäisi laulaa vielä oikeita nuotteja ja oikeita sanoja ja lisäksi samalla hymyilläkin. Siis suomalaisen jörrikän. Juu, viittä vaille mahdoton toteuttaa. Mutta ei ihan. Siihen on yksi hyvä käytännön kikka: osaa laulamasi laulu ulkoa, niin voit keskittyä siihen esittämiseen niiden papereiden sijaan.

Meille annettiin kesäläksyksi opetella muutamia - ehkä kymmenen - lauluja ulkoa ja vieraskielisistäkin lauluista tutkia sanoja siihen malliin, ettei ihan jokaisen sanan kohdalla tarvitse siinä esitystilanteessa ruveta tavaamaan ja miettimään ääntämystä.

Hemmetin vaikeaa. Ainakin meikäläiselle. Uusien laulujen sanojen oppiminen ulkoa on tuskaista kuin tervan juonti. Ne vanhat tutut laulut, jotka on oppinut joskus alakouluaikana sen sijaan osaa vieläkin kuin vettä vaan, mutta nämä uudet... Mutta pakko mikä pakko. Arvostaa kyllä taas kaikkia esiintyviä taiteilijoita ihan eri tavalla kuin ennen.

Mutta kun ne laulut on sitten tervapikarin kera oppinut, niin kyllä on vaan niin paljon helpompaa esiintyä. Voi miettiä, mistä tässä laulussa nyt puhuttiinkaan ja sen mukaan asettaa ilmeen naamalleen. Pääasiassa sen hymyn.

Tänä aamuna esiinnyimme naapuriseurakunnan messussa. Laulut menivät pienestä aamukäheydestä huolimatta hyvin - kyllä se äänikin siinä alkuvirren aikana lopulta aukesi - ja seurakunta jopa taputti meillä loppulaulun jälkeen. Tapa, jota ei yleensä messussa harrasteta, mutta nyt seurakunta teki oman hiihdon. Seurakunnan oma kanttori sanoi palautteena, että juuri tuo taputus kertoi, että esitys oli kolahtanut kirkkokansaan, ja hän jos joku sen tietää.

Kirkkokahveejonossa parikin naista kiitteli osallistumistamme - toinen sanoi, että olisi tehnyt mieli taputtaa vähän joka välissä ja että onneksi edes lopussa pääsi läiskyttämään tassujaan meille. Toinen puolestaan antoi kiitoksensa minulle henkilökohtaisesti siitä, että olin hymyillyt niin kauniisti ja ollut iloisen näköinen laulaessani. Oli kuulemma tullut hyvä ja iloinen fiilis itsellekin.

JIHAA!! Joku juttu on sitten kuitenkin mennyt perille meikäläisellä! Nyt pitää vain pitää tämä taso eikä päästää yhtään lipsumaan sinne jäyhäjököttäjän puolelle. Tuli niin hyvään saumaan tuo ihana palaute, ettei se nainen voi ikinä arvata. Pidän sen taatusti kirkkaana mielessäni tulevissa koetuksissa.

JälkiMärinät:
Onneksi viikonlopun suunnitelmiin tuli muutos, että pääsin kuin pääsinkin osallistumaan ko. messuun. Palkitsi vaivan täydellisesti.

aamumetsässä

Heräsin taas ennen sian vinkaisua eikä nukuttanut enää tippaakaan. Pyörittyäni peiton alla jonkin aikaa päätin, että sama kai se päivän lenkki on tehdä klo 8 aamulla kuin mihin muuhun päivänaikaan. Eli ei muuta kuin vermeet niskaan ja metsään.

Olin ihan varma, että olen varmasti ainoa siihen aikaan liikenteessä oleva muutamaa unista koiranulkoiluttajaa lukuun ottamatta, mutta ei. Lenkkipoluillahan suorastaan kuhisi!

Joka toisessa mutkassa - ja niitä mutkia oli 9 kilometrin aikana aika monta - tuli vastaan joku ensimmäisen maailmansodan veteraani paahtaen rullasuksilla 100 km/h! Niitä pyyhki ohi oikealta ja vasemmalta niin, että meikäläisellä ponkkari vaan tuulessa viuhui. Käsittämättömiä hurjastelijoita! Ja tuohon jumalattomaan kellonaikaan vielä. 

Ei ole millään enää mitään väliä. 

Mutta parasta tässä on, että koko päivä on vielä edessä. Ehtii vaikka mitä. Ja on vasta lauantai!