Matkalle mukaan otin vanhan tutun Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tarpeeksi helppoa luettavaa ja tarpeeksi paksu, ettei lopu kesken.
Sen sijaan ensikertalaista luettavaa sain lainaksi työkaverilta. Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa.
Kirjan takakannessa sitä mainostetaan sanoin "tämä kirja voi muuttaa suhteesi alkoholiin - pysyvästi". Uskon, että jonkun kohdalla se voi niin tehdä. Minun kohdallani ei, koska olin jo valmiiksi pääasiassa samaa mieltä Seppäsen kanssa, mitä tulee alkoholiin, viinaan.
Kossua, punkkua, siideriä, bisseä. Kaikkia niitä juodaan vain yhden ainoan takia: alkoholin. Eli suomeksi viinan. Sen päihdyttävän aineen, jota piireissä myös etanoliksi kutsutaan. Se, joka sanoo juovansa näitä juomia maun takia, huijaa vain itseään. Korkeintaan ns. limuviinat voivat jonkun mielestä maistua hyviltä, mutta ensimmäinen makukokemus esim. punaviinistä tai oluesta on yleensä paha. Harva ensimmäisellä kerralla kutsuu näitä maukkaiksi juomiksi, kyllä se vaan on tottumus, jonka myötä ne alkavat maistua muka hyviltä. Sillä jos näitä juotaisiin maun takia, niin silloin kelpaisi alkoholittomatkin vastaavat. Sokkotesteissä tuskin kukaan pystyy maun perusteella sanomaan, onko oluessa alkoholia vai ei. Alkoholiton olut maistuu ihan samalta kuin etanolillakin höystetty.
Eli jokainen lasillinen tai pullollinen, mikä kurkusta alas menee ja jossa on etanolia eli alkoholia, juodaan vain ja ainoastaan sen etanolin takia. Sen päihdyttävän vaikutuksen takia. Vaikka vain 'rentoutuakseen' ja yhden lasillisen verran, mutta siltikin sen päihdyttävän ominaisuuden vuoksi.
Ja vielä selvemmäksi vakuudeksi: viina, alkoholi, etanoli on myrkkyä. Pienissäkin määrin. Ja siksi ei rauhattomalle lapselle voi illalla tarjota rentouttavaa alkoholidrinksua. Itse voit toki myrkkypikarisi tyhjentää ja vielä nauttia sen vaikutuksista.
Jos siis yhtään olet eri mieltä kanssani, niin suosittelen kirjan lukemista. Eikä siitä pidä ottaa itseensä, jos alkoholi maistuu. Niin se maistuu monelle muullekin ja ihan yhtä huonosti ne muutkin voivat olla juomatta kuin sinäkin.
Yksi kohta on kirjasta siteerattava, kun se mua niin hykerrytti.
Korostettu, ulkoisesta tai sisäisestä pakosta riippumaton raittius alkaa täyttää elitistisyyden vaatimukset. --- Ennen joivat johtajat, nyt henkilöstö. --- Tai tarkkailemalla brittien juomatapoja. Heidän työväen- ja alaluokkansa juomatavat muistuttavat kaikkien suomalaisten juomatapoja tänään.
Eli köyhät ja duunarit dokaa, yläluokka ei. Kärjistetysti. Niin että mitenkäs on sen sinun perjantaipullosi kanssa?
***
Plunssapäivänä ehtii katsoa vanhoja tallenteita. Katsoin Loirin ja Edelmannin tähdittämän leffan Tie pohjoiseen.
Leffa oli - nuorison termejä käyttääkseni - ihan medium. Ei mitään suurta taidetta, mutta kyllä siinä oli useampikin ihan helmi kohtaus. Varsinkin Edelmannin ilmeet joissain kohtaa saivat aikaan spontaanin repeämisen. Samoin Loirin tapa replikoida.
Eli kyllä sen voi katsoa, ei ainakaan pahentanut oloa.
JälkiMärinät:
Ennen reissua oltiin pubissa työkaverin kanssa. Tilatessani alkoholittoman oluen totesi hän, että "sä tosiaan taidat tykätä oluen mausta, kun suostut maksamaan alkoholittomasta oluesta kovemman hinnan baarissa". (Tausta-ajatuksena selvästikin, että alkoholista on ihan normaalia maksaa kovempi hinta ravintolassa, mutta alkoholiton vaihtoehto on siellä kiskurihintainen.)
Henk,koht. olen sitä mieltä, että kyse on tottumuksesta. Makeita juomia en juo ollenkaan, mutta oluen - alkoholittomankin - maku on tuttu. Ja jos pitää valita limpparin, vissyn tai alkoholittoman oluen väliltä ns. seurustelujuomaksi, niin minulle sopivin on tuo viimeksi mainittu vaihtoehto. Syntymäraitis tuskin valitsisi sitä koskaan.
perjantai 28. lokakuuta 2016
retki viinitilalle ja Niagaralle
Huh, meinasin ihan unohtaa kertoa meidän toisesta päivästä Torontossa, jolloin tehtiin retki viinitilalle sekä kuuluisille Niagaran putouksille.
Kävimme Peller Estates -viinitilalla, joka on lähellä Niagaran putouksia ja jossa saimme opastusta viininvalmistuksen saloihin tilan oppaalta. Hän kierrätti meitä viinitarhoissa maistelemassa makeita rypäleitä ja viinikellareissa hämmästelemässä viinitynnyririvistöjä samalla, kun kertoi mm. erilaisten maaperien merkityksestä viinirypäleiden kasvatuksessa.
Kyseinen viinitila valmistaa kuuluisaa Ice Wine'a ja saimmekin maistaa sitä kuohuviinin, puna- ja valkoviinin sekä makean jälkiruokaviinin muodossa. Tämä viimeksi mainittu on sitä nimenomaista icewinea, jonka juuret ovat Saksassa (Eiswein), mutta jota nykyään valmistetaan eniten Kanadassa siksi, koska se tehdään jäätyneistä makeista rypäleistä ja Kanadassa pakkaset ovat joka vuosi taatut. Hyvää oli ja puitteet maistelemiseenkin kohdallaan, kun meidät puettiin muhkeisiin Canada Goose -takkeihin ja saateltiin jäästä tehtyyn huoneeseen, 'igluun', drinksuille.
Kierroksen jälkeen saimme tilaisuuden hankkia tuliaisia kotiin ja moni sen tilaisuuden käyttikin hyväkseen. Itse ostin kaksi minikokoista pulloa icewinea, jotka oli tehty kahdesta eri rypäleestä. Pienet maistiaiset saamme niistä TM:n kanssa esim. tulevan hääpäivän kunniaksi.
Viinitilalta siirryimme lähelle Niagaran putouksia ja söimme lounaan huikaisevien näköalojen vieressä. Lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme varsinaisille putouksille.
Niagaran putotukset (Niagara Falls) koostuvat kolmesta putouksesta Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla, joista isoin on Hevosenkenkäputous (Horseshoe Falls). Se ylettyy molempien maiden puolelle, mutta kanadalaiset kyllä pitävät sitä omanaan. Kaksi muuta pienempää - ja kanadalaisten mielestä surkeampaa - putousta ovat Yhdysvaltojen puolella.
Rajoitetusta ajastamme johtuen emme ehtineet tehdä laivamatkaa Hevosenkenkäputoukseen, mutta näimme kyllä ihan mainiosti rannalta ja putousten alla kulkevien käytävien näköalapaikoilta putouksen mahtavuuden.
Ja olihan se julmetun iso koski! Vesi oli kirkasta ja sitä riitti. Opas kertoi, että vettä virtaa putouksessa - jos muistan oikein - 154 miljoonaa litraa minuutissa. Se ei ole ihan pieni määrä se. Mutta olihan se kaunista katsottavaa.
Otettiin hauskoja kuvia ja videoita ja meikäläinen sai kuin saikin otettua selvien, jossa putous näkyy hienosti taustalla. Aurinkoinen ja varsin kuuma päivä vain lisäsi putouksen kauneutta, kun vesihöyrystä muodostui useita sateenkaaria. On siinä varmasti ollut ihmetteleminen niillä natiiveilla, jotka joskus muinoin ensi kertaa ovat putouksille osuneet, kun sen koko ja kauneus hämmästyttää vieläkin.
Sen verran päästiin kosketuksiin veden kanssa pärskeiden ja vesihöyryn lisäksi, että putouksen alla kulkevassa käytävässä otettiin yhdessä hieman tulvineessa kohdassa kengät ja sukat pois ja mentiin seisomaan Niagarajoen veteen. Ei ollut kylmää ja saanpahan sanoa kahlanneeni Niagarassa.
JälkiMärinät:
Sirpa kysyi, miten kotiväki - TM ja epatot - olivat selvinneet meikäläisen reissun aikana. Näin pitkää reissuahan en ole koskaan ollut pois kotoa, kymmenpäiväisiä kylläkin ja nekin ovat tuntuneet jo ihan mahdottoman pitkiltä. Joten ei ihme, että meikäläistäkin pikkasen arvelutti asia.
Hyvin olivat selvinneet! TM:n painostin Kanadasta käsin liittymään Isomman avustuksella whatsappiin, joten viestit alkoivat kulkea siihenkin suuntaan. Lasten kuulumisia kuului kuitenkin tiheämpään, mikä helpotti ainakin minun ikävääni.
TM joutui pakon edessä vissiin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen pesemään pyykkiä ja siitä tulikin jossain välissä ylpeä ilmoitus, että "iisiä hommaa". Kiva tietää, saa pestä jatkossakin. No, ei taatusti. Heti kotiin tultuani käynnistin pesukoneen ja näin loksahdimme sujuvasti entiseen työnjakomalliin.
Seuraava keskustelu käytiin tulopäiväni iltana:
mä: "Onko täällä imuroitu kertaakaan? Tai pesty vessoja?"
TM marttyyriäänellä: "On. Kaikki on saanut tehdä yksin."
mä: "Onks kiva, että mä tulin takaisin? Eiks ookin mukavampaa olla kaksin- kuin yksinhuoltaja?"
TM: "Mjoo..."
Eli se kaksiviikkoinen poissaoloni teki kyllä hyvää ja avasi silmiä. Puolin ja toisin.
Kävimme Peller Estates -viinitilalla, joka on lähellä Niagaran putouksia ja jossa saimme opastusta viininvalmistuksen saloihin tilan oppaalta. Hän kierrätti meitä viinitarhoissa maistelemassa makeita rypäleitä ja viinikellareissa hämmästelemässä viinitynnyririvistöjä samalla, kun kertoi mm. erilaisten maaperien merkityksestä viinirypäleiden kasvatuksessa.
Kyseinen viinitila valmistaa kuuluisaa Ice Wine'a ja saimmekin maistaa sitä kuohuviinin, puna- ja valkoviinin sekä makean jälkiruokaviinin muodossa. Tämä viimeksi mainittu on sitä nimenomaista icewinea, jonka juuret ovat Saksassa (Eiswein), mutta jota nykyään valmistetaan eniten Kanadassa siksi, koska se tehdään jäätyneistä makeista rypäleistä ja Kanadassa pakkaset ovat joka vuosi taatut. Hyvää oli ja puitteet maistelemiseenkin kohdallaan, kun meidät puettiin muhkeisiin Canada Goose -takkeihin ja saateltiin jäästä tehtyyn huoneeseen, 'igluun', drinksuille.
Kierroksen jälkeen saimme tilaisuuden hankkia tuliaisia kotiin ja moni sen tilaisuuden käyttikin hyväkseen. Itse ostin kaksi minikokoista pulloa icewinea, jotka oli tehty kahdesta eri rypäleestä. Pienet maistiaiset saamme niistä TM:n kanssa esim. tulevan hääpäivän kunniaksi.
Viinitilalta siirryimme lähelle Niagaran putouksia ja söimme lounaan huikaisevien näköalojen vieressä. Lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme varsinaisille putouksille.
Niagaran putotukset (Niagara Falls) koostuvat kolmesta putouksesta Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla, joista isoin on Hevosenkenkäputous (Horseshoe Falls). Se ylettyy molempien maiden puolelle, mutta kanadalaiset kyllä pitävät sitä omanaan. Kaksi muuta pienempää - ja kanadalaisten mielestä surkeampaa - putousta ovat Yhdysvaltojen puolella.
Rajoitetusta ajastamme johtuen emme ehtineet tehdä laivamatkaa Hevosenkenkäputoukseen, mutta näimme kyllä ihan mainiosti rannalta ja putousten alla kulkevien käytävien näköalapaikoilta putouksen mahtavuuden.
Ja olihan se julmetun iso koski! Vesi oli kirkasta ja sitä riitti. Opas kertoi, että vettä virtaa putouksessa - jos muistan oikein - 154 miljoonaa litraa minuutissa. Se ei ole ihan pieni määrä se. Mutta olihan se kaunista katsottavaa.
Otettiin hauskoja kuvia ja videoita ja meikäläinen sai kuin saikin otettua selvien, jossa putous näkyy hienosti taustalla. Aurinkoinen ja varsin kuuma päivä vain lisäsi putouksen kauneutta, kun vesihöyrystä muodostui useita sateenkaaria. On siinä varmasti ollut ihmetteleminen niillä natiiveilla, jotka joskus muinoin ensi kertaa ovat putouksille osuneet, kun sen koko ja kauneus hämmästyttää vieläkin.
Sen verran päästiin kosketuksiin veden kanssa pärskeiden ja vesihöyryn lisäksi, että putouksen alla kulkevassa käytävässä otettiin yhdessä hieman tulvineessa kohdassa kengät ja sukat pois ja mentiin seisomaan Niagarajoen veteen. Ei ollut kylmää ja saanpahan sanoa kahlanneeni Niagarassa.
JälkiMärinät:
Sirpa kysyi, miten kotiväki - TM ja epatot - olivat selvinneet meikäläisen reissun aikana. Näin pitkää reissuahan en ole koskaan ollut pois kotoa, kymmenpäiväisiä kylläkin ja nekin ovat tuntuneet jo ihan mahdottoman pitkiltä. Joten ei ihme, että meikäläistäkin pikkasen arvelutti asia.
Hyvin olivat selvinneet! TM:n painostin Kanadasta käsin liittymään Isomman avustuksella whatsappiin, joten viestit alkoivat kulkea siihenkin suuntaan. Lasten kuulumisia kuului kuitenkin tiheämpään, mikä helpotti ainakin minun ikävääni.
TM joutui pakon edessä vissiin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen pesemään pyykkiä ja siitä tulikin jossain välissä ylpeä ilmoitus, että "iisiä hommaa". Kiva tietää, saa pestä jatkossakin. No, ei taatusti. Heti kotiin tultuani käynnistin pesukoneen ja näin loksahdimme sujuvasti entiseen työnjakomalliin.
Seuraava keskustelu käytiin tulopäiväni iltana:
mä: "Onko täällä imuroitu kertaakaan? Tai pesty vessoja?"
TM marttyyriäänellä: "On. Kaikki on saanut tehdä yksin."
mä: "Onks kiva, että mä tulin takaisin? Eiks ookin mukavampaa olla kaksin- kuin yksinhuoltaja?"
TM: "Mjoo..."
Eli se kaksiviikkoinen poissaoloni teki kyllä hyvää ja avasi silmiä. Puolin ja toisin.
torstai 27. lokakuuta 2016
plokitunnustus!
Nyt tuli harvinaista herkkua! Meinaan tunnustus näille horinoille.
Ihana marika blogista marikan polut on kunnioittanut tätä meikäläisen plokia tunnustamalla lukevansa juttujani ja vielä tykkäävänsä niistä (!). Kiitos tsiljoonasti, marika! <3
Tunnustuksen 'säännöt' menevät seuraavasti:
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Ihana marika blogista marikan polut on kunnioittanut tätä meikäläisen plokia tunnustamalla lukevansa juttujani ja vielä tykkäävänsä niistä (!). Kiitos tsiljoonasti, marika! <3
Tunnustuksen 'säännöt' menevät seuraavasti:
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Meikäläinen aloitti 'bloggaamisen' suunnilleen samoihin aikoihin, kun Blogger perustettiin, tein sitä vain eri foorumilla enkä tiedä, löytyisikö niitä juttuja enää mistään. Nollavaimon seikkailut alkoivat keväällä 2009 täällä B-staniassa ja polkkaamisen käynnistävä voima oli ihan suomeksi Ankara Vitutus. Sittemmin vitutus ja ankaruuskin on meikäläisessä laimentunut ja nykyään nämä jutut ovat tällaista lehmänhenkäystä, jos sitäkään. Mutta hyvä, jos jollekin kelpaa.
Monet ovat sanoneet, että rehellisyys, omana itsenä oleminen, on tärkeä juttu bloggaamisessa ja samaa mieltä olen itsekin. Jokaisella on oma tyylinsä ja mitä aidompi on, sitä helpompi on kirjoittaa ihan mistä tahansa.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos pystyy edes noin suurin piirtein kirjoittamaan kieliopillisesti säädyllistä tekstiä, on sitä huomattavasti miellyttävämpi lukijan lukea. Kukaan ei ole vihreetön, se on selvää, mutta pyrkimys siihen ei ainakaan pahenna tilannetta. Ja mitä enemmän kirjoittaa, sitä sujuvampaa tekstistä tulee. Ainakin teoriassa.
Eräs asia on myös hyvä muistaa: yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Eli kaikkia ei voi miellyttää, vaikka miten yrittäisi, joten parempi jättää yrittämättä, silloin pääsee itse vähemmillä tuskilla. Pientä suojakuortakin kannattaa ehkä kasvattaa, koska aina löytyy niitä, jotka katsovat oikeudekseen tulla kettuilemaan ja pottuilemaan ja vinoilemaan, vaikka kirjoittaisi kaurapuurosta. Mitä nopeammin oppii jättämään ne kommentit omaan arvoonsa, sen parempi.
Eräs asia on myös hyvä muistaa: yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Eli kaikkia ei voi miellyttää, vaikka miten yrittäisi, joten parempi jättää yrittämättä, silloin pääsee itse vähemmillä tuskilla. Pientä suojakuortakin kannattaa ehkä kasvattaa, koska aina löytyy niitä, jotka katsovat oikeudekseen tulla kettuilemaan ja pottuilemaan ja vinoilemaan, vaikka kirjoittaisi kaurapuurosta. Mitä nopeammin oppii jättämään ne kommentit omaan arvoonsa, sen parempi.
Ja nyt tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle blogille. Aika moni lukemistani näyttääkin jo saaneen tämän eli varmaan en kymmentä uutta saa kasaan, mutta edes muutaman.
Carelianan juttuja on ilo lukea. Ei vain siksi, että ovat hauskoja ja mielenkiintoisia, vaan myös siksi, että hänen kielensä on niin kaunista. Virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista. Carelianan postauksia oikein odottaa. Ikinä ei tiedä, mistä hän sillä kertaa on keksinyt kirjoittaa, mutta takuuvarmaa on, että jotain mielenkiintoista se kuitenkin on. Matkoista, keikoista, töistä tai ihan vaan ihanasta arjesta.
Hirnakka. Energiapakkaus, jonka lataus ei vähene. Puuhanainen, joka saa kaikki asiat, joihin tarttuu, toimimaan. Hirnakalla on tuhat rautaa tulessa ja eläimiäkin Torpallinen, mutta silti vain jaksaa iloisena pörrätä eteenpäin. Tätä naista eivät pikku kuopat - eivätkä isommatkaan - pysäytä, tuskin edes hidastavat vauhtia. Ja blogikin on ihan omaa luokkaansa. Ei voi kuin hengästyneenä seurata, että tuolta se tuli ja tuonne se meni - letti ojossa.
Iivari. Sanat eivät riitä kertomaan, miten tätä suurta pohdiskelijaa ylistäisi. Pönäkkää asiaa tulee häneltä, vaikka usein huumorilla höystettynä. Suunnaton rakkaus Nuorta Emäntää kohtaan on niin kaunista, että se nostaa ihan kyyneleet silmiin, kun siitä lukee. Ja lauantailuun kuvailu puolestaan nostaa veden kielelle. Aitosavolaista velmuilua blogin täydeltä ja savon murteella, totta kai. Myös Emännälle kiitokset ansiokkaasta toiminnasta sihteerinä ja valokuvaajanakin, vaikkei päämies aina näitä taitoja niin arvostakaan...
Marika sai jo omansa - sieltähän tämä minunkin tuli -, muttei se estä minua fanittamasta häntä. Ihan kypällä! Marika on ihana ihmisenä ja hänen juttunsa ovat tietysti aivan hersyviä, mutta mä koukutuin ensimmäisenä kieleen, jota hän käyttää rikkaasti ja mielikuvituksellisesti. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle. Kielestä ja jutuistakin.
Marjaanakin sai jo omansa, mutta kyllä mäkin tunnustan häntä ja juttujaan. Marjaana on sellainen sitkeä suomalainen sissi, joka ei anna vastoinkäymisten nujertaa itseään. Tanakasti seisoo paikoillaan possupuvussaan ja uhmaa tarvittaessa vaikka koko maailmaa. Äideistä parhain. Ja bloggaajanakin varsin kelpo. *hih*
Marrassa on sitä samaa pursuilevaa energiaa, puhtia ja elämänpaloa kuin Hirnakassakin. Ei voi kuin ihailla hänen tapaansa tarttua toimeen oli kyse nyt sitten ihan mistä vaan. Olisin kateellinen, jos kehtaisin. Blogissaan Marra kertoo täyteläisestä elämästään hauskasti ja mukaansatempaavasti.
Minä ja hän -blogin takana on tuttu 'Minä', mutta koska blogi on vasta melko nuori, annankin tunnustuksen lähinnä kunnianosoituksena ihmiselle, joka on osannut elää elämäänsä täysillä ja 'polkatakin' pitkän pätkän siinä rinnalla. Vähän niin kuin annetaan Oscareita pitkään mukana keikkuneille ja paljon aikaansaaneille tyypeille. Ihana rakas inehmo.
Vintagella. Vintagellaa mä ihailen suuresti. Hän tekee niitä juttuja elämässään, mitä mäkin olisin tehnyt silloin nuorempana, jos olisin uskaltanut. En uskaltanut eikä sille asialle voi nyt eikä voinut silloinkaan mitään. Mutta Vintagellan kautta mä voin kuvitella olevani rohkeampi maailmanihminen, kuten hän. Ja Rölliä ihanampaa ei olekaan.
Vuoden siivoojalla ei vauhti hidastu, vaikka siellä kohta puhaltaakin ihan uudet tuulet. Jotain siinä savolaisuudessa täytyy olla, koskapa tämänkin blogin parissa olen nauranut itseni ihan tärviölle kerran jos toisenkin. Ja jos vilkaisee lukijamääriä sivupalkista, niin siitä kyllä tyhmempikin tajuaa, että nyt ollaan totuuden lähteillä. Kirjoitustahti on vaan valitettavan harva. Ehtii tulla moneen kertaan vierotusoireita ennen seuraavaa postausta, mutta sitä sitten luetaankin hartaasti ja joka sanaa makustellen.
Luen kyllä muitakin blogeja ja niistä kovasti tykkään, mutta nyt annoin tunnustukseni sellaisille blogeille, joissa postaukset menevät laidasta laitaan elämän eri aloilla. Tavallinen arki on parasta elää ja siitä lukea.
Mä osoitan tunnustukseni ihmisille - ja koiralle -, koska hehän sen blogin takana ovat. Ilman heitä ei olisi blogejakaan.
JälkiMärinät:
Näiden tunnustusten kautta löytää aina uusia hauskoja blogeja. Marikankin luettelosta löysin lisää luettavaa. Jihaa, sanoi Ihaa!
Carelianan juttuja on ilo lukea. Ei vain siksi, että ovat hauskoja ja mielenkiintoisia, vaan myös siksi, että hänen kielensä on niin kaunista. Virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista. Carelianan postauksia oikein odottaa. Ikinä ei tiedä, mistä hän sillä kertaa on keksinyt kirjoittaa, mutta takuuvarmaa on, että jotain mielenkiintoista se kuitenkin on. Matkoista, keikoista, töistä tai ihan vaan ihanasta arjesta.
Hirnakka. Energiapakkaus, jonka lataus ei vähene. Puuhanainen, joka saa kaikki asiat, joihin tarttuu, toimimaan. Hirnakalla on tuhat rautaa tulessa ja eläimiäkin Torpallinen, mutta silti vain jaksaa iloisena pörrätä eteenpäin. Tätä naista eivät pikku kuopat - eivätkä isommatkaan - pysäytä, tuskin edes hidastavat vauhtia. Ja blogikin on ihan omaa luokkaansa. Ei voi kuin hengästyneenä seurata, että tuolta se tuli ja tuonne se meni - letti ojossa.
Iivari. Sanat eivät riitä kertomaan, miten tätä suurta pohdiskelijaa ylistäisi. Pönäkkää asiaa tulee häneltä, vaikka usein huumorilla höystettynä. Suunnaton rakkaus Nuorta Emäntää kohtaan on niin kaunista, että se nostaa ihan kyyneleet silmiin, kun siitä lukee. Ja lauantailuun kuvailu puolestaan nostaa veden kielelle. Aitosavolaista velmuilua blogin täydeltä ja savon murteella, totta kai. Myös Emännälle kiitokset ansiokkaasta toiminnasta sihteerinä ja valokuvaajanakin, vaikkei päämies aina näitä taitoja niin arvostakaan...
Marika sai jo omansa - sieltähän tämä minunkin tuli -, muttei se estä minua fanittamasta häntä. Ihan kypällä! Marika on ihana ihmisenä ja hänen juttunsa ovat tietysti aivan hersyviä, mutta mä koukutuin ensimmäisenä kieleen, jota hän käyttää rikkaasti ja mielikuvituksellisesti. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle. Kielestä ja jutuistakin.
Marjaanakin sai jo omansa, mutta kyllä mäkin tunnustan häntä ja juttujaan. Marjaana on sellainen sitkeä suomalainen sissi, joka ei anna vastoinkäymisten nujertaa itseään. Tanakasti seisoo paikoillaan possupuvussaan ja uhmaa tarvittaessa vaikka koko maailmaa. Äideistä parhain. Ja bloggaajanakin varsin kelpo. *hih*
Marrassa on sitä samaa pursuilevaa energiaa, puhtia ja elämänpaloa kuin Hirnakassakin. Ei voi kuin ihailla hänen tapaansa tarttua toimeen oli kyse nyt sitten ihan mistä vaan. Olisin kateellinen, jos kehtaisin. Blogissaan Marra kertoo täyteläisestä elämästään hauskasti ja mukaansatempaavasti.
Minä ja hän -blogin takana on tuttu 'Minä', mutta koska blogi on vasta melko nuori, annankin tunnustuksen lähinnä kunnianosoituksena ihmiselle, joka on osannut elää elämäänsä täysillä ja 'polkatakin' pitkän pätkän siinä rinnalla. Vähän niin kuin annetaan Oscareita pitkään mukana keikkuneille ja paljon aikaansaaneille tyypeille. Ihana rakas inehmo.
Vintagella. Vintagellaa mä ihailen suuresti. Hän tekee niitä juttuja elämässään, mitä mäkin olisin tehnyt silloin nuorempana, jos olisin uskaltanut. En uskaltanut eikä sille asialle voi nyt eikä voinut silloinkaan mitään. Mutta Vintagellan kautta mä voin kuvitella olevani rohkeampi maailmanihminen, kuten hän. Ja Rölliä ihanampaa ei olekaan.
Vuoden siivoojalla ei vauhti hidastu, vaikka siellä kohta puhaltaakin ihan uudet tuulet. Jotain siinä savolaisuudessa täytyy olla, koskapa tämänkin blogin parissa olen nauranut itseni ihan tärviölle kerran jos toisenkin. Ja jos vilkaisee lukijamääriä sivupalkista, niin siitä kyllä tyhmempikin tajuaa, että nyt ollaan totuuden lähteillä. Kirjoitustahti on vaan valitettavan harva. Ehtii tulla moneen kertaan vierotusoireita ennen seuraavaa postausta, mutta sitä sitten luetaankin hartaasti ja joka sanaa makustellen.
Luen kyllä muitakin blogeja ja niistä kovasti tykkään, mutta nyt annoin tunnustukseni sellaisille blogeille, joissa postaukset menevät laidasta laitaan elämän eri aloilla. Tavallinen arki on parasta elää ja siitä lukea.
Mä osoitan tunnustukseni ihmisille - ja koiralle -, koska hehän sen blogin takana ovat. Ilman heitä ei olisi blogejakaan.
JälkiMärinät:
Näiden tunnustusten kautta löytää aina uusia hauskoja blogeja. Marikankin luettelosta löysin lisää luettavaa. Jihaa, sanoi Ihaa!
kaivoskaupunki Sudbury
Kiertueemme kolmas pikkukaupunki oli Sudbury, jonka kasvamista kylästä kaupungiksi avitti alueelta 1800-luvun lopulla löydetyt suuret nikkeli- ja kuparimalmiesiintymät. Alueen luonnossa - lähinnä kallioperässä - on vieläkin nähtävissä kaivos- ja metalliteollisuuden aiheuttamat tuhot, vaikka 1970-luvulla alkaneen elvytyksen myötä luonto onkin saanut takaisin kirkkaat värinsä. Meille kerrottiin, että ennen elvytyskampanjaa oli kaikkialla vain pelkkää mustaa ja kasvillisuus oli täysin kuollutta. Nyt kaupunki sen sijaan näytti siistiltä ja viihtyisältä n. 160 000 asukkaan kaupungilta, jossa sielläkin oli paljon suomalaisia siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään.
Sudburyssa majapaikaksemme jyvittyi vanha pappila, jossa saimme maistaa hieman kommuunielämisen iloja. Aikaa tutustua kaupunkiin ei ollut paljoa, mutta silti meitä pidettiin siellä kuin kukkaa kämmenellä: aina löytyi joku suomalainen puuhatäti tai -setä meitä kuskaamaan majapaikkaan, konserttiin tai tiedekeskukselle.
Science North -tiedekeskus olikin todella näkemisen arvoinen kohde. Valtava monikerroksinen lumihiutaleen muotoinen rakennus, jossa oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kuunneltavaa ja koettavaa aina dinosaurusajalta avaruuslentoihin. Kolme tuntia taisimme siellä kierrellä emmekä siltikään nähneet kuin murto-osan keskuksen kohteista.
Kävimme mm. katsomassa 4D-filmin siitä, miten Kanadassa taistellaan metsäpaloja vastaan. Se oli kyllä vaikuttavaa katsottavaa. Mittaamattoman suurilla metsäalueilla metsäpalotkin ovat jotain ihan käsittämättömiä eikä niitä läheskään aina pystytä sammuttamaan. Pitää vain toivoa, ettei tuuli käänny ja yrittää estää niiden eteneminen asuinalueille. Siitä työstä on kyllä leikki kaukana.
Tiedekeskuksessa oli myös joitain ihan eläviäkin eläimiä kuten sammakoita, käärmeitä, kilpikonnia, yksi majava sekä orpona v.2002 löydetty piikkisika Quillan. Viimeksi mainittu oli ihan erityisen hurmaava ja varsin hellyydenkipeä: ei olisi millään halunnut hoitajansa lähtevän pois rapsuttamasta.
Tiedekeskukselta sitten kävelimme takaisin pappilaan ja matkan varrella kävimme ottamassa kuvia mm. kaivostyöläisten muistomerkin luona, joka olikin upea. Kaupunki itsessään tuntui jotenkin vähän liiankin hiljaiselta, melkein kuolleelta, kun lauantai-iltapäivänä ei meinannut löytää avointa ruokapaikkaa ja kaikki kaupatkin olivat kiinni, mikä oli todella outoa. Onneksi pitsapaikkoja ja subeja on siellä pienimmissäkin kyläpahasissa, joten saimme edes jotain syötävää.
Sunnuntaiaamuna osallistuimme vielä sekä englanninkieliseen että suomenkieliseen messuun ja jälkeenpäin kuulimme, että suomenkielisessä messussa oli nyt ollut enemmän väkeä kuin mitä on jouluisin. Kirkko olikin viimeistä penkkiriviä myöten täynnä ja tilaisuus koskettava.
Runsaiden kirkkokahvien jälkeen lähdimmekin sitten taas kohti Torontoa ja matkan viimeisiä - ja esiintymisvapaita - päiviä.
Niin sekin reissu tuli päätökseen varsin sukkelaan, vaikka aluksi reilut kaksi viikkoa tuntuivatkin arveluttavan pitkältä ajalta. Aika lentää kuin 'siivilä', kun on paljon tekemistä ja mukavan porukan kanssa liikenteessä. Mekin tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla, kun vietimme pitkiä rupeamia porukoissa. Antoisaa oli siis kaikin puolin ja pieni haikeus iski eron edessä. Onneksi suurinta osaa porukasta näkee kuitenkin viikoittain harjoituksissa, joten eiköhän se tästä. Uusia haasteita kohti.
JälkiMärinät:
Kaikin puolin oli siis henkilökohtaisesti - ja yleisestikin - erittäin onnistunut reissu. Meikäläinen pysyi terveenä koko matkan huolimatta lento- ja bussimatkoista sekä hotellien ilmastoinneista ja kokolattiamatoista. Muutamalla muulla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta kaikesta selvittiin ihan hyvin.
Ääni kulki ihan tyydyttävällä tavalla ja naamakin oli nähtävästi näyttänyt siedettävältä, koskapa jokaisen konsertin jälkeen tuli joku minulle sanomaan, että lauluani oli ihana katsella, kun hymyilin ja näytin niin iloiselta. No, sitähän se kuoronjohtaja oli meille jo puoli vuotta tolkuttanut, joten se oppi ei siis ollut valunut tämän hanhen selästä.
Yhteydet kotimaahan saatiin toimimaan odotettua paremmin ja melkein joka päivä olin yhteydessä lapsiin, kiitos whatsappin. Helpotti ikävääni suuresti, kun sai laittaa hyvänyönpusit.
Että semmoinen reissu. Kirkkoherra vähän jo vihjaili, että jotain uutta olisi jo suunnitteilla jonnekin parin vuoden päähän. Ei tietty mitään näin massiivista, mutta jotain kumminkin. Sitä odotellessa.
Sudburyssa majapaikaksemme jyvittyi vanha pappila, jossa saimme maistaa hieman kommuunielämisen iloja. Aikaa tutustua kaupunkiin ei ollut paljoa, mutta silti meitä pidettiin siellä kuin kukkaa kämmenellä: aina löytyi joku suomalainen puuhatäti tai -setä meitä kuskaamaan majapaikkaan, konserttiin tai tiedekeskukselle.
Science North -tiedekeskus olikin todella näkemisen arvoinen kohde. Valtava monikerroksinen lumihiutaleen muotoinen rakennus, jossa oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kuunneltavaa ja koettavaa aina dinosaurusajalta avaruuslentoihin. Kolme tuntia taisimme siellä kierrellä emmekä siltikään nähneet kuin murto-osan keskuksen kohteista.
Kävimme mm. katsomassa 4D-filmin siitä, miten Kanadassa taistellaan metsäpaloja vastaan. Se oli kyllä vaikuttavaa katsottavaa. Mittaamattoman suurilla metsäalueilla metsäpalotkin ovat jotain ihan käsittämättömiä eikä niitä läheskään aina pystytä sammuttamaan. Pitää vain toivoa, ettei tuuli käänny ja yrittää estää niiden eteneminen asuinalueille. Siitä työstä on kyllä leikki kaukana.
Tiedekeskuksessa oli myös joitain ihan eläviäkin eläimiä kuten sammakoita, käärmeitä, kilpikonnia, yksi majava sekä orpona v.2002 löydetty piikkisika Quillan. Viimeksi mainittu oli ihan erityisen hurmaava ja varsin hellyydenkipeä: ei olisi millään halunnut hoitajansa lähtevän pois rapsuttamasta.
Tiedekeskukselta sitten kävelimme takaisin pappilaan ja matkan varrella kävimme ottamassa kuvia mm. kaivostyöläisten muistomerkin luona, joka olikin upea. Kaupunki itsessään tuntui jotenkin vähän liiankin hiljaiselta, melkein kuolleelta, kun lauantai-iltapäivänä ei meinannut löytää avointa ruokapaikkaa ja kaikki kaupatkin olivat kiinni, mikä oli todella outoa. Onneksi pitsapaikkoja ja subeja on siellä pienimmissäkin kyläpahasissa, joten saimme edes jotain syötävää.
Sunnuntaiaamuna osallistuimme vielä sekä englanninkieliseen että suomenkieliseen messuun ja jälkeenpäin kuulimme, että suomenkielisessä messussa oli nyt ollut enemmän väkeä kuin mitä on jouluisin. Kirkko olikin viimeistä penkkiriviä myöten täynnä ja tilaisuus koskettava.
Runsaiden kirkkokahvien jälkeen lähdimmekin sitten taas kohti Torontoa ja matkan viimeisiä - ja esiintymisvapaita - päiviä.
Niin sekin reissu tuli päätökseen varsin sukkelaan, vaikka aluksi reilut kaksi viikkoa tuntuivatkin arveluttavan pitkältä ajalta. Aika lentää kuin 'siivilä', kun on paljon tekemistä ja mukavan porukan kanssa liikenteessä. Mekin tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla, kun vietimme pitkiä rupeamia porukoissa. Antoisaa oli siis kaikin puolin ja pieni haikeus iski eron edessä. Onneksi suurinta osaa porukasta näkee kuitenkin viikoittain harjoituksissa, joten eiköhän se tästä. Uusia haasteita kohti.
JälkiMärinät:
Kaikin puolin oli siis henkilökohtaisesti - ja yleisestikin - erittäin onnistunut reissu. Meikäläinen pysyi terveenä koko matkan huolimatta lento- ja bussimatkoista sekä hotellien ilmastoinneista ja kokolattiamatoista. Muutamalla muulla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri, mutta kaikesta selvittiin ihan hyvin.
Ääni kulki ihan tyydyttävällä tavalla ja naamakin oli nähtävästi näyttänyt siedettävältä, koskapa jokaisen konsertin jälkeen tuli joku minulle sanomaan, että lauluani oli ihana katsella, kun hymyilin ja näytin niin iloiselta. No, sitähän se kuoronjohtaja oli meille jo puoli vuotta tolkuttanut, joten se oppi ei siis ollut valunut tämän hanhen selästä.
Yhteydet kotimaahan saatiin toimimaan odotettua paremmin ja melkein joka päivä olin yhteydessä lapsiin, kiitos whatsappin. Helpotti ikävääni suuresti, kun sai laittaa hyvänyönpusit.
Että semmoinen reissu. Kirkkoherra vähän jo vihjaili, että jotain uutta olisi jo suunnitteilla jonnekin parin vuoden päähän. Ei tietty mitään näin massiivista, mutta jotain kumminkin. Sitä odotellessa.
tiistai 25. lokakuuta 2016
'innokkaat' bailaajat
Taas on se aika vuodesta, kun tuttavat alkavat kutsua kaiken maailman kissanristiäisiin (lue: yhdet bileet, ja nekin rauhalliset syömingit/juomingit).
TM omaan riehakkaaseen partyeläin-tyyliinsä luimisteli kutsun saatuamme ja meinasi jo vastata siihen kieltävästi. Minä kuitenkin toppuuttelin. Mitä se nyt on, jos kerran vuodessa joutuu (juu, TM:lle se on joutumista) olemaan hieman sosiaalinen isommassa ja täysin tutussa porukassa, ei mitään. Eli sanottiin, kiitos mielellämme (ja valkoinen valhe on tässä kohtaa täysin aiheellinen ja asiallinen) tulemme.
Sitten alettiin pohtia, notta millä porukalla sinne mennään. TM ja minä tietysti, mutta entäs epatot.
Pienin kieltäytyi heti suorilta käsin, Isompi oli periaattessa myöntyväinen ajatukselle höyryävistä lihapadoista. Tänään kuitenkin alkoi miettiä asiaa uudestaan, jolloin vaihdettiin seuraavat sanat:
Isompi minulta: "Onks mulla optio olla tulematta, jos mä en halua ?"
TM (huusi takkahuoneen sohvalta): "Totta helvetissä !!"
Revettiin Isomman kanssa molemmat. TM nähtävästi itsekin vielä peruisi, jos kehtaisi.
Ollaan kyllä tosi tahmeaa porukkaa, kun koti kutsuu enemmän lauantai-iltana kuin ilmaiset - ja erittäin hyvät - pöperöt.
JälkiMärinät:
Koko päivän on ollut kuumeinen olo. Nokka alkoi vuotaa jo eilen illalla ja yöllä kurkku oli kuin Eesaun jalat. Plunssa on selkeästi iskemässä. No, parempi nyt kuin kolme viikkoa sitten.
TM:llä on siis vielä hitunen toivoa bileiden suhteen. Koska yksinhän ei sinne mene, se on vissi.
TM omaan riehakkaaseen partyeläin-tyyliinsä luimisteli kutsun saatuamme ja meinasi jo vastata siihen kieltävästi. Minä kuitenkin toppuuttelin. Mitä se nyt on, jos kerran vuodessa joutuu (juu, TM:lle se on joutumista) olemaan hieman sosiaalinen isommassa ja täysin tutussa porukassa, ei mitään. Eli sanottiin, kiitos mielellämme (ja valkoinen valhe on tässä kohtaa täysin aiheellinen ja asiallinen) tulemme.
Sitten alettiin pohtia, notta millä porukalla sinne mennään. TM ja minä tietysti, mutta entäs epatot.
Pienin kieltäytyi heti suorilta käsin, Isompi oli periaattessa myöntyväinen ajatukselle höyryävistä lihapadoista. Tänään kuitenkin alkoi miettiä asiaa uudestaan, jolloin vaihdettiin seuraavat sanat:
Isompi minulta: "Onks mulla optio olla tulematta, jos mä en halua ?"
TM (huusi takkahuoneen sohvalta): "Totta helvetissä !!"
Revettiin Isomman kanssa molemmat. TM nähtävästi itsekin vielä peruisi, jos kehtaisi.
Ollaan kyllä tosi tahmeaa porukkaa, kun koti kutsuu enemmän lauantai-iltana kuin ilmaiset - ja erittäin hyvät - pöperöt.
JälkiMärinät:
Koko päivän on ollut kuumeinen olo. Nokka alkoi vuotaa jo eilen illalla ja yöllä kurkku oli kuin Eesaun jalat. Plunssa on selkeästi iskemässä. No, parempi nyt kuin kolme viikkoa sitten.
TM:llä on siis vielä hitunen toivoa bileiden suhteen. Koska yksinhän ei sinne mene, se on vissi.
maanantai 24. lokakuuta 2016
kaksoiskaupunki Sault Ste. Marie
Tämä pieni, n. 80 000 asukkaan kaupunki sijaitsee St. Mary -joen rannalla, Yläjärven kaakkoisimmassa nurkassa, ja saman niminen kaupunki löytyy myös rajan takaa Michigan'sta. Kaupunkien välillä on vuonna 1963 rakennettu kansainvälinen silta ja monet käyvätkin töissä rajan toisella puolella. Puolin ja toisin.
Koska Huronjärven pinta on n. 7 metriä alempana kuin Yläjärven pinta, on kaupungin kohdalle rakennettu kanavat, joiden rannoilta kalastajat vetelivät hurjia kalansaaliita. Yhden miehen tapasimme onki kädessä kantamassa painavaa reppua ja mielellään hän pyynnöstämme näytti meille saalistaan: kolme jättikokoista lohta (kaikki eri merkkisiä ja ihan oudon näköisiä), jotka painoivat niin, että miehen, joka ei ihan pienimmästä päästä ollut itsekään, kädet tärisivät niitä nostaessa meille kuvaamista varten.
"Suu":ssa - kuten suomalaiset kaupunkia kutsuivat - yövyimme pari yötä perheissä. Minulle ja kaverilleni sattui 'arvonnassa' Kris ja Bob ja voin vilpittömin mielin sanoa, että saimme ehdottomasti sen pääpalkinnon: aivan kertakaikkisen hurmaava, muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka - kaikella ystävyydellä ja rakkaudella - oli rakastaa meidät hengiltä jo alle vuorokaudessa, jonka kanssaan vietimme. Erotessamme Kris-rouva itki ja pyysi moneen kertaan meitä halatessaan ja suukotellessaan tulemaan ehdottomasti uudestaan koko perheen kanssa. Kyllä tuli itsellekin haikea mieli erota ihmisistä, jotka olivat niin äärimmäisen ystävällisiä ja sydämellisiä, ettei moista ole vielä kohdannut.
Isäntäperheet olivat sen seurakunnan jäseniä, jonka kirkossa pidimme konserttimme ja useimmilla oli joku yhteys Suomeen. Esim. Kris'n isä oli ihan Suomessa syntynyt ja suomalainen, vaikkei tytär koskaan suomea oppinutkaan puhumaan. Bob'n isä puolestaan oli ruotsalainen ja äiti suomalainen, mutta nähtävästi olivat yhteiseksi kielekseen valinneet Kanadaan muutettuaan englannin, koskapa Bobkaan ei suomea puhunut. Suomessa olivat toki käyneet, Bob työmatkoilla ja yhdessä ihan muuten vain, useammankin kerran. Kris tunsikin varsin suurta yhteenkuuluvaisuutta meitä kohtaan. Moneen kertaan hän kertoi, kuinka tunsi, että vaikka kotinsa on Kanadassa, niin hänen juurensa ovat kuitenkin syvällä Suomen maaperässä. Hän olikin erittäin perhekeskeinen ihminen, josta syystä on helppo uskoa, että suomalaiset juuret ja suku ovat hänelle todella tärkeät. Ylpeänä hän näytti meille sukupuuta, jonka serkkunsa oli tehnyt, ja paljon siellä oli ihan supisuomalaisia nimiä luettavissa.
Kris ja Bob kuljettivat meitä katsomassa kaupungin nähtävyyksiä ja kaupunkia itseään. Bob kertoili kaupungin historiasta ja Kris puolestaan ihan kaikesta muusta. Hän olikin seurakunnassaan ja naapurustossaan se puuhatäti, joka oman huikean puutarhansa lisäksi hoiti myös naapuruston mummeleiden puutarhat, osallistui kaikkeen mahdolliseen hyväntekeväisyystyöhön - mm. jakoi keskiviikkoiltaisin Bob'n kanssa ruokaa kirkolla asunnottomille - ja tunsi Ihan Kaikki vastaantulijat. Joka toisen pyysikin sunnuntaiksi lounaalle ja illalla pohti tekevänsä ruuaksi ison keiton. Ylpeänä hän esitteli taloaan meille ja käski meidän olla kuin kotonaan. Myös näyttäessään, minkä oven takaa löytyy baari- ja minkä viinikaappi. Heillä oli kotona jopa pieni yhdenhengen infrapunasauna sekä biljardipöytä kaiken muun mahdollisen viihdykkeen lisäksi.
Toisena iltana hiljaisempi ja itsekseen myhäilevä Bob rohkaistui kysymään, haluaisimmeko tutustua heidän asuntoautoonsa, joka seisoi pihatiellä veneen, ison pickup'n ja ison toyotan kaverina. Toki halusimme! Oli suorastaan hellyyttävää katsoa, kun he esittelivät kirjaimellisesti joka ikisen kaapin ja härpäkkeen asuntoautosta. He olivat selkeästikin ylpeitä, tyytyväisiä ja onnellisia kaikesta siitä elintasosta, jonka olivat kovalla työllään saavuttaneet. Kuten myös lapsensakin, joista he kertoivat lämmöllä ja rakkaudella näyttäen kuvia heistä ja lapsenlapsistaan. Se kaikki oli niin vilpitöntä, ettei siitä tullut tippaakaan tunne, että olisivat mitenkään kehuskelleet saavutuksillaan. Sitä omanarvontuntoa ei voinut kuin ihailla.
Suomen lisäksi olivat matkustelleet vaikka missä maailman kolkissa ja seuraavaksi Kris-rouva suunnitteli matkaa Intiaan. He myös harrastivat/ olivat harrastaneet vaikka mitä, mm. pyöräilyä, vesihiihtoa, vaellusta, kalastusta, juoksua - jossa lajissa Kris oli saanut palkintojakin nuorena ja valmentanut 15 vuotta - ja murtomaahiihtoa, jonka parissa olivat myös tavanneet 45 vuotta aikaisemmin, jolloin Kris'n isällä oli ollut yritys, jossa nuori Kris oli ollut töissä. Bob oli ollut innokas hiihtäjä ja siitähän se lempi oli roihahtanut ja vuoden päästä olivatkin jo naimisissa. Vielä 45 yhteisen vuoden jälkeenkin he kävelivät käsikädessä ja kun Bob avasi rouvalleen auton oven, kiitti rouva kutsuen häntä "rakkaakseen". Näinä avioerojen kulta-aikona sitäkin oli ilo katsella.
Isäntäväkemme kuuluivat molemmat seurakuntansa aktiiveihin, Bob 'seurakuntaneuvoston' puheenjohtajana ja Kris muuten vain jokapaikanhöylänä. Olivat siis kohtuullisen uskonnollista porukkaa, vaikkeivät sitä asiaa mitenkään tyrkyttäneet. Tosin pääsivät meidät ensimmäisenä iltana yllättämään, kun iltateelle käydessämme rouva sulki silmänsä ja aloitti ruokarukouksen. Siinä hän kiitti Jumalaa mm. meistä ihanista vieraista, jotka he olivat saaneet kotiinsa ja ruuasta (ylenpalttisesta, suom.huom.) pöydässä. Lisäksi siunasi meidät, heidät, perheemme, kuorokaverimme, konserttimme, matkamme Kanadassa ja kotimaahan sekä ihan kaikki lähipiiristämme ennen kuin sanoi Amen. Mitä siihen voi muuta todeta kuin että Amen. Minua eivät nämä 'siunailut' haitanneet, mutta kaverini ei-uskovaisena hieman kakisteli, vaikkei tietenkään sitä millään tavoin näyttänyt. Ihan mukana sulki hänkin silmänsä kuuntelemaan, mitä Kris'llä on sydämellään.
Lähtiessämme bussimatkalle eteenpäin, Kris varusti meidän kerrassaan ylenpalttisilla matkaeväillä. Etteivät vaan "hänen tyttönsä" tulisi nälkäiseksi sen muutaman sadan kilometrin matkalla! Kaivoi myös kätköistään tuliaisia kotiin: virallisia Word Cup -kaulaliinoja lapsille ja käsirasvoja meille. Kuvia otettiin ja osoitteita vaihdettiin, jotta voimme lähettää toisillemme joulukortteja.
Näimme siis malliesimerkin kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa asiassa suomensuomalaisilla on vieläpaljon jonkin verran opittavaa. Kanadansuomalaiset eivät kuulemma olleet jääneet tässä asiassa pekkaa pahemmiksi.
JälkiMärinät:
Kaupunki oli siis todella pieni ja aikaa meillä vähän siihen tutustua, joten rapsa itse alueesta jäi nyt vähän tyngäksi. Menkää itse katsomaan loput. :)
Koska Huronjärven pinta on n. 7 metriä alempana kuin Yläjärven pinta, on kaupungin kohdalle rakennettu kanavat, joiden rannoilta kalastajat vetelivät hurjia kalansaaliita. Yhden miehen tapasimme onki kädessä kantamassa painavaa reppua ja mielellään hän pyynnöstämme näytti meille saalistaan: kolme jättikokoista lohta (kaikki eri merkkisiä ja ihan oudon näköisiä), jotka painoivat niin, että miehen, joka ei ihan pienimmästä päästä ollut itsekään, kädet tärisivät niitä nostaessa meille kuvaamista varten.
"Suu":ssa - kuten suomalaiset kaupunkia kutsuivat - yövyimme pari yötä perheissä. Minulle ja kaverilleni sattui 'arvonnassa' Kris ja Bob ja voin vilpittömin mielin sanoa, että saimme ehdottomasti sen pääpalkinnon: aivan kertakaikkisen hurmaava, muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka - kaikella ystävyydellä ja rakkaudella - oli rakastaa meidät hengiltä jo alle vuorokaudessa, jonka kanssaan vietimme. Erotessamme Kris-rouva itki ja pyysi moneen kertaan meitä halatessaan ja suukotellessaan tulemaan ehdottomasti uudestaan koko perheen kanssa. Kyllä tuli itsellekin haikea mieli erota ihmisistä, jotka olivat niin äärimmäisen ystävällisiä ja sydämellisiä, ettei moista ole vielä kohdannut.
Isäntäperheet olivat sen seurakunnan jäseniä, jonka kirkossa pidimme konserttimme ja useimmilla oli joku yhteys Suomeen. Esim. Kris'n isä oli ihan Suomessa syntynyt ja suomalainen, vaikkei tytär koskaan suomea oppinutkaan puhumaan. Bob'n isä puolestaan oli ruotsalainen ja äiti suomalainen, mutta nähtävästi olivat yhteiseksi kielekseen valinneet Kanadaan muutettuaan englannin, koskapa Bobkaan ei suomea puhunut. Suomessa olivat toki käyneet, Bob työmatkoilla ja yhdessä ihan muuten vain, useammankin kerran. Kris tunsikin varsin suurta yhteenkuuluvaisuutta meitä kohtaan. Moneen kertaan hän kertoi, kuinka tunsi, että vaikka kotinsa on Kanadassa, niin hänen juurensa ovat kuitenkin syvällä Suomen maaperässä. Hän olikin erittäin perhekeskeinen ihminen, josta syystä on helppo uskoa, että suomalaiset juuret ja suku ovat hänelle todella tärkeät. Ylpeänä hän näytti meille sukupuuta, jonka serkkunsa oli tehnyt, ja paljon siellä oli ihan supisuomalaisia nimiä luettavissa.
Kris ja Bob kuljettivat meitä katsomassa kaupungin nähtävyyksiä ja kaupunkia itseään. Bob kertoili kaupungin historiasta ja Kris puolestaan ihan kaikesta muusta. Hän olikin seurakunnassaan ja naapurustossaan se puuhatäti, joka oman huikean puutarhansa lisäksi hoiti myös naapuruston mummeleiden puutarhat, osallistui kaikkeen mahdolliseen hyväntekeväisyystyöhön - mm. jakoi keskiviikkoiltaisin Bob'n kanssa ruokaa kirkolla asunnottomille - ja tunsi Ihan Kaikki vastaantulijat. Joka toisen pyysikin sunnuntaiksi lounaalle ja illalla pohti tekevänsä ruuaksi ison keiton. Ylpeänä hän esitteli taloaan meille ja käski meidän olla kuin kotonaan. Myös näyttäessään, minkä oven takaa löytyy baari- ja minkä viinikaappi. Heillä oli kotona jopa pieni yhdenhengen infrapunasauna sekä biljardipöytä kaiken muun mahdollisen viihdykkeen lisäksi.
Toisena iltana hiljaisempi ja itsekseen myhäilevä Bob rohkaistui kysymään, haluaisimmeko tutustua heidän asuntoautoonsa, joka seisoi pihatiellä veneen, ison pickup'n ja ison toyotan kaverina. Toki halusimme! Oli suorastaan hellyyttävää katsoa, kun he esittelivät kirjaimellisesti joka ikisen kaapin ja härpäkkeen asuntoautosta. He olivat selkeästikin ylpeitä, tyytyväisiä ja onnellisia kaikesta siitä elintasosta, jonka olivat kovalla työllään saavuttaneet. Kuten myös lapsensakin, joista he kertoivat lämmöllä ja rakkaudella näyttäen kuvia heistä ja lapsenlapsistaan. Se kaikki oli niin vilpitöntä, ettei siitä tullut tippaakaan tunne, että olisivat mitenkään kehuskelleet saavutuksillaan. Sitä omanarvontuntoa ei voinut kuin ihailla.
Suomen lisäksi olivat matkustelleet vaikka missä maailman kolkissa ja seuraavaksi Kris-rouva suunnitteli matkaa Intiaan. He myös harrastivat/ olivat harrastaneet vaikka mitä, mm. pyöräilyä, vesihiihtoa, vaellusta, kalastusta, juoksua - jossa lajissa Kris oli saanut palkintojakin nuorena ja valmentanut 15 vuotta - ja murtomaahiihtoa, jonka parissa olivat myös tavanneet 45 vuotta aikaisemmin, jolloin Kris'n isällä oli ollut yritys, jossa nuori Kris oli ollut töissä. Bob oli ollut innokas hiihtäjä ja siitähän se lempi oli roihahtanut ja vuoden päästä olivatkin jo naimisissa. Vielä 45 yhteisen vuoden jälkeenkin he kävelivät käsikädessä ja kun Bob avasi rouvalleen auton oven, kiitti rouva kutsuen häntä "rakkaakseen". Näinä avioerojen kulta-aikona sitäkin oli ilo katsella.
Isäntäväkemme kuuluivat molemmat seurakuntansa aktiiveihin, Bob 'seurakuntaneuvoston' puheenjohtajana ja Kris muuten vain jokapaikanhöylänä. Olivat siis kohtuullisen uskonnollista porukkaa, vaikkeivät sitä asiaa mitenkään tyrkyttäneet. Tosin pääsivät meidät ensimmäisenä iltana yllättämään, kun iltateelle käydessämme rouva sulki silmänsä ja aloitti ruokarukouksen. Siinä hän kiitti Jumalaa mm. meistä ihanista vieraista, jotka he olivat saaneet kotiinsa ja ruuasta (ylenpalttisesta, suom.huom.) pöydässä. Lisäksi siunasi meidät, heidät, perheemme, kuorokaverimme, konserttimme, matkamme Kanadassa ja kotimaahan sekä ihan kaikki lähipiiristämme ennen kuin sanoi Amen. Mitä siihen voi muuta todeta kuin että Amen. Minua eivät nämä 'siunailut' haitanneet, mutta kaverini ei-uskovaisena hieman kakisteli, vaikkei tietenkään sitä millään tavoin näyttänyt. Ihan mukana sulki hänkin silmänsä kuuntelemaan, mitä Kris'llä on sydämellään.
Lähtiessämme bussimatkalle eteenpäin, Kris varusti meidän kerrassaan ylenpalttisilla matkaeväillä. Etteivät vaan "hänen tyttönsä" tulisi nälkäiseksi sen muutaman sadan kilometrin matkalla! Kaivoi myös kätköistään tuliaisia kotiin: virallisia Word Cup -kaulaliinoja lapsille ja käsirasvoja meille. Kuvia otettiin ja osoitteita vaihdettiin, jotta voimme lähettää toisillemme joulukortteja.
Näimme siis malliesimerkin kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa asiassa suomensuomalaisilla on vielä
JälkiMärinät:
Kaupunki oli siis todella pieni ja aikaa meillä vähän siihen tutustua, joten rapsa itse alueesta jäi nyt vähän tyngäksi. Menkää itse katsomaan loput. :)
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
hajatuksia Torontosta
Torontossa olimme matkan alussa neljä yötä ja matkan lopussa kolme. Eli myös vapaa-aikaa tutustua kaupunkiin jäi runsaasti lauleloilta.
Toronto on kaupunki, jota voi kuvata monilla eri sanoilla. Ensimmäinen, joka tulee mieleeni on
Ristiriitainen
Toronto on Kanadan suurin kaupunki. Siellä asuu tätä nykyä n. 2,8 miljoonaa ihmistä, Suur-Toronton alueella vielä kolme miljoonaa lisää. Se sijaitsee Ontario-järven rannalla samannimisessä provinssissa ja sen lähiympäristössä (alle 200 km säteellä) asuu neljäsosa Kanadan koko väestöstä, mikä on käsittämätön juttu, kun miettii maan kokoa.
Vaikka Toronto on miljoonakaupunki ja sen kaupunkikuvaa koristavat monet lähinnä lasiseinäiset pilvenpiirtäjät, on siellä välissä ihan mataliakin rakennuksia, puistoja sekä omakotitaloalue ihan lähellä keskustaa, mikä tekee kaupungista ilmavan ja antaa kaupungista pikkukaupunkimaisen vaikutelman.
Toinen mieleen tuleva sana on
Turvallinen
Kaupungilla ei missään näkynyt poliiseja. Muutaman polkupyöräpoliisin näimme kahvitauolla, mutta poliisiautoja ei näkynyt katukuvassa ollenkaan. Siltikin tunsimme olomme turvalliseksi myös kulkiessamme myöhään illalla kaupungilla. Kodittomia kaduilla istuskeli tai makoili kerjäämässä avustusta, mutta heistä ei ollut mitään häiriötä. Lappu vieressään kertoi, että olivat työttömiä ja kodittomia ja että kaikki apu kelpaisi, mutta mitään kontaktia he eivät yrittäneet ottaa.
Aurinkoinen
Tässä nyt oli kyse puhtaasta tuurista, jota meillä riitti koko matkan ajan säiden suhteen. Kanadassa ja etenkin Toronton alueella viime kesä oli ollut kuumin ikinä mitattu ja lämpötilat olivat nousseet tukaliin yli 40 asteen lukemiin. Todennäköisesti helteisestä kesästä johtuen syksy ja ruska olivat hieman myöhässä, mikä oli todellinen onnenpotku meille. Saimme nauttia sekä mennessä että tullessa Torontossa reilusti yli 20 asteen lämmöistä - ja näimme sitä upeaa ruskaakin. Vielä myöhään illallakin oli melkein tuo parikymmentä astetta lämmintä ja kuljimme ikionnellisina tästä lämpöaallosta pelkissä t-paidoissa. Turhaan raahasimme mukana talvitakkeja ja -kenkiä. Paluu Suomen arkeen olikin sitten todella karu.
Kaupunki on todellakin miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta yksi mielenkiintoinen piirre siinä oli: pilvenpiirtäjistä iso osa on ihan asuinrakennuksia. Korkeita - osa varsin eksoottisenkin muotoisia - täysin lasiseinäisiä asuintaloja siinä aivan parhaimmalla ranta-alueella toimistorakennusten kupeessa. Eivätkä varmastikaan tyhjätaskuille tarkoitettuja. Iltavalaistuksessa niistä tuli mieleen ihan joku avaruusajan kaupunki. Tuhansia ihmisiä yhdessä ainoassa huikean korkeassa rakennuksessa. Aivo ei meinannut taipua sitä tajuamaan. Ja lisää ja entistä korkeampia oli rakenteilla.
Torontossa asuimme Bond Place -nimisessä hotellissa ja se oli kyllä nappivalinta: siisti ja aivan keskellä kaupunkia. Siitä pääsi hyvin kävellen katsomaan kaupungin nähtävyyksiä ihan mihin ilmansuuntaan tahansa. Koska hotellin aamiaisen hoitaa joku ihan muu kuin hotelli itse, oli ensin pientä 'informaatiokatkosta' siitä, mitä meidän aamiaiseemme kuului, mutta lopulta saimme myös leikkeleitä ja vihanneksiakin. Siellähän normiaamiainen on pekonia, munaa ja paahtoleipää ja/tai erilaisia makeita pullia. Hotellista löytyi myös kuntosali, jossa jotkut innokkaat kävivätkin. En tosin minä. Meikäläiselle riitti ihan hyvin ne 20 000 ja ylikin askelmaa, jotka päivässä kävelimme kierrellessämme kaupunkia.
Toronto on täynnä erilaisia pieniä ruokapaikkoja. Pikaruokaa saa joka kulmasta (mm. Subway, Pizzaiolo, Burrito Boyz), samoin kahvia (Tim Hortons, Starbucks). Japanilaista, kiinalaista, korealaista... kaikkea löytyy. Me kävimme mm. etiopialaisessa ravintolassa syömässä tavan mukaan sormin aivan järkyttävän hyvää ruokaa PALJON. Lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi "kahviseremonian", jossa saimme tuoksutella paahtuvia kahvipapuja. Eikä tullut kalliiksi täysi maha. Alle 20:lla kanadan dollarilla sai ihan kelpo aterian juoman kera lähes mistä tahansa.
Shoppalijalle kaupunki on paratiisi: ihan keskustasta löytyy kaikki mahdolliset kaupat ja vielä pari isoa kauppakeskusta, Eaton Centre etunenässä. Outletit olivat kaupungin ulkopuolella emmekä sinne jaksaneet lähteä, kun ihan vierestäkin löytyi laadukasta tavaraa kohtuuhintaan ja jopa edullisesti Suomen hintatasoon verrattuna. Jotain tuli ostettua itselle ja tuliaisiksi, esim. vaahterasiirappia. Onneksi matkalaukku ei vetänyt paljoa tuotavia, muuten olisi mopo karannut käsistä ihan kokonaan, vaikken mikään shoppailija muuten olekaan.
Satuimme kaupunkiin sopivasti seuraamaan paikallisen baseball-seuran Toronto Blue Jays'n ja Cleveland Indians'ien välistä taistelua jostain mestaruudesta. Tiesi kyllä, että illalla on peli, kun kaduilla joka toisella oli joko Blue Jays'ien lippis tai fanipaita päällään. Valitettavasti torontolaiset hävisivät emmekä nähneet voitonjuhlia. Tuosta voittajajoukkueen nimestä ja logosta oli jotain polemiikkia, että ovat rasistisia eikä niitä saisi käyttää, mutta en tiedä, päästiinkö kiistassa jo johonkin lopputulokseen. Seurasimme erästä otteluista pubissa ja hyvä tunnelma oli katsoa, vaikkei säännöistä mitään tajunnutkaan. Kotijoukkueen pelistadion on aivan järkyttävä kolossi ja paraatipaikalla kaupungin eteläosassa lähellä rantaa.
Julkinen liikenne Torontossa koostuu metrosta sekä bussi- ja raitiovaunulinjastosta ja niitä on suhteellisen helppo käyttää, kunhan ensin vain tajuaa poletti- ja vaihtosysteemin. Meikäläisellä siihen meni hetki - suoritimme aiheesta 'agrobaturin' erään viisaamman kuorolaisen johdolla -, mutta sen jälkeen ei ollut vaikeuksia. Tosin me kyllä pääasiassa liikuimme jalkapatikassa, jotta näkisimme mahdollisimman paljon kaupunkia. Toronto onkin erittäin helppo kaupunki liikkua, kun siellä kadut menevät kaikki joko pohjois-etelä- tai itä-länsi-suunnassa. Mutta jos haluaa päästä nopeasti paikasta toiseen, on parempi tosiaan käyttää julkista liikennettä, sillä ruuhkat aamuisin ja iltapäivisin/iltaisin olivat ihan järkyttävät. Puoli tuntia mentiin muutamaa korttelinväliä, kun lähdettiin taksilla lentoasemalle. Eikä tilannetta yhtään helpottanut, vaikka moottoritiellä molempiin suuntiin meni 4-5 kaistaa. Ne olivat tupaten täynnä autoja.
Ajanvietettä kaupungista löytyy kaikkeen makuun. Me kävimme AGO:ssa (Art Gallery of Ontario), kun satuimme sopivasti paikalle keskiviikkoiltana, jolloin sinne on vapaa pääsy. Kävimme myös musikaalissa Ed Mirvish Theatre'ssa katsomassa Roald Dahl'n Matildan. Sinnekin päästiin ihan tuurilla, kun puoli tuntia ennen esityksen alkua kysyttiin lippuja ja joku ryhmä oli sopivasti jättänyt tulematta. Ne lapsinäyttelijät olivat aivan uskomattomia! Ihan ammattimaisia laulajia ja tanssijoita jo nyt. CN Tower'ssa (553,33 m korkea) ja Ripley's aquarium'ssa oli myös ihan pakko käydä. Edellisestä nähtiin melkein Niagaran putouksille saakka ja jälkimmäisessä päästiin ihailemaan vedenalaisia ihmeitä. Meikäläinen sai silittää rauskua ja pitää katkarapua kädessä, mikä pelasti päivän. *hih*
Toronton edustalla on Toronto Islands, jonne teimme lauttamatkan. Se koostuu yhdestä isosta saaresta ja muutamasta pienemmästä, jotka on yhdistetty emosaareen silloilla. Saarilla on mm. uimarantoja, puistoja, kävelyreittejä, tennisklubi, purjehdusseura, kirkko, ravintoloita, huvipuisto ja lentokenttä, jota käytetään Kanadan sisäisiin lentoihin. Lisäksi saarilla on kerrassaan hauskoja ja hurmaavia kesämökkejä. Osa niistä oli kuin suoraan satukirjan sivuilta varsinkin nyt, kun Halloween lähestyy ja ihmiset olivat 'koristelleet' pihojaan välillä vähän yliampuvastikin. Mukava oli saarella kävellä, nauttia auringosta ja lämmöstä sekä ihailla Ontario-järven huikeita aaltoja.
Paljon oli nähtävää ja ihasteltavaa Torontossa muutakin, kuten esimerkiksi suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema kaupungintalo. Valitettavasti aikaa olisi pitänyt olla vieläkin enemmän kierrellä ja katsella. Kauppahallissa (St. Lawrence Market Complex) toki kävimme ihastelemassa kaikkia mahdollisia herkkuja sekä kävelemässä kiinalaiskaupunginosassa (Chinatown) ja entisessä hippikaupunginosassa (Kensington Market), mutta paljon jäi näkemättäkin. Täytyy vissiin mennä uudestaan sinne paremmalla ajalla.
JälkiMärinät:
Torontosta käsin teimme päiväretken viinitilojen alueelle sekä Niagaran putouksille, mutta niistä täytyy tehdä ihan oma postaus.
***
Jet lag on vetänyt meikäläisen päivärytmin ihan pahterilleen. Onneksi tässä oli rauhallinen viikonloppu välissä, jotta sai vähän palautua.
Toronto on kaupunki, jota voi kuvata monilla eri sanoilla. Ensimmäinen, joka tulee mieleeni on
Ristiriitainen
Toronto on Kanadan suurin kaupunki. Siellä asuu tätä nykyä n. 2,8 miljoonaa ihmistä, Suur-Toronton alueella vielä kolme miljoonaa lisää. Se sijaitsee Ontario-järven rannalla samannimisessä provinssissa ja sen lähiympäristössä (alle 200 km säteellä) asuu neljäsosa Kanadan koko väestöstä, mikä on käsittämätön juttu, kun miettii maan kokoa.
Vaikka Toronto on miljoonakaupunki ja sen kaupunkikuvaa koristavat monet lähinnä lasiseinäiset pilvenpiirtäjät, on siellä välissä ihan mataliakin rakennuksia, puistoja sekä omakotitaloalue ihan lähellä keskustaa, mikä tekee kaupungista ilmavan ja antaa kaupungista pikkukaupunkimaisen vaikutelman.
Toinen mieleen tuleva sana on
Turvallinen
Kaupungilla ei missään näkynyt poliiseja. Muutaman polkupyöräpoliisin näimme kahvitauolla, mutta poliisiautoja ei näkynyt katukuvassa ollenkaan. Siltikin tunsimme olomme turvalliseksi myös kulkiessamme myöhään illalla kaupungilla. Kodittomia kaduilla istuskeli tai makoili kerjäämässä avustusta, mutta heistä ei ollut mitään häiriötä. Lappu vieressään kertoi, että olivat työttömiä ja kodittomia ja että kaikki apu kelpaisi, mutta mitään kontaktia he eivät yrittäneet ottaa.
Aurinkoinen
Tässä nyt oli kyse puhtaasta tuurista, jota meillä riitti koko matkan ajan säiden suhteen. Kanadassa ja etenkin Toronton alueella viime kesä oli ollut kuumin ikinä mitattu ja lämpötilat olivat nousseet tukaliin yli 40 asteen lukemiin. Todennäköisesti helteisestä kesästä johtuen syksy ja ruska olivat hieman myöhässä, mikä oli todellinen onnenpotku meille. Saimme nauttia sekä mennessä että tullessa Torontossa reilusti yli 20 asteen lämmöistä - ja näimme sitä upeaa ruskaakin. Vielä myöhään illallakin oli melkein tuo parikymmentä astetta lämmintä ja kuljimme ikionnellisina tästä lämpöaallosta pelkissä t-paidoissa. Turhaan raahasimme mukana talvitakkeja ja -kenkiä. Paluu Suomen arkeen olikin sitten todella karu.
Kaupunki on todellakin miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen, mutta yksi mielenkiintoinen piirre siinä oli: pilvenpiirtäjistä iso osa on ihan asuinrakennuksia. Korkeita - osa varsin eksoottisenkin muotoisia - täysin lasiseinäisiä asuintaloja siinä aivan parhaimmalla ranta-alueella toimistorakennusten kupeessa. Eivätkä varmastikaan tyhjätaskuille tarkoitettuja. Iltavalaistuksessa niistä tuli mieleen ihan joku avaruusajan kaupunki. Tuhansia ihmisiä yhdessä ainoassa huikean korkeassa rakennuksessa. Aivo ei meinannut taipua sitä tajuamaan. Ja lisää ja entistä korkeampia oli rakenteilla.
Torontossa asuimme Bond Place -nimisessä hotellissa ja se oli kyllä nappivalinta: siisti ja aivan keskellä kaupunkia. Siitä pääsi hyvin kävellen katsomaan kaupungin nähtävyyksiä ihan mihin ilmansuuntaan tahansa. Koska hotellin aamiaisen hoitaa joku ihan muu kuin hotelli itse, oli ensin pientä 'informaatiokatkosta' siitä, mitä meidän aamiaiseemme kuului, mutta lopulta saimme myös leikkeleitä ja vihanneksiakin. Siellähän normiaamiainen on pekonia, munaa ja paahtoleipää ja/tai erilaisia makeita pullia. Hotellista löytyi myös kuntosali, jossa jotkut innokkaat kävivätkin. En tosin minä. Meikäläiselle riitti ihan hyvin ne 20 000 ja ylikin askelmaa, jotka päivässä kävelimme kierrellessämme kaupunkia.
Toronto on täynnä erilaisia pieniä ruokapaikkoja. Pikaruokaa saa joka kulmasta (mm. Subway, Pizzaiolo, Burrito Boyz), samoin kahvia (Tim Hortons, Starbucks). Japanilaista, kiinalaista, korealaista... kaikkea löytyy. Me kävimme mm. etiopialaisessa ravintolassa syömässä tavan mukaan sormin aivan järkyttävän hyvää ruokaa PALJON. Lisäksi talo tarjosi meille jälkiruuaksi "kahviseremonian", jossa saimme tuoksutella paahtuvia kahvipapuja. Eikä tullut kalliiksi täysi maha. Alle 20:lla kanadan dollarilla sai ihan kelpo aterian juoman kera lähes mistä tahansa.
Shoppalijalle kaupunki on paratiisi: ihan keskustasta löytyy kaikki mahdolliset kaupat ja vielä pari isoa kauppakeskusta, Eaton Centre etunenässä. Outletit olivat kaupungin ulkopuolella emmekä sinne jaksaneet lähteä, kun ihan vierestäkin löytyi laadukasta tavaraa kohtuuhintaan ja jopa edullisesti Suomen hintatasoon verrattuna. Jotain tuli ostettua itselle ja tuliaisiksi, esim. vaahterasiirappia. Onneksi matkalaukku ei vetänyt paljoa tuotavia, muuten olisi mopo karannut käsistä ihan kokonaan, vaikken mikään shoppailija muuten olekaan.
Satuimme kaupunkiin sopivasti seuraamaan paikallisen baseball-seuran Toronto Blue Jays'n ja Cleveland Indians'ien välistä taistelua jostain mestaruudesta. Tiesi kyllä, että illalla on peli, kun kaduilla joka toisella oli joko Blue Jays'ien lippis tai fanipaita päällään. Valitettavasti torontolaiset hävisivät emmekä nähneet voitonjuhlia. Tuosta voittajajoukkueen nimestä ja logosta oli jotain polemiikkia, että ovat rasistisia eikä niitä saisi käyttää, mutta en tiedä, päästiinkö kiistassa jo johonkin lopputulokseen. Seurasimme erästä otteluista pubissa ja hyvä tunnelma oli katsoa, vaikkei säännöistä mitään tajunnutkaan. Kotijoukkueen pelistadion on aivan järkyttävä kolossi ja paraatipaikalla kaupungin eteläosassa lähellä rantaa.
Julkinen liikenne Torontossa koostuu metrosta sekä bussi- ja raitiovaunulinjastosta ja niitä on suhteellisen helppo käyttää, kunhan ensin vain tajuaa poletti- ja vaihtosysteemin. Meikäläisellä siihen meni hetki - suoritimme aiheesta 'agrobaturin' erään viisaamman kuorolaisen johdolla -, mutta sen jälkeen ei ollut vaikeuksia. Tosin me kyllä pääasiassa liikuimme jalkapatikassa, jotta näkisimme mahdollisimman paljon kaupunkia. Toronto onkin erittäin helppo kaupunki liikkua, kun siellä kadut menevät kaikki joko pohjois-etelä- tai itä-länsi-suunnassa. Mutta jos haluaa päästä nopeasti paikasta toiseen, on parempi tosiaan käyttää julkista liikennettä, sillä ruuhkat aamuisin ja iltapäivisin/iltaisin olivat ihan järkyttävät. Puoli tuntia mentiin muutamaa korttelinväliä, kun lähdettiin taksilla lentoasemalle. Eikä tilannetta yhtään helpottanut, vaikka moottoritiellä molempiin suuntiin meni 4-5 kaistaa. Ne olivat tupaten täynnä autoja.
Ajanvietettä kaupungista löytyy kaikkeen makuun. Me kävimme AGO:ssa (Art Gallery of Ontario), kun satuimme sopivasti paikalle keskiviikkoiltana, jolloin sinne on vapaa pääsy. Kävimme myös musikaalissa Ed Mirvish Theatre'ssa katsomassa Roald Dahl'n Matildan. Sinnekin päästiin ihan tuurilla, kun puoli tuntia ennen esityksen alkua kysyttiin lippuja ja joku ryhmä oli sopivasti jättänyt tulematta. Ne lapsinäyttelijät olivat aivan uskomattomia! Ihan ammattimaisia laulajia ja tanssijoita jo nyt. CN Tower'ssa (553,33 m korkea) ja Ripley's aquarium'ssa oli myös ihan pakko käydä. Edellisestä nähtiin melkein Niagaran putouksille saakka ja jälkimmäisessä päästiin ihailemaan vedenalaisia ihmeitä. Meikäläinen sai silittää rauskua ja pitää katkarapua kädessä, mikä pelasti päivän. *hih*
Toronton edustalla on Toronto Islands, jonne teimme lauttamatkan. Se koostuu yhdestä isosta saaresta ja muutamasta pienemmästä, jotka on yhdistetty emosaareen silloilla. Saarilla on mm. uimarantoja, puistoja, kävelyreittejä, tennisklubi, purjehdusseura, kirkko, ravintoloita, huvipuisto ja lentokenttä, jota käytetään Kanadan sisäisiin lentoihin. Lisäksi saarilla on kerrassaan hauskoja ja hurmaavia kesämökkejä. Osa niistä oli kuin suoraan satukirjan sivuilta varsinkin nyt, kun Halloween lähestyy ja ihmiset olivat 'koristelleet' pihojaan välillä vähän yliampuvastikin. Mukava oli saarella kävellä, nauttia auringosta ja lämmöstä sekä ihailla Ontario-järven huikeita aaltoja.
Paljon oli nähtävää ja ihasteltavaa Torontossa muutakin, kuten esimerkiksi suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema kaupungintalo. Valitettavasti aikaa olisi pitänyt olla vieläkin enemmän kierrellä ja katsella. Kauppahallissa (St. Lawrence Market Complex) toki kävimme ihastelemassa kaikkia mahdollisia herkkuja sekä kävelemässä kiinalaiskaupunginosassa (Chinatown) ja entisessä hippikaupunginosassa (Kensington Market), mutta paljon jäi näkemättäkin. Täytyy vissiin mennä uudestaan sinne paremmalla ajalla.
JälkiMärinät:
Torontosta käsin teimme päiväretken viinitilojen alueelle sekä Niagaran putouksille, mutta niistä täytyy tehdä ihan oma postaus.
***
Jet lag on vetänyt meikäläisen päivärytmin ihan pahterilleen. Onneksi tässä oli rauhallinen viikonloppu välissä, jotta sai vähän palautua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)