Aamubussissa keskiovella oli joku kapina eikä se auennut joka kerta. Oletettavasti siinä oli joku sulkemisongelma, josta syystä kuski fiksuna ei sitä ihan yhden ihmisen takia viitsinyt jatkuvasti availla. Porukoiden piti siis ulostautua (ja sisiintyä) joko etu- tai ihan taaimmaisesta ovesta. Mitenpä se onnistui ? No, huonosti tietenkin.
Huvittuneena seurasin, kun järjestään kaikki poistuvat seisoivat siinä keskiovella odottamassa ja sitten hämmästyneinä ihmettelivät, kun ovet eivät auenneetkaan heille. Siis kaikki.
Mietin, että onko porukka tosiaan niin pölkkypäistä, että sitkeästi vain yrittävät, kunnes tajusin, että kello on sikamaisen vähän aamulla ja ihmiset ovat vielä vain unessa. Outoa, ottaen huomioon tuon viheliäisen pakkasen. Luulisi siinä unenrippeet viimeistään karisevan. Tai sitten se normijuttu eli jengi on koko ajan nenä kiinni siinä puolijumalassaan eli kännykässä, etteivät huomaa, mitä ympärillä tapahtuu.
Siis kaikki muut paitsi meikäläinen, joka huvittelee seuraamalla kanssaihmistensä pöölöilyjä.
JälkiMärinät:
Ehdotin työkaverille pakkasrajan käyttöönottoa. Jotta kun on tarpeeksi pakkasta, ei tarvitsisi lähteä töihin.
Työkaveri oli fiksumpi: ehdotti hellerajaa samassa tarkoituksessa.
torstai 7. tammikuuta 2016
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
en katso, en kuuntele, en noteeraa
Kaivoksella on ihan poikkeuksellisen kiire. Toki tammikuu ja vuoden alku on aina ollut kiireisimpää aikaa vuodesta, mutta nyt tilanne on todella ihan toinen kuin aikaisemmin monellakin tapaa. Yksi iso syy on, että porukkaa on vähemmän remmissä kuin normaalisti ja osa niistäkin, jotka on paikalla, ovat syystä tai toisesta normaalia hitaampia hommissaan, kuten esim. minä itse.
Olen päättänyt olla stressaamatta. Se on pirun vaikeaa, mutta 'zen' on nyt vain kyettävä pitämään näpeissä tai muuten homma meikäläisen osalta kaatuu lopullisesti niskaan. Ehkä kuitenkin on kaikkien kannalta parempi, että teen rauhallisella tempolla kuin jos en pääse töihin ollenkaan. Näin sen itse ainakin ajattelen.
Yritän myös olla noteeraamatta esi-ihmisen 'hökköilyjä'. Tiedän, että alkaa heti lomilta tultuaan kohkata niitä työvuoria, mutta siitähän hänelle maksetaan. Meikäläisen on vain nyt pidettävä puoliaan tässä asiassa, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. En päästä vannettani kiristämään ainakaan työasioissa enkä toivottavasti muutenkaan. Se, mihin nyt kykenen, on riitettävä ja piste.
JälkiMärinät:
Tarttis vissiin tehdä jotain näille jouluhärpäkkeille täällä Talossa. Eiköhän se joulu ole nyt tältä osin taputeltu.
Olen päättänyt olla stressaamatta. Se on pirun vaikeaa, mutta 'zen' on nyt vain kyettävä pitämään näpeissä tai muuten homma meikäläisen osalta kaatuu lopullisesti niskaan. Ehkä kuitenkin on kaikkien kannalta parempi, että teen rauhallisella tempolla kuin jos en pääse töihin ollenkaan. Näin sen itse ainakin ajattelen.
Yritän myös olla noteeraamatta esi-ihmisen 'hökköilyjä'. Tiedän, että alkaa heti lomilta tultuaan kohkata niitä työvuoria, mutta siitähän hänelle maksetaan. Meikäläisen on vain nyt pidettävä puoliaan tässä asiassa, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. En päästä vannettani kiristämään ainakaan työasioissa enkä toivottavasti muutenkaan. Se, mihin nyt kykenen, on riitettävä ja piste.
JälkiMärinät:
Tarttis vissiin tehdä jotain näille jouluhärpäkkeille täällä Talossa. Eiköhän se joulu ole nyt tältä osin taputeltu.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Tutista asiaa
Nykyään alkaa olla melkoisen vaivatonta seurata nettikeskusteluja, jotka koskevat alle kouluikäisten vanhempien (lue: äitien, koska miehet nyt vaan ovat niin paljon järkevämpiä olentoja tuohon elämänaikaan ja pysyvät viisaasti hiljaa) Maailman Universuminluokan ongelmia taaperoittensa kanssa. Ne ongelmat eivät ole koskeneet meikäläistä kohta kymmeneen vuoteen, josta syystä etäisyys asiaan on siirtänyt minut siihen VVN-luokkaan (Viisaat Vanhat Naudat), josta käsin voin vain säälivä huvittunut hymynkare suupielessäni keinua kiikkustuolissani ja mutista itsekseni, että "kyllä ne nuokin äidit vielä oppivat..."
Eli tutti vai ei ? Puolesta vai vastaan ?
Meikäläisellä on henkilökohtaista kokemusta vain toisesta valinnasta, mutta sitä toiskäden kokemusta eli vierestä seurattuna/ kuultuna siitä toisesta ratkaisusta sitten sitäkin enemmän.
Meillä valinta oli ehdottomasti tutti. Molemmilla lapsilla ja jopa puolipakotettuna, mikä tarkoittaa sitä, että peukuttelu (äitislangia: peukalon imeminen) estettiin tietoisesti ja tuttia tarjottiin varovasti tilalle.
Meillä Isompi harrasti ns. salapeukuttelua eli pyrki öisin omassa mökissään imemään peukkua, kun tutti katosi jonnekin pinnasängyn uumeniin. Tämä peukalon väärinkäyttö estettiin siten, että Isommalle vedettiin yöksi käsiin polvisukat (lasten), joita ei saanut nyhdettyä pois, kun pelkillä ikenillä niistä ei saanut otetta ja joiden kanssa ei voinut peukkua imeä. Jonkun viikon tätä kidutusta harjoitimme, jonka jälkeen Isompi luovutti ja siirtyi suosiolla tuttiin. Joita olimme vihdoin tajunneet varastoida sänkyyn useamman kappaleen yötä varten.
Pienin ei koskaan ollut kovin ihastunut oman peukkunsa makuun, josta syystä vaihtoehtoina olivat lähinnä meikäläisen maidonjakelupiste tai tutti.
Tuteista eroon pääseminen kävi Isommalla suorastaan naurettavan helposti: oksennustaudin kourissa tuttikin yökötti suussa ja taudista toivuttuaan pelkkä tutin näkeminenkin puistatti tyyppiä. Pienimmän kanssa jouduimme aiheesta hieman keskustelemaan.
Eräänä yönä Pienin sai jonkun hänelle tyypillisen hepulinsa ja kiukuissaan heitti sekä pehmolelunsa että tuttinsa pitkin makuuhuonetta niin, että seinissä vain kolisi. Muutaman kerran nostettuani tavarat takaisin pinnasänkyyn meni hermo meikäläiseltäkin ja sanoin, että saisi olla sitten ilman, jos kerran niitä paiskoo pisin mäkiä. Lopetettuani tuon yöurheilun alkoi pinnasängystä kuulua maanitteluja: "Äitiii.... Anna mulle tutti, jookoooo... Äitii.... Annaaaa.... Tuttiiiii...." Kovetin luontoni enkä antanut ja siitä yöstä jäivät sitten tutit Pienimmältäkin.
Entäs sitten ne toiskäden kokemukset ?
Muutamalla tutulla aikuisella on erittäin pahasti muovautunut kitalaki, johtuen juuri peukalon imemisestä, josta syystä purentakin on ihan päin mäntyä ja he ovat kärsineet erilaisista leukojen vaivoista koko ikänsä. Lisäksi tiedän erään henkilön, joka vielä yli 3-kymppisenäkin kiperän paikan tullen työnsi peukalonsa suuhun lohdukkeeksi. Varmaan melko eksoottinen näky tiimipalaverissa.
Tutuilla lapsilla, jotka ovat peukaloonsa ihastuneita, on puolestaan käytetty vaikka minkälaisia lahjomisia, uhkailuja ja kiristyksiä, jotta luopuisivat peukalon imemisestä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei edes kynnelit, chilit tai muutkaan pahanmakuiset tökötit peukalossa ole saaneet heitä eroon peukuttelusta. Ja kun ei sitä peukaloa voi poiskaan ottaa tai sitoa kättä kylkeen, niin minkäs hiton sen kanssa teet.
Usein peukuttelu venyykin huomattavasti vanhemmalle iälle kuin tutin syöminen juuri tuosta mainitsemastani syystä: tutit voidaan viedä siili- tai oravavauvoille, mutta peukku kulkee mukana useimmiten läpi elämän. Tutit voidaan myös ottaa pois, vaikka lapsi sitä vastustaisikin ja harvemmin tuttiin oppinut lapsi enää viehättyy peukuttelusta, koska on jo tottunut käyttämään molempia käsiään leikeissään. Tutin unohtaminen käy lapselta muuten ällistyttävän nopeasti.
Kovin pienelle lapselle on myös turha yrittää 'järkeillä' peukuttelun lopettamista, kun taas vanhempi lapsi saattaa kyllä ymmärtää, ettei se ole hyväksi, muttei välitä siitä, koska tottumus on toinen luonto ja peukku lohduttaa. Ja on nyt vaan niin hyvän makuinen.
Siksi meikäläinen äänestää 'kyllä' tutille ja lohtunallelle ja ehdottomasti 'ei' peukalolle, vaikka peukalo ehkä voisikin aluksi tuntua helpommalta vaihtoehdolta. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkea muuta ja tuo vain itkua ja - kirjaimellisestikin - hampaiden kiristelyä sekä lapselle että vanhemmillekin.
Mutta ettei tässä nyt kenenkään valintoja lytättäisi, niin mielipide vain tämäkin. Jokainen saa toki ankeuttaa oman ja lapsensa elämän ihan miten ikinä haluaa. Se ei ole minulta pois.
JälkiMärinät:
Kirjoitin tätä sunnuntaina iltapäivällä, jolloin hienoisen 'lumimyräkän' (HAH! siinä taas nähtiin meteorologien luotettavuus) jälkeen päivä oli kuulas, kirkas, aurinkoinen, sees, tuuleton ja sinitaivainen. Isompi kömpi luolastaan ja kurkisti ulos ikkunasta.
Isompi: "Siitä onkin jo monta päivää, kun oon viimeksi nähnyt päivänvalon."
Tismalleen. Hmpf.
Eli tutti vai ei ? Puolesta vai vastaan ?
Meikäläisellä on henkilökohtaista kokemusta vain toisesta valinnasta, mutta sitä toiskäden kokemusta eli vierestä seurattuna/ kuultuna siitä toisesta ratkaisusta sitten sitäkin enemmän.
Meillä valinta oli ehdottomasti tutti. Molemmilla lapsilla ja jopa puolipakotettuna, mikä tarkoittaa sitä, että peukuttelu (äitislangia: peukalon imeminen) estettiin tietoisesti ja tuttia tarjottiin varovasti tilalle.
Meillä Isompi harrasti ns. salapeukuttelua eli pyrki öisin omassa mökissään imemään peukkua, kun tutti katosi jonnekin pinnasängyn uumeniin. Tämä peukalon väärinkäyttö estettiin siten, että Isommalle vedettiin yöksi käsiin polvisukat (lasten), joita ei saanut nyhdettyä pois, kun pelkillä ikenillä niistä ei saanut otetta ja joiden kanssa ei voinut peukkua imeä. Jonkun viikon tätä kidutusta harjoitimme, jonka jälkeen Isompi luovutti ja siirtyi suosiolla tuttiin. Joita olimme vihdoin tajunneet varastoida sänkyyn useamman kappaleen yötä varten.
Pienin ei koskaan ollut kovin ihastunut oman peukkunsa makuun, josta syystä vaihtoehtoina olivat lähinnä meikäläisen maidonjakelupiste tai tutti.
Tuteista eroon pääseminen kävi Isommalla suorastaan naurettavan helposti: oksennustaudin kourissa tuttikin yökötti suussa ja taudista toivuttuaan pelkkä tutin näkeminenkin puistatti tyyppiä. Pienimmän kanssa jouduimme aiheesta hieman keskustelemaan.
Eräänä yönä Pienin sai jonkun hänelle tyypillisen hepulinsa ja kiukuissaan heitti sekä pehmolelunsa että tuttinsa pitkin makuuhuonetta niin, että seinissä vain kolisi. Muutaman kerran nostettuani tavarat takaisin pinnasänkyyn meni hermo meikäläiseltäkin ja sanoin, että saisi olla sitten ilman, jos kerran niitä paiskoo pisin mäkiä. Lopetettuani tuon yöurheilun alkoi pinnasängystä kuulua maanitteluja: "Äitiii.... Anna mulle tutti, jookoooo... Äitii.... Annaaaa.... Tuttiiiii...." Kovetin luontoni enkä antanut ja siitä yöstä jäivät sitten tutit Pienimmältäkin.
Entäs sitten ne toiskäden kokemukset ?
Muutamalla tutulla aikuisella on erittäin pahasti muovautunut kitalaki, johtuen juuri peukalon imemisestä, josta syystä purentakin on ihan päin mäntyä ja he ovat kärsineet erilaisista leukojen vaivoista koko ikänsä. Lisäksi tiedän erään henkilön, joka vielä yli 3-kymppisenäkin kiperän paikan tullen työnsi peukalonsa suuhun lohdukkeeksi. Varmaan melko eksoottinen näky tiimipalaverissa.
Tutuilla lapsilla, jotka ovat peukaloonsa ihastuneita, on puolestaan käytetty vaikka minkälaisia lahjomisia, uhkailuja ja kiristyksiä, jotta luopuisivat peukalon imemisestä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei edes kynnelit, chilit tai muutkaan pahanmakuiset tökötit peukalossa ole saaneet heitä eroon peukuttelusta. Ja kun ei sitä peukaloa voi poiskaan ottaa tai sitoa kättä kylkeen, niin minkäs hiton sen kanssa teet.
Usein peukuttelu venyykin huomattavasti vanhemmalle iälle kuin tutin syöminen juuri tuosta mainitsemastani syystä: tutit voidaan viedä siili- tai oravavauvoille, mutta peukku kulkee mukana useimmiten läpi elämän. Tutit voidaan myös ottaa pois, vaikka lapsi sitä vastustaisikin ja harvemmin tuttiin oppinut lapsi enää viehättyy peukuttelusta, koska on jo tottunut käyttämään molempia käsiään leikeissään. Tutin unohtaminen käy lapselta muuten ällistyttävän nopeasti.
Kovin pienelle lapselle on myös turha yrittää 'järkeillä' peukuttelun lopettamista, kun taas vanhempi lapsi saattaa kyllä ymmärtää, ettei se ole hyväksi, muttei välitä siitä, koska tottumus on toinen luonto ja peukku lohduttaa. Ja on nyt vaan niin hyvän makuinen.
Siksi meikäläinen äänestää 'kyllä' tutille ja lohtunallelle ja ehdottomasti 'ei' peukalolle, vaikka peukalo ehkä voisikin aluksi tuntua helpommalta vaihtoehdolta. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkea muuta ja tuo vain itkua ja - kirjaimellisestikin - hampaiden kiristelyä sekä lapselle että vanhemmillekin.
Mutta ettei tässä nyt kenenkään valintoja lytättäisi, niin mielipide vain tämäkin. Jokainen saa toki ankeuttaa oman ja lapsensa elämän ihan miten ikinä haluaa. Se ei ole minulta pois.
JälkiMärinät:
Kirjoitin tätä sunnuntaina iltapäivällä, jolloin hienoisen 'lumimyräkän' (HAH! siinä taas nähtiin meteorologien luotettavuus) jälkeen päivä oli kuulas, kirkas, aurinkoinen, sees, tuuleton ja sinitaivainen. Isompi kömpi luolastaan ja kurkisti ulos ikkunasta.
Isompi: "Siitä onkin jo monta päivää, kun oon viimeksi nähnyt päivänvalon."
Tismalleen. Hmpf.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Vuoden 2015 parasteko
Viime vuoden paras hyvä&rakkaudenteko antoi odottaa itseään viimeiseen päivään. Sananlaskussa onneksi sanotaan "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", joten vuoden viimeinen päivä hyviin tekoihin on yhtä hyvä kuin ensimmäinen.
Primus motorina luonnollisestikin oli kukas muukaan kuin TM. Puuha-Pete, joka ei kestä olla tekemättä mitään. Nyt hän vain pisti meikäläisen tekemään puolestaan. Meinaan ullakon kenkäinventaarion. Jälleen kerran. Se on meinaan sillä lailla, että kun on tullut kenkiä haalittua joskus muinoin ihan sairaudeksi asti, niin niitä sitten riittää inventoida useampaankin otteeseen. Tämä oli meikäläisen muistin mukaan jo ainakin kolmas Suuri Inventaario ja pienempiä on ollut niitäkin muutamia.
Jätän kertomatta surulliset yksityiskohdat sen parituntisen ajalta, jonka kenkiä ruuhnasin ja hyppään suoraan lopputulokseen, joka oli... No, kaikkien aikojen ehdottomasti paras.
Ihan roskiin taisi lähteä vain neljä paria kenkiä. Suurin osa, iso säkillinen, lähti kierrätykseen, koska meikäläisen kätköistä löytyi edelleenkin kaikista aikaisemmista inventaarioista huolimatta useita pareja täysin käyttämättömiä (käytetty 0-4 kertaa) kenkiä. Meikäläisen omia kenkiä häipyi Talosta siis vähintään tusina ja muulta perheeltä se melkein toinen tusina. Notta oli siinä lapikas poikineen, sano.
TM oli tietysti ikionnellinen ja saatan kuvitella, että joku tuntematon tarvitsija ilahtuu myös. Onnellisin ehkä kuitenkin olen minä itse. Vihdoinkin se himmennyt järjen valo sai jostain sen verran onkaa, että tajusin, ettei niistä kengistä ole minulle itselleni enää palvelijoiksi. Aivan turhaan olen niitä hillonnut ullakon uumenissa ajatuksella "jos joskus". Ei, ei koskaan, kiitos vaan.
Lisäksi otin ullakolta vihdoin käyttööni ns. jokasään kengät, jotka nekin ovat käyttämättöminä odotelleet vuoroaan sellaiset kymmenisen vuotta. Ei tarvitse meikäläisen tätä talvea kävellä vaelluskengissä, kuten aiemmat talvet. Vaikka ei sillä, vaelluskengät käyvät nekin oikein hyvin talvikengistä.
Ja jos joku nyt pelkää, että TOP:ssa kävellään jatkossa paljain jaloin, niin huoli pois: enemmän jäi vielä Taloon kenkiä, mitä nyt lähti ulos. Minun ainakaan ei tarvitse enää elämäni aikana ostaa yhtään ainoaa kenkäparia oli kyse sitten kesä- tai talvikengistä tai vaikkapa saappaista. Kaikkia löytyy useissa väreissä. Valitettavasti.
JälkiMärinät:
Sain jo joulukuun alussa Työystävältä lahjaksi Harper Leen kirjan Kuin surmaisi satakielen.
Paljon oli kuitenkin muuta luettavaa silloin, joten pääsin aloittamaan ko. kirja vasta muutama päivä sitten. Ja nyt ne neljäsataa sivua on jo ahmittu. Siinä on taas sellainen kirja, jota ei voi laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Eli voin suositella.
Primus motorina luonnollisestikin oli kukas muukaan kuin TM. Puuha-Pete, joka ei kestä olla tekemättä mitään. Nyt hän vain pisti meikäläisen tekemään puolestaan. Meinaan ullakon kenkäinventaarion. Jälleen kerran. Se on meinaan sillä lailla, että kun on tullut kenkiä haalittua joskus muinoin ihan sairaudeksi asti, niin niitä sitten riittää inventoida useampaankin otteeseen. Tämä oli meikäläisen muistin mukaan jo ainakin kolmas Suuri Inventaario ja pienempiä on ollut niitäkin muutamia.
Jätän kertomatta surulliset yksityiskohdat sen parituntisen ajalta, jonka kenkiä ruuhnasin ja hyppään suoraan lopputulokseen, joka oli... No, kaikkien aikojen ehdottomasti paras.
Ihan roskiin taisi lähteä vain neljä paria kenkiä. Suurin osa, iso säkillinen, lähti kierrätykseen, koska meikäläisen kätköistä löytyi edelleenkin kaikista aikaisemmista inventaarioista huolimatta useita pareja täysin käyttämättömiä (käytetty 0-4 kertaa) kenkiä. Meikäläisen omia kenkiä häipyi Talosta siis vähintään tusina ja muulta perheeltä se melkein toinen tusina. Notta oli siinä lapikas poikineen, sano.
TM oli tietysti ikionnellinen ja saatan kuvitella, että joku tuntematon tarvitsija ilahtuu myös. Onnellisin ehkä kuitenkin olen minä itse. Vihdoinkin se himmennyt järjen valo sai jostain sen verran onkaa, että tajusin, ettei niistä kengistä ole minulle itselleni enää palvelijoiksi. Aivan turhaan olen niitä hillonnut ullakon uumenissa ajatuksella "jos joskus". Ei, ei koskaan, kiitos vaan.
Lisäksi otin ullakolta vihdoin käyttööni ns. jokasään kengät, jotka nekin ovat käyttämättöminä odotelleet vuoroaan sellaiset kymmenisen vuotta. Ei tarvitse meikäläisen tätä talvea kävellä vaelluskengissä, kuten aiemmat talvet. Vaikka ei sillä, vaelluskengät käyvät nekin oikein hyvin talvikengistä.
Ja jos joku nyt pelkää, että TOP:ssa kävellään jatkossa paljain jaloin, niin huoli pois: enemmän jäi vielä Taloon kenkiä, mitä nyt lähti ulos. Minun ainakaan ei tarvitse enää elämäni aikana ostaa yhtään ainoaa kenkäparia oli kyse sitten kesä- tai talvikengistä tai vaikkapa saappaista. Kaikkia löytyy useissa väreissä. Valitettavasti.
JälkiMärinät:
Sain jo joulukuun alussa Työystävältä lahjaksi Harper Leen kirjan Kuin surmaisi satakielen.
Paljon oli kuitenkin muuta luettavaa silloin, joten pääsin aloittamaan ko. kirja vasta muutama päivä sitten. Ja nyt ne neljäsataa sivua on jo ahmittu. Siinä on taas sellainen kirja, jota ei voi laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Eli voin suositella.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Lupaamatta paras
Olen huono tekemään mitään uudenvuoden lupauksia. Ei niissä ole oikein järkeä. Mielestäni parempi olisi joka aamu luvata jotain sille alkavalle päivälle, päiväksi kerrallaan. Sellaiset lupaukset ovat helpommat pitää ja aikaa myöten niistä saa varmasti enemmän tulostakin aikaiseksi. Eli jos vuoden aikana saisin pidettyä 366 päivän mittaista lupausta, niin onhan se toki parempi - ja monipuolisempaakin - kuin pitää yhtä lupausta 366 päivää, joka jo ajatuksenakin huokasuttaa.
Hyväksi havaittuja jo käytännöksi muodostuneita vanhoja 'lupauksia' ei toki ole syytä heittää roskiin niitäkään. Aion siis tänäkin vuonna jatkaa "en-osta-mitään-ihkua-eli-tarpeetonta-tänäkään-vuonna" -linjalla. Aion myös jatkossakin tarvittaessa hemmotella itseäni ostamalla palveluja ja näin työllistää pienyrittäjiä. Myös poiskuluvat hyödykkeet kuten kynttilät ja saippuat ovat sallittuja tuhlausartikkeleita. Vaatteita ostan vain äärimmäisessä hätätilassa eli vasta sitten, kun esim. rintaliivit tai housut hajoavat päälle.
Kierrätystä harjoitan jatkossakin yksisuuntaisena liikkeenä eli lahjoittamalla ylimääräistä kaikkea hyväntekeväisyyteen ja tarkemmin löytöeläinten hyväksi. Lisäksi harjoitan sitä myös ns. talonsisäisesti eli ottamalla käyttöön Isommalta pieneksi jääneitä vaatteita tms. (mm. talvitakki ja kesätennarit).
Mutta jotta tämä vuosi ei jäisi ihan vaille haasteita, niin voisin suunnitella sellaista, jotta en valittaisi enää niin paljoa... mistään. Siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä (tai ainakin liian harvoin), parempi on toimia ja toiseksikin valittaminen vain lisää sitä vitutusta. Jos nyt ei välttämättä perskohtaisesti, niin globaalisti ainakin, kun ihmisillä on ihastuttava tapa myötävittuuntua samoista valituksenaiheista. Mikä tietty on hurmaava piirre ihmisessä noin periaatteessa, mutta ei tee hyvää asianosaisen verenpaineelle.
Josta syystä ihan vain edistääkseni kansanterveyttä, voisin yrittää luvata olla valittamatta niin paljoa tänä armon vuonna 2016. Täällä ja muutenkaan. Vähän vähemmän siis mielensäpahoittamista ja vähän enemmän zennniä, sopiiko ?
JälkiMärinät:
Kysyin tätä uudenvuoden lupaus asiaa myös Isommalta.
mä: "Ootsä tehnyt jonkun uudenvuoden lupauksen ?"
Isompi: "Joo. Mä en syö enää mitään epäterveellistä."
mä: "No, vähiin jää sitten noi sunkin syömiset."
Isompi: "Niin."
Voisin melkeinpä uskaltaa pidättää hengitystä sitä ensimmäistä repsahdusta odotellessani. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Itse sanoin joulupöydässä hiilareita kavahtaneelle lankomiehelle, että täällä eletään niin vähän aikaa ja sekin aika on useimmiten ihan perkeleen kivikkoista, josta syystä en ainakaan siitä lähes ainokaisesta paheestani eli herkkuruuista aio luopua. Lanko oli hetken hiljaa ja pyysi sen jälkeen hänet jo ohittaneen peruna-astian takaisin. Järkiratkaisu.
Hyväksi havaittuja jo käytännöksi muodostuneita vanhoja 'lupauksia' ei toki ole syytä heittää roskiin niitäkään. Aion siis tänäkin vuonna jatkaa "en-osta-mitään-ihkua-eli-tarpeetonta-tänäkään-vuonna" -linjalla. Aion myös jatkossakin tarvittaessa hemmotella itseäni ostamalla palveluja ja näin työllistää pienyrittäjiä. Myös poiskuluvat hyödykkeet kuten kynttilät ja saippuat ovat sallittuja tuhlausartikkeleita. Vaatteita ostan vain äärimmäisessä hätätilassa eli vasta sitten, kun esim. rintaliivit tai housut hajoavat päälle.
Kierrätystä harjoitan jatkossakin yksisuuntaisena liikkeenä eli lahjoittamalla ylimääräistä kaikkea hyväntekeväisyyteen ja tarkemmin löytöeläinten hyväksi. Lisäksi harjoitan sitä myös ns. talonsisäisesti eli ottamalla käyttöön Isommalta pieneksi jääneitä vaatteita tms. (mm. talvitakki ja kesätennarit).
Mutta jotta tämä vuosi ei jäisi ihan vaille haasteita, niin voisin suunnitella sellaista, jotta en valittaisi enää niin paljoa... mistään. Siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä (tai ainakin liian harvoin), parempi on toimia ja toiseksikin valittaminen vain lisää sitä vitutusta. Jos nyt ei välttämättä perskohtaisesti, niin globaalisti ainakin, kun ihmisillä on ihastuttava tapa myötävittuuntua samoista valituksenaiheista. Mikä tietty on hurmaava piirre ihmisessä noin periaatteessa, mutta ei tee hyvää asianosaisen verenpaineelle.
Josta syystä ihan vain edistääkseni kansanterveyttä, voisin yrittää luvata olla valittamatta niin paljoa tänä armon vuonna 2016. Täällä ja muutenkaan. Vähän vähemmän siis mielensäpahoittamista ja vähän enemmän zennniä, sopiiko ?
JälkiMärinät:
Kysyin tätä uudenvuoden lupaus asiaa myös Isommalta.
mä: "Ootsä tehnyt jonkun uudenvuoden lupauksen ?"
Isompi: "Joo. Mä en syö enää mitään epäterveellistä."
mä: "No, vähiin jää sitten noi sunkin syömiset."
Isompi: "Niin."
Voisin melkeinpä uskaltaa pidättää hengitystä sitä ensimmäistä repsahdusta odotellessani. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Itse sanoin joulupöydässä hiilareita kavahtaneelle lankomiehelle, että täällä eletään niin vähän aikaa ja sekin aika on useimmiten ihan perkeleen kivikkoista, josta syystä en ainakaan siitä lähes ainokaisesta paheestani eli herkkuruuista aio luopua. Lanko oli hetken hiljaa ja pyysi sen jälkeen hänet jo ohittaneen peruna-astian takaisin. Järkiratkaisu.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Vasara ja taltta
TM hakkasi lähdes koko eilisen päivän takkahuoneen kivilaattaa. Irrotti sitä ja laastia lattiasta uusiakseen yhden laatan takan edestä. Hirveää paukutusta, kammottava meteli.
Luulen, että TM hakkasi sitä laattaa, ettei hänen olisi tarvinnut kuunnella omia ajatuksiaan, jotka olivat ihan liian pelottavia mietittäviksi.
JälkiMärinät:
Näin unta, että olin kirjastonhoitaja jättisuuressa kirjastossa. Siellä oli pimeää ja taisi siellä kummitellakin. Olin tosi huono kirjastonhoitaja, kun siellä oli niin sotkuista: kaappeja auki ja kirjoja hujanhajan pitkin ja poikin. Voi olla, että syy, miksi en jaksanut keskittyä työhöni, oli se, että minulla oli salasuhde kruununprinsessa Victorian kanssa.
Luulen, että TM hakkasi sitä laattaa, ettei hänen olisi tarvinnut kuunnella omia ajatuksiaan, jotka olivat ihan liian pelottavia mietittäviksi.
JälkiMärinät:
Näin unta, että olin kirjastonhoitaja jättisuuressa kirjastossa. Siellä oli pimeää ja taisi siellä kummitellakin. Olin tosi huono kirjastonhoitaja, kun siellä oli niin sotkuista: kaappeja auki ja kirjoja hujanhajan pitkin ja poikin. Voi olla, että syy, miksi en jaksanut keskittyä työhöni, oli se, että minulla oli salasuhde kruununprinsessa Victorian kanssa.
perjantai 1. tammikuuta 2016
maailmassa on vääryys
Viime vuosi päättyi sitten vieläkin huonommin, mitä olin kuvitellut. Se selvisi vasta tänä aamuna, kun TM luki rästiin jääneitä lehtiä. Josta syystä olen entistä vakuuttuneempi, että lehtien luku ei ole hyväksi. Vaikka eihän se lehden vika ole, jos uutinen on... ei löydy sanaa.
Lehdessä oli teini-ikäisen pojan kuolinilmoitus. Tutun perheen ihanan pojan.
Lehdessä oli teini-ikäisen pojan kuolinilmoitus. Tutun perheen ihanan pojan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)