perjantai 21. lokakuuta 2016

Nordea palvelee Kanadan Thunder Bayn reissaajaa

Silloin pitää antaa kiitosta, kun siihen aihetta on, vai kuinka ?

Kanadassa yövyttiin Thunder Bayssa sellaisessa Pitkän Jussin Majatalossa, ettei paremmasta väliä. Siksi oli pakko Nordealta tarkistaa, onko katevaraus hotellihuoneesta jo poistettu, kun Siskon tilillä se vielä näkyi. No, oli se, mutta vara parempi.

Käytin siis Nordean chat-palvelua kysymykseni kanssa ja hienosti toimi. Hyvin sain vastauksia kysymyksiini ja asiakaspalvelija (Mira ?) oli avulias ja kohtelias. Eli kehittynyt kehitys on hyväksi, ei tarvinnut jonottaa puhelinjonossa, vaan chat-keskustelu avautui heti aktiiviseksi.

Kanadassa sattui olemaan juuri Thunder Bayn kohdalla kiitospäivä, mikä tarkoittaa samaa kuin muinainen suomalainen pitkäperjantai: mikään paikka ei ollut auki. Paitsi tietysti pelikasino. Emme saaneet hotellissa edes kunnon aamiaista. Puolinahkeita pakastekroisantteja, haaleaa teetä ja kahvia sekä äkkimakeita muffinseja, jotka nekin tarjoiltiin hotellin sisääntuloaulassa, koska ravintola oli sekin tietysti kiinni. Terveellinen aamiainen siis miellyttävässä ympäristössä. Viis maksavista vieraista.

Muutenkin meininki nauratti meitä kovasti etenkin, kun näimme hotellin henkilökuntaan kuuluvan miehen, joka muistutti elävästi Pitkää Jussia mainitusta televisiosarjasta. Siitä lempinimemme hotellille, joka kyllä oli muuten ihan siisti. Kuntosali ja saunakin sieltä löytyi, mutta ei käytetty kumpaakaan. Ehtiihän sitä kuntoilla ja saunoa kotimaassakin.

Thunder Bay on pieni, n. 100 000 asukkaan kaupunki Lake Superiorin (Yläjärvi, piti tarkistaa netistä) rannalla Ontarion provinssissa. Faktat kaupungista voi lukea täältä, koska siinä ne tärkeimmät ovatkin. Nätti pieni mytykylä, joka meistä kyllä - sattuneesta syystä - näytti kuolevalta paikalta. Paljon oli tyhjää vuokrattavaa liiketilaa tarjolla ja lohduttoman näköistä natiiviasutusta (i-sana on yhtä paha loukkaus kuin n-sana, joten siksi en sitä tässäkään käytä) kaupungin ulkolaidalla. Mutta suomalaisia siellä riittää!

Ihania pappoja suomalaisessa Hoito-ravintolassa, jossa oli tietysti ihan pakko käydä aamiaisella. Listalla oli kaikkea suomalaistyyppistä tarjolla. Pannukakut olivat ihan lettuja, vaikka harvemmin niitä vain kotona tulee syötyä pekonin kanssa, mutta hyviltä maistuivat, jeskamandeera sentään! Karjalanpiirakoitakin olisi saanut, muttei jaksanut, kun Pitkä Jussi oli poikkeuksellisesti sinä aamuna tarjonnut aamiaiseksi ihan hedelmiä, nakkeja, munakokkelia, paahtoleipää sekä kuumaa teetä ja kahvia.

Ravintolan yläpuolella - talo oli siis todella iso, kolmekerroksinen rakennus, jossa ravintola toimi puolittain kellarikerroksessa - oli baari, jossa suomipapat joivat joka-aamuista kahviaan. Heitä moikkailtiin, kun yksi Suomi-kodin savolaissetä kierrätti meitä ympäri taloa. Lisäksi talosta löytyi myös juhlasali, jossa edelleenkin pidetään erilaisia tilaisuuksia ja jota vuokrataan mm. häihin. Salissa oli korkea esityslava, jolla aikoinaan esitettiin myös teatteriesityksiä. Yhdessä huoneessa oli seinillä mm. erilaisia julisteita suomalaisten toiminnasta Thunder Bayssa vuosikymmenten varrelta. Siellä oli esim. ilmoitus suomalaisten urheiluseurasta nimeltä Nahjus, joka oli toiminut varsin vilkkaastikin joskus viime vuosisadan puolessa välissä, mikä kävi ilmi monista pokaaleista ja mitalleista vitriinissä sekä vaakunakilpi vuonna 1962 perustetusta Port Arthurin Finlandia-klubista. Sinisessä kilvessä komeilin Suomen vaakunaleijona miekan ja sapelin kanssa. Myös erilaisia viirejä vierailluilta porukoilta oli hyllynpäällykset täynnä. Voi vaan kuvitella, millaista suhinaa kaupungissa on joskus muinoin ollut.

Kaupungin takapajuisuudesta - kaikeilla rakkaudella - huolimatta Thunder Bayssa voi opiskella mm. oikeustiedettä, mutta säälin kyllä sitä opiskelijaraukkaa, joka sinne päätyy. Ei puhettakaan riehakkaasta opiskelijaelämästä, kun tuskin opiskelijalla on varaa kasinolla käydä. Kasino meinaan näytti suunnilleen ainoalta tavalta viettää kaupungissa vapaa-aikaansa, vaikka oli siellä kuulemma jotain yökerhojakin. Emme vain nähneet ensimmäistäkään. Purjeveneen jos omistaa - opiskelija toki harvemmin -, niin silloin kyllä tekemistä riittää.

Kasinolla kävimme kiitospäivänä syömässä aamiaisen, kun Pitkä Jussin vastaavan jälkeen jäi pikkasen nälkä. Paistettuja perunoita, nakkeja sekä voissa paistettuja ja voilla siveltyjä paahtoleipiä. Ensiavuksi suonia kurlaamaan tilattiin vielä teetä ja appelsiinituoremehua. Eli ei ihme, että kasinovieraat joutuvat piikittämään itseensä insuliinia vessassa. Siellä meinaan oli seinällä keräyslaatikko, johon käytetyt neulat kerättiin. Siskon kanssa liityttiin kasinon asiakasrekisteriin, jolla saatiin alennusta aamiaiseen sekä viiden dollarin peliseteli kasinolle. Jätimme ne käyttämättä, koska rulettipöytä oli kiinni eikä niistä sadoista yksikätisistä rosvoista ottanut kukaan tolkkua. Todennäköisesti käveltiin onnemme - ja miljooniemme - ohi, mutta sellaista sattuu. Muistoksi jäi kuitenkin ihan nimellä painetut muovikortit, jos joskus sinne tai ketjun toiseen kasinoon uudestaan päädymme.

Julkinen liikenne bussilinjojen muodossa oli Thunder Bayssa järjestetty ihan kiitettävästi. Bussiterminaali olikin ihan hotellin vieressä ja siitä pääsimme todella näppärästi Suomi-kodille, jossa pidimme pienen konsertin kodin asukkaille.

Hyvin meni esitys ja yleisö oli enemmän kuin vastaanottavainen: yhdessä jos toisessakin silmässä kimmelsi kyynel, kun lauloimme suomalaisia kansanlauluja ja kuoron taiteellinen johtaja lauloi todella sydämeen käyvästi laulun Oi, muistatko vielä sen virren. Aivan hurmaava savolaissetä - sama, joka meitä Hoito-talossa kierrätti - luki meille omia runojaa, ehtaa savoa viäntäen luonnollisestikin, ja konsertin jälkeen meille tarjottiin herkulliset pullakahvit. Ihan kunnon suomalaista tuoretta pullapitkoa voin kanssa, tietysti.

Thunder Bayssa osa porukastamme oli majoittunut paikallisten suomalaisten koteihin ja heitä kierrätettiin ympäri seutukuntaa kiitospäivänä, jolloin me majatalolaiset lähinnä kävelimme ympäri hiljaista kaupunkia ja järvenrantaa etsien paikkaa, josta saataisin ruokaa. Joillekin meinasi jo kateus iskeä, mutta ei hätää: Hoito-aamiaisen jälkeen meille muille tilattiin taksi viemään meitä Fort William'n historialliseen puistoon, joka sijaitsee muinaisella intiaanien natiivien pyhällä alueella. Valitettavasti taksikuski ei ollut yhtään halukas lähtemään matkaan ja nosti jo sovitun kiinteän taksan kaksinkertaiseksi.

Siinä asiaa ihmetellessämme, tuli ulos ravintolan työntekijä - tanakasti keski-ikäinen rouva - ja tuohtuneena tilanteesta järjesti meille kuskiksi oman isänsä, n. 85-vuotiaan suomalaisen setämiehen. Mielellään lähti hän meitä yhdessä toisen autokunnan kuskin, Kaukon, kanssa kuljettamaan natiivien pyhälle vuorelle.

Upeat olivat näköalat yli kaupungin ja kauemmaskin, vaikka sää sattui juuri silloin olemaan pilvinen ja harmaa. Vuoren päälle emme lähteneet kapuamaan, kun aikaa ei ollut tarpeeksi. Vuorelle ajettiin natiivien asuinalueen läpi ja se oli aika surullista. Osa porukoista asui asuntoautoissa eivätkä kaikki talotkaan olleet rötisköä kummoisempia, mutta kuulimme, että sen alueen asukkaat sentään yrittävät muuttaa elämäänsä hieman paremmaksi.

Kanadassahan natiiveilla on monella tapaa erityisasema johtuen valkoisen miehen syyllisyydentunteesta menneisyyttä kohtaan. Eli koska valkoinen mies on ajanut natiivit pois omilta mailtaan, ei natiivien tarvitse maksaa lainkaan veroja, jos ylipäätään työssä käyvät. Moni ei käy, koska jokaiselle maksetaan verotonta avustusta tuosta vaan ilman muuta perustetta kuin se, että on natiivi. Tästä syystä ja siitä, että reservaatin alakoulun jälkeen kaupunkiin yläkouluun lähetetyt nuoret ovat kaukana perheistään ilman tukea, monet ajautuvat viinan ja muiden päihteiden pariin. Sitäkin nurjaa puolta tuli nähtyä. Esim. Hoito-ravintolan edessä oli niin sekaisin oleva n. 25-vuotias nuori nainen, että oltiin ihan varmoja, että kohta hän alkaa haastaa riitaa.

Natiivit eivät myöskään tarvitse mitään lupia kalastukseen tai metsästykseen, kuten muut. Ja näiden lupien kanssa Kanada onkin tosi tarkkana. Kuultiin tragikoomisia tarinoita metsästysreissuista, jotka olivat päättyneet saaliin, metsästysvälineiden ja jopa auton menetykseen valtiolle, kun metsämies ahneuksissaan oli yrittänyt huijata viranomaisia liittämällä naarashirven pään uroksen kroppaan (lupa oli naaraan metsästykseen, mutta olikin tullut ammuttua uros).

Matkalla tosiaan tuli kuultua ne tuhat tarinaa ja naurettua niin, että kylkiluut vain rutisivat. Kaikin puolin siis aivan uskomaton reissu. Oppi tuntemaan uusia ihania ihmisiä, Kanadasta ja kotimaasta. Ikävä jäi takaisin, vaikka kotimatka on aina se paras matka.

JälkiMärinät:
Tässä vähän matkarapsaa yhdestä kohteesta. Ei ollut kylläkään ensimmäinen kohde, joka oli Toronto, mutta tästä tämä (mahdollinen) matkarapsasarja lähti hyvin käyntiin. Ehkä jaksan vielä muistakin kohteista jotain kirjoittaa. Matkapäiväkirjaa en jaksanut reissussa pitää - paitsi ensimmäiseltä matkapäivältä, joka jyvittyi porukassa minulle yhteistä matkapäiväkirjaa varten - eli muistikuviin jutut perustuvat. Toistaiseksi niitä vielä muistaakin. Ja onneksi on yli 20 muuta matkakaveria, joilta voi tarvittaessa tarkistaa yksityiskohtia.

Ai niin! Olihan Thunder Bayssa vielä Finnish Book Store, josta sai paljon muutakin kuin kirjoja sekä vaaleansinisellä unikko-kuviolla koristeltu Finnport - Bridal Registry, Unique Giftware.

Hoito-rakennuksesta oli seuraava infokilpi kadulla:

Suomalaisen työväen pyhättö

Rakennus valmistui 1909-1910, voimakkaan suomalaissiirtolaisuuden aikaan Kanadassa. Se on suomalaisten työtaistelutoiminnan ja heidän huomattavan panoksensa vertauskuva Kanadan työväenliikkeen toiminnassa 1900-luvun alkupuolella.
"Haali" tarjosi kokoontumispaikkana apua ja neuvoja uudisasukkaille sekä työläisille perheineen. Rakennuksessa toimivat myös lehtipaino, kirjasto ja osuustoiminnallinen Hoito-ravintola. Sen auditorio on tarjonnut tilat niin teatteritoimelle, urheilulle kuin muille tapahtumille pitäen näin yllä suomalaista kulttuuriperinnettä Kanadassa.


8 kommenttia:

  1. Tervetuloa kotiin! Mukavaa, kun olet taas maisemissa :) Olen niin laiska nykyään matkustamaan, joten on ihanaa kun joku tekee sen puolestani. Eli kiitos rapsasta!

    Ps. jos intiaani -sana on loukkaus, niin millä nimellä he kansaansa kutsuvat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiitos!! Ja ole hyvä. :)

      Muut kutsuvat heitä natiiveiksi (native) tai virallisemmin First Nations, mutta he itse kutsuvat itseään todennäköisesti sillä nimellä, mihin heimoon kuuluvat. Luulen niin.

      Poista
  2. Voi että <3
    Sudburyn suomiyhteisön tapahtumista kuulen usein tuoreeltaan kun Iso-J:n täti siellä aktiivisena puuhanaisena häärii, pullanpaistotalkoilla on kuulema hommattu Finlandiakylään vaikka mitä!

    Orilliassa olen itsekin käynyt ja siellä käytiin kasinolla, melkoinen paikka! Jo parkkipaikka oli K-18 aluetta, syystä että lapset unohtuvat pelihimoisilta vanhemmilta autoon päiväkausiksi pahimmillaan. Natiiviyhteisö käärii kasinolla ja mooottoritiellä nätit rahat, hyvityksenä menneisyyden vääryyksistä.

    Olisi kyllä hienoa päästä sinne vielä uudelleen ja reissata laajaa Kanadan maata laajemminkin. Näitkö Niagaran?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ettei vaan oltais tädin kanssa tavattu! Siellä oli muutama just sellainen puuhatäti meitä kestitsemässä. :)

      Kasinon ulko-ovessa oli paha ukaasi, jos lapsia löytyy yksin parkkipaikalta ja me sitä äimistelimme. Kaikkea hulluutta...

      Paljon jäi kyllä näkemättä, kun vain yhtä provinssia kiertelimme. Juu, näin. Siitä tulee oma postaus jossain vaiheessa. :)

      Poista
    2. Illalla vielä juteltiin Kanadaan ja kuulin konserteista. Teidän porukassa olikin ollut jotain ihan tuttuja samalta kylältä ;-) Maailma on kyllä joskus hassu ja pieni.

      Tuli halu matkustaa!

      Poista
    3. Juu, muistan, että tuttuja oli löytynyt. Eli varmasti jostain valokuvasta - ei ehkä mun, mutta erään kuorokaverin, joka otti tuhansia kuvia - voisi tädinkin bongata. Sisko haastattelikin joitain niistä tädeistä lehtijuttua varten. Maailma on ihan hirveän hassu ja pieni! :)

      Poista
  3. Olet hyvin todennäköisesti tavannut Thunder Bayssa myös minun sukulaisiani (Hirnakka joskus epäili, että olisimme keskenämme sukua - ehkäpä tämän mutkan kautta ikään kuin melkein siis olemmekin!). Mummoni sisar on sinne muuttanut 1950-luvulla ja tehnyt elämäntyönsä juurikin kyseisen Hoito-ravintolan emäntänä. Kirkkopiireissä hääräävät hänen lapsensa ja lapsenlapsensa käsittääkseni aktiivisesti edelleen (kyseinen sisko sen sijaan ei paljon enää hääräile, kun hänellä on ikää jo kunnioitettavat 96).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai vitsi, miten hauskaa!! Just tällasista yllättävistä yhteyksistä tykkään kovasti. Tiedä, vaikka olisin törmännytkin ravintolassa tai kirkolla sun sukulaisiin. :)

      Poista