pari sanaa Islannista

Kierrä. Kaukaa.

Noo, vitsi vitsi. Mutta vitsit olivat siitä kaukana, kun siellä pompulla Torontoon sekä paluumatkalla kotiin käytiin. Etenkin tuosta ensiksi mainitusta.

Liikkeellä oltiin siis Icelandairin matkassa, josta syystä tuo välilasku/vaihto Keflavik'ssa oli ihan perusteltu. Ja muutenkin. Oli meinaan ihan kiva päästä välillä ulos säilykepurkista jalottelemaan. Etenkin kun se jalottelutauko oli vain vähän päälle tunnin, jossa ajassa ehti mukavasti kävellä tuloportilta lähtöportille, hakea vähän jotain evästä ja sitten alkoikin jo lastaus jatkokoneeseen. Suosittelen lämpimästi, on meinaan kokemusta suoristakin lennoista Amerikan mantereelle ja ne ovat olleet huomattavasti rasittavampia kuin nämä yhden pompun lennot.

Mutta se Islanti. Tai lähinnä sen ilmasto.

Uskon, että siellä on muutakin säätä tarjolla, kun osaa aikansa valita, mutta meille sattui sekä meno- että tulomatkalle ihan helvetillinen tuuli ja sade. Menomatkalla sitä säätä saattoi kyllä ilman omatunnon pistoksia kutsua ihan suoraan myrskyksikin.

Mennessä oltiin ihan varmoja, että mereen päädytään, koska pilvistä kun päästiin läpi, niin muuta ei näkynyt kuin merta ja sitäkin huolestuttavan lähellä alapuolellamme. Jostain se kiitorata siihen sitten onneksi ilmestyi ja laskukin onnistui ällistyttävän siististi olosuhteet huomioon ottaen. Mistään putkesta oli turha haaveilla, sinne vaan tuuleen ja myrskyyn. Onneksi kävelymatka ulkona ei ollut pitkä ja sitä vahtivat lentokenttähenkilöt, ettemme lähde tuulen mukana, sillä kentällä vuolaana virtaava vesi teki asfaltista vaarallisen liukkaan.

Kun sitten päästiin vähän isompaan koneeseen rapakonylitysmatkalle, ei voitukaan lähteä heti matkaan. Tuuli niin pirusti, että katsoivat paremmaksi odotella hieman. Ja hyvä niin. Lentokone meinaan heilui siinä ihan maassa niin kuin oltaisiin oltu pahimmassa turbulenssissa taivaalla. Turvavyöt olivat visusti kiinni kaikilla jo ennen eri käskyä. Koneen ikkunasta seurattiin, kun yksi iso matkalaukku karkasi tuulen mukaan ja kenttähenkilö juoksi sitä kiinni pitkin kenttää. Ei ollut naurun paikka, mutta silti meinattiin tikahtua nauruun. Oli aivan järkyttävän koomisen näköistä!

Onneksi sai laukun kiinni ja onneksi se ei ollut kenenkään meidän ryhmäläisen laukku. Myräkän voimakkuutta kuvastaa sekin, että eräs kenttähenkilö taisteli tuulta vastaan matkalaukut molemmissa käsissään ja hänellä oli kädet suorina vaakatasossa, kun tuuli tarttui niihin laukkuihin. Melkoista ponnistelua oli, että sai laukut turvallisesti ruumaan.

Pikkasen jännitti, että mitenköhän siinä nousu onnistuu, mutta hyvin meni. Ovathan islantilaiset lentäjät toki tottuneita kotimaansa tuuliin ja sateisiin.

Tulomatkalla sää oli harmaa, muttei näyttänyt niin pahalta. Ennen kuin päästiin taas ihokosketukseen sen kanssa. Aivan kamala tuuli! Hyvä, ettei peruukki ollut jo puolimatkassa Suomeen. En tajua, miten sillä saarella voi kukaan elää. Luulen, että ne ihanat kuvat Islannista ovat rankasti retusoituja. Tai sitten ne on otettu jostain ihan muualta.

JälkiMärinät:
Totuudessa pysyäkseni voin sanoa, että tuli oikeasti mielihalu lähteä lomamatkalle Islantiin. Tosi ihanan näköistä siellä on. Ainakin joskus. Olihan niillä muutamilla, jotka jo edellisenä päivänä olivat lähteneet matkaan, ollut aivan fantastinen aurinkoinen sää, kun olivat tehneet päiväretken Reykjavikiin. Me näimme pelkkää harmautta ja ankeutta, mikä oli puhtaasti huonoa tuuria.

Icelandairilla on muuten aivan mielettömän hyvin tehty turvallisuusvideo. Sitä katsoi ihan ilokseen mennen tullen joka nousua ennen. Eli senkin asian voi tehdä hyvin ellei loistavasti, kun siihen vain paneutuu.

Ai niin! Islannin kieli. Sitä ei voi sanoin kuvata. Kuullostaa ihan joltain menninkäis- ja lapsikielen sekoitukselta. Niin hassuja sanoja/äänteitä, että 20 tunnin valvomisen jälkeen meitä hihitytti hysteerisesti sitä kuunnellessa. Eikä se muistuta yhtään mitään toista kieltä. Outoa.

Nordea palvelee Kanadan Thunder Bayn reissaajaa

Silloin pitää antaa kiitosta, kun siihen aihetta on, vai kuinka ?

Kanadassa yövyttiin Thunder Bayssa sellaisessa Pitkän Jussin Majatalossa, ettei paremmasta väliä. Siksi oli pakko Nordealta tarkistaa, onko katevaraus hotellihuoneesta jo poistettu, kun Siskon tilillä se vielä näkyi. No, oli se, mutta vara parempi.

Käytin siis Nordean chat-palvelua kysymykseni kanssa ja hienosti toimi. Hyvin sain vastauksia kysymyksiini ja asiakaspalvelija (Mira ?) oli avulias ja kohtelias. Eli kehittynyt kehitys on hyväksi, ei tarvinnut jonottaa puhelinjonossa, vaan chat-keskustelu avautui heti aktiiviseksi.

Kanadassa sattui olemaan juuri Thunder Bayn kohdalla kiitospäivä, mikä tarkoittaa samaa kuin muinainen suomalainen pitkäperjantai: mikään paikka ei ollut auki. Paitsi tietysti pelikasino. Emme saaneet hotellissa edes kunnon aamiaista. Puolinahkeita pakastekroisantteja, haaleaa teetä ja kahvia sekä äkkimakeita muffinseja, jotka nekin tarjoiltiin hotellin sisääntuloaulassa, koska ravintola oli sekin tietysti kiinni. Terveellinen aamiainen siis miellyttävässä ympäristössä. Viis maksavista vieraista.

Muutenkin meininki nauratti meitä kovasti etenkin, kun näimme hotellin henkilökuntaan kuuluvan miehen, joka muistutti elävästi Pitkää Jussia mainitusta televisiosarjasta. Siitä lempinimemme hotellille, joka kyllä oli muuten ihan siisti. Kuntosali ja saunakin sieltä löytyi, mutta ei käytetty kumpaakaan. Ehtiihän sitä kuntoilla ja saunoa kotimaassakin.

Thunder Bay on pieni, n. 100 000 asukkaan kaupunki Lake Superiorin (Yläjärvi, piti tarkistaa netistä) rannalla Ontarion provinssissa. Faktat kaupungista voi lukea täältä, koska siinä ne tärkeimmät ovatkin. Nätti pieni mytykylä, joka meistä kyllä - sattuneesta syystä - näytti kuolevalta paikalta. Paljon oli tyhjää vuokrattavaa liiketilaa tarjolla ja lohduttoman näköistä natiiviasutusta (i-sana on yhtä paha loukkaus kuin n-sana, joten siksi en sitä tässäkään käytä) kaupungin ulkolaidalla. Mutta suomalaisia siellä riittää!

Ihania pappoja suomalaisessa Hoito-ravintolassa, jossa oli tietysti ihan pakko käydä aamiaisella. Listalla oli kaikkea suomalaistyyppistä tarjolla. Pannukakut olivat ihan lettuja, vaikka harvemmin niitä vain kotona tulee syötyä pekonin kanssa, mutta hyviltä maistuivat, jeskamandeera sentään! Karjalanpiirakoitakin olisi saanut, muttei jaksanut, kun Pitkä Jussi oli poikkeuksellisesti sinä aamuna tarjonnut aamiaiseksi ihan hedelmiä, nakkeja, munakokkelia, paahtoleipää sekä kuumaa teetä ja kahvia.

Ravintolan yläpuolella - talo oli siis todella iso, kolmekerroksinen rakennus, jossa ravintola toimi puolittain kellarikerroksessa - oli baari, jossa suomipapat joivat joka-aamuista kahviaan. Heitä moikkailtiin, kun yksi Suomi-kodin savolaissetä kierrätti meitä ympäri taloa. Lisäksi talosta löytyi myös juhlasali, jossa edelleenkin pidetään erilaisia tilaisuuksia ja jota vuokrataan mm. häihin. Salissa oli korkea esityslava, jolla aikoinaan esitettiin myös teatteriesityksiä. Yhdessä huoneessa oli seinillä mm. erilaisia julisteita suomalaisten toiminnasta Thunder Bayssa vuosikymmenten varrelta. Siellä oli esim. ilmoitus suomalaisten urheiluseurasta nimeltä Nahjus, joka oli toiminut varsin vilkkaastikin joskus viime vuosisadan puolessa välissä, mikä kävi ilmi monista pokaaleista ja mitalleista vitriinissä sekä vaakunakilpi vuonna 1962 perustetusta Port Arthurin Finlandia-klubista. Sinisessä kilvessä komeilin Suomen vaakunaleijona miekan ja sapelin kanssa. Myös erilaisia viirejä vierailluilta porukoilta oli hyllynpäällykset täynnä. Voi vaan kuvitella, millaista suhinaa kaupungissa on joskus muinoin ollut.

Kaupungin takapajuisuudesta - kaikeilla rakkaudella - huolimatta Thunder Bayssa voi opiskella mm. oikeustiedettä, mutta säälin kyllä sitä opiskelijaraukkaa, joka sinne päätyy. Ei puhettakaan riehakkaasta opiskelijaelämästä, kun tuskin opiskelijalla on varaa kasinolla käydä. Kasino meinaan näytti suunnilleen ainoalta tavalta viettää kaupungissa vapaa-aikaansa, vaikka oli siellä kuulemma jotain yökerhojakin. Emme vain nähneet ensimmäistäkään. Purjeveneen jos omistaa - opiskelija toki harvemmin -, niin silloin kyllä tekemistä riittää.

Kasinolla kävimme kiitospäivänä syömässä aamiaisen, kun Pitkä Jussin vastaavan jälkeen jäi pikkasen nälkä. Paistettuja perunoita, nakkeja sekä voissa paistettuja ja voilla siveltyjä paahtoleipiä. Ensiavuksi suonia kurlaamaan tilattiin vielä teetä ja appelsiinituoremehua. Eli ei ihme, että kasinovieraat joutuvat piikittämään itseensä insuliinia vessassa. Siellä meinaan oli seinällä keräyslaatikko, johon käytetyt neulat kerättiin. Siskon kanssa liityttiin kasinon asiakasrekisteriin, jolla saatiin alennusta aamiaiseen sekä viiden dollarin peliseteli kasinolle. Jätimme ne käyttämättä, koska rulettipöytä oli kiinni eikä niistä sadoista yksikätisistä rosvoista ottanut kukaan tolkkua. Todennäköisesti käveltiin onnemme - ja miljooniemme - ohi, mutta sellaista sattuu. Muistoksi jäi kuitenkin ihan nimellä painetut muovikortit, jos joskus sinne tai ketjun toiseen kasinoon uudestaan päädymme.

Julkinen liikenne bussilinjojen muodossa oli Thunder Bayssa järjestetty ihan kiitettävästi. Bussiterminaali olikin ihan hotellin vieressä ja siitä pääsimme todella näppärästi Suomi-kodille, jossa pidimme pienen konsertin kodin asukkaille.

Hyvin meni esitys ja yleisö oli enemmän kuin vastaanottavainen: yhdessä jos toisessakin silmässä kimmelsi kyynel, kun lauloimme suomalaisia kansanlauluja ja kuoron taiteellinen johtaja lauloi todella sydämeen käyvästi laulun Oi, muistatko vielä sen virren. Aivan hurmaava savolaissetä - sama, joka meitä Hoito-talossa kierrätti - luki meille omia runojaa, ehtaa savoa viäntäen luonnollisestikin, ja konsertin jälkeen meille tarjottiin herkulliset pullakahvit. Ihan kunnon suomalaista tuoretta pullapitkoa voin kanssa, tietysti.

Thunder Bayssa osa porukastamme oli majoittunut paikallisten suomalaisten koteihin ja heitä kierrätettiin ympäri seutukuntaa kiitospäivänä, jolloin me majatalolaiset lähinnä kävelimme ympäri hiljaista kaupunkia ja järvenrantaa etsien paikkaa, josta saataisin ruokaa. Joillekin meinasi jo kateus iskeä, mutta ei hätää: Hoito-aamiaisen jälkeen meille muille tilattiin taksi viemään meitä Fort William'n historialliseen puistoon, joka sijaitsee muinaisella intiaanien natiivien pyhällä alueella. Valitettavasti taksikuski ei ollut yhtään halukas lähtemään matkaan ja nosti jo sovitun kiinteän taksan kaksinkertaiseksi.

Siinä asiaa ihmetellessämme, tuli ulos ravintolan työntekijä - tanakasti keski-ikäinen rouva - ja tuohtuneena tilanteesta järjesti meille kuskiksi oman isänsä, n. 85-vuotiaan suomalaisen setämiehen. Mielellään lähti hän meitä yhdessä toisen autokunnan kuskin, Kaukon, kanssa kuljettamaan natiivien pyhälle vuorelle.

Upeat olivat näköalat yli kaupungin ja kauemmaskin, vaikka sää sattui juuri silloin olemaan pilvinen ja harmaa. Vuoren päälle emme lähteneet kapuamaan, kun aikaa ei ollut tarpeeksi. Vuorelle ajettiin natiivien asuinalueen läpi ja se oli aika surullista. Osa porukoista asui asuntoautoissa eivätkä kaikki talotkaan olleet rötisköä kummoisempia, mutta kuulimme, että sen alueen asukkaat sentään yrittävät muuttaa elämäänsä hieman paremmaksi.

Kanadassahan natiiveilla on monella tapaa erityisasema johtuen valkoisen miehen syyllisyydentunteesta menneisyyttä kohtaan. Eli koska valkoinen mies on ajanut natiivit pois omilta mailtaan, ei natiivien tarvitse maksaa lainkaan veroja, jos ylipäätään työssä käyvät. Moni ei käy, koska jokaiselle maksetaan verotonta avustusta tuosta vaan ilman muuta perustetta kuin se, että on natiivi. Tästä syystä ja siitä, että reservaatin alakoulun jälkeen kaupunkiin yläkouluun lähetetyt nuoret ovat kaukana perheistään ilman tukea, monet ajautuvat viinan ja muiden päihteiden pariin. Sitäkin nurjaa puolta tuli nähtyä. Esim. Hoito-ravintolan edessä oli niin sekaisin oleva n. 25-vuotias nuori nainen, että oltiin ihan varmoja, että kohta hän alkaa haastaa riitaa.

Natiivit eivät myöskään tarvitse mitään lupia kalastukseen tai metsästykseen, kuten muut. Ja näiden lupien kanssa Kanada onkin tosi tarkkana. Kuultiin tragikoomisia tarinoita metsästysreissuista, jotka olivat päättyneet saaliin, metsästysvälineiden ja jopa auton menetykseen valtiolle, kun metsämies ahneuksissaan oli yrittänyt huijata viranomaisia liittämällä naarashirven pään uroksen kroppaan (lupa oli naaraan metsästykseen, mutta olikin tullut ammuttua uros).

Matkalla tosiaan tuli kuultua ne tuhat tarinaa ja naurettua niin, että kylkiluut vain rutisivat. Kaikin puolin siis aivan uskomaton reissu. Oppi tuntemaan uusia ihania ihmisiä, Kanadasta ja kotimaasta. Ikävä jäi takaisin, vaikka kotimatka on aina se paras matka.

JälkiMärinät:
Tässä vähän matkarapsaa yhdestä kohteesta. Ei ollut kylläkään ensimmäinen kohde, joka oli Toronto, mutta tästä tämä (mahdollinen) matkarapsasarja lähti hyvin käyntiin. Ehkä jaksan vielä muistakin kohteista jotain kirjoittaa. Matkapäiväkirjaa en jaksanut reissussa pitää - paitsi ensimmäiseltä matkapäivältä, joka jyvittyi porukassa minulle yhteistä matkapäiväkirjaa varten - eli muistikuviin jutut perustuvat. Toistaiseksi niitä vielä muistaakin. Ja onneksi on yli 20 muuta matkakaveria, joilta voi tarvittaessa tarkistaa yksityiskohtia.

Ai niin! Olihan Thunder Bayssa vielä Finnish Book Store, josta sai paljon muutakin kuin kirjoja sekä vaaleansinisellä unikko-kuviolla koristeltu Finnport - Bridal Registry, Unique Giftware.

Hoito-rakennuksesta oli seuraava infokilpi kadulla:

Suomalaisen työväen pyhättö

Rakennus valmistui 1909-1910, voimakkaan suomalaissiirtolaisuuden aikaan Kanadassa. Se on suomalaisten työtaistelutoiminnan ja heidän huomattavan panoksensa vertauskuva Kanadan työväenliikkeen toiminnassa 1900-luvun alkupuolella.
"Haali" tarjosi kokoontumispaikkana apua ja neuvoja uudisasukkaille sekä työläisille perheineen. Rakennuksessa toimivat myös lehtipaino, kirjasto ja osuustoiminnallinen Hoito-ravintola. Sen auditorio on tarjonnut tilat niin teatteritoimelle, urheilulle kuin muille tapahtumille pitäen näin yllä suomalaista kulttuuriperinnettä Kanadassa.

Terveisiä Kanadasta!

Vuorokausi ja neljännes on tullut valvottua putkeen, joten kovin korkealentoisia en nyt jaksa haastella. Sen vaan sanon, että matka meni todella hienosti. Ihmiset olivat ihania, sää oli Todella Lämmin, esiintymiset menivät Putkeen ja joka paikassa saatiin kehuja. Muutenkin oli ihan älyttömän hauskaa hulvattoman hauskalla porukalla.

Silti: muu maa mustikka, oma maa mansikkapiirakka. Ihanaa olla kotona taas.

aamulla matkaan!

O Canada!
Our home and native land!
True patriot love in all thy sons command.

With glowing hearts we see thee rise,
The True North strong and free!

From far and wide, O Canada,
We stand on guard for thee.

God keep our land, glorious and free!
O Canada, we stand on guard for thee;
O Canada, we stand on guard for thee.

äiti kotihiiri maailmalla

Mä aina päätän, etten ikinä enää lähde minnekään ilman lapsia. En ainakaan millekään pidemmälle reissulle, mutta niin vaan taas olen lähdössä matkaan. Miten ihmeessä mä kestän, kun ikävä on ollut kova jo kuukauden etukäteen ?!?

Blogi siis hiljenee kohta toviksi, koska en aio postailla maailmalta. Kerron sitten, kun tulen takaisin. Voisin vaikka yrittää pitää matkapäiväkirjaa taas vaihteeksi. Jos jaksan. Tai ehdin.

Enivei, 'tavataan' sitten taas lokakuun loppupuolella. Jos Luoja suo.

Ilosia aikoja vaan kaikille ja siunausta syksyyn!

JälkiMärinät:
Illan matkakonsertti meni ihan hyvin. Fiiliskin alkaa olla lauluissa pikkuhiljaa kohdallaan.

valaistuminen

Luulen, että nyt mulla on pieni käsitys siitä, mitä ihmiset kokevat, kun he tulevat uskoon. (En ole mennyt uskoon, kun olen siellä jo, kyse on muusta.)

Homman nimi on meinaan se, että sitä on niin ällistynyt ja iloinen ja onnellinen siitä valaistumisesta, että sitä ilosanomaa tekee mieli jakaa jokaiselle ja kaikkialla. Haluaa, että muutkin tajuaisivat, mistä huikeasta jutusta on kyse.

Mutta eihän se onnistu. Jokaisen pitää löytää se oma aarre sateenkaaren päästä, kukaan toinen ei voi tietä sinne neuvoa. Tai voi toki yrittää, mutta se on sama juttu kuin käskisi kukkoa laulamaan. Valitettavasti.

Vain toinen saman oivaltanut tietää, mistä on kyse.

JälkiMärinät:
On ihanaa lukea onnellisista ihmisistä. Se tekee itsellekin iloisen ja hyvän mielen. Onni ikäänkuin valuu muidenkin päälle, kun sitä on paljon. 

parempi päivä

Sain kuin sainkin heti aamusta aloitettua homman, jonka määräaika lähestyy kovaa vauhtia, joka oli stressannut takaraivossa ja jota olin vain pikkaisen pinnasta raapaissut. Helpotti. Pitäisiköhän vaihtaa motto "älä tee sitä tänään, minkä voit jättää huomiseen" johonkin, jolla asiat joskus valmistuisivat himppa aikaisemmin kuin eräpäivän aattona..?

Lounaaksi sain hyvää ruokaa tasokkaassa ravintolassa: käytiin sukulaisporukalla syömässä Anopin synttäreiden kunniaksi paikassa, jossa oli kankaiset lautasliinat (en meinannut millään muistaa tätä sanaa!!) ja tarjoiltiin sialle. Kolmen ruokalajin lounas ja kahvit päälle tekivät tehtävänsä. Vatsa pinkeänä ja pää sumeana tultiin Muorin kautta kotiin.

Muori... Siinä on kyllä klassikkoainesta. Lasten kanssa meinattiin tikahtua nauruun sen jutuille eikä hää edes itse tajunnut, miten hulluja haastoi.

Muori: "Leivoin eilen pullaa, haluatteko mukaan ?"

mä: "Joo, mielellään !"

Muori: "Siitä tuli kyllä ihan pahaa, kun taikina oli niin kovaa."

mä: "No, en mä mitään pahaa pullaa halua." Lapset repesivät taustalla.

Muori: "Kyllä sitä voi syödä, kun nälkä tulee." Tässä kohtaa mäkin repesin, lapset jo ulvoivat naurusta.

TM:n kanssa jutteli ja me nauroimme toisessa huoneessa: "Osaatko sie käyttää sellasta sähköllä toimivaa pensasleikkuria ? Ai osaat ? No, kyllä mie itsekin voin sellaisilla käsikäyttösillä pensassaksilla leikata... Ei sun sitä tartte tehdä...."

Ai, miten niin syyllistämistä ? Ja TM tietysti leikkaa Muorin nurmikon JA pensaat pyhäpäivän ratoksi.

JälkiMärinät:
Kotona ähky pakotti ulos haravoimaan. Olikin oikein oiva haravoimisilma. Hyvin laskeutui ruoka siinä huhkiessa. Ei kyllä tarvitse enää tänä iltana syödä yhtään mitään.